Ensikertalaisten matka koiratarhalle

Keskiviikko ja torstai:
Ensimmäinen matka koiratarhalle jännittää niin, että karkkia kuluu pussi tolkulla. Yhtäkkiä iskee epäilys, että jäykkäkouristusrokotus ei ole voimassa! Tarkistan terveyskeskuksesta. Huh! Kymmenen vuotta on minimi, jonka vanha tehoste kattaa. Vasta ensi vuonna pitää ottaa uusi tehoste.

Perjantai klo 15.00:
Äkkiä töistä kotiin, tavarat autoon, otanko kumisaappaat vai en? Sadeasu mukaan joka tapauksessa! Vaihtovaatteet! Desinfiointiaine, savetit, otanko kameran vai en? Fleece-paita ei mahdu reppuun! En voi ottaa kuin repun, sillä kädet on jäätävä vapaaksi, jotta voi taluttaa/kantaa koiraa laivalla. Pelastetaan Koirat tyttöjen puhelinnumerot, onko mukana...on. Rahat ja passi on mukana! Kaulapussi passia varten.

Lauantai klo 5.30:
Herätys. Vaatteet päälle ja menoksi. Minä ja ystäväni vaihdamme liput maihinnousukortteihin. Istuskelemme laivalla, ja kun kello on vähän yli kahdeksan, soitan Tuijalle ja sovimme tapaamisen 5:nnelle kannelle. Tuija ja eräs nahkatakkinen tyttö ovat käyneet tarhalla ennenkin. Mukana on myös punapukuinen nainen ystävättärensä kanssa. Hän on varannut koiran, mutta haluaa lähteä tarkistamaan paikan päälle, onko koira heidän perheeseensä sopiva. Mukana on myös aikuinen mies, jolla on myös koira varattuna. Hän on hakemassa koiraa tosissaan. Olivat perheen kanssa valinneet koiran vain valokuvan ja Katarinan kuvauksen perustella. Minä ja ystäväni kerromme olevamme mukana vain silittääksemme koiria. Mukaan ilmaantuu matkan varrella vielä kolme tai neljä henkilöä. Lopullinen määrä jää lopullisesti epäselväksi. Tämä ei ole mikään ryhmämatka, vaikka porukassa mennäänkin. Myöhemmin Tuija kertoo, että koiratarha on todella kauhea paikka. Hän ei ollut pystynyt syömään kunnolla moneen viikkoon ensimmäisen tarhalla käynnin jälkeen ihan silkan henkisen järkytyksen takia. Koirat on kytketty vain noin 3 metrin pituisella ketjulla koppiinsa. Siinä ne kököttävät ja odottavat. Pienet koirat ovat omassa häkissään irti. Emme ystäväni kanssa usko kuitenkaan järkyttyvämme noin kauheasti.

Lauantai klo 9.15:
Aamiainen laivalla. Syömme kunnolla, siltä varalta, että paluumatkalla ruoka ei maistu.

Lauantai klo 11.30:
Saavumme satamaan ja olemme kokoontuneet ulosmeno-oven eteen, jotta pääsemme poistumaan laivasta ensimmäisten mukana. Siskokset eivät ole paikalla sovitussa paikassa sovittuun aikaan. Jäävät ruuhkaan ja joudumme odottelemaan heitä.

Lauantai klo 12 ja risat:
Lähdemme isolla taksilla kohti koiratarhaa. Vähän ennen koiratarhaa pysähdymme isossa marketissa ostamassa koiranruokaa tarhalle (kuivamuonaa lahjoitukseksi ja nakkeja herkkupaloiksi). Jokainen ostaa koiranruokasäkkejä omantunnon mukaan. Me otamme kaksi kappaletta. Lisäksi kahdeksan pikkupussia lasten nakkeja koirille. Muita ostoksia emme ehdi tehdä. Nakkimäärä osoittautuu myöhemmin ylimitoitetuksi.

Lauantai noin klo 13.00:
Olemme tarhalla. Sovimme, että sama taksi tulee noutamaan klo 16.30. Tarha on vanha neuvostokasarmi. Onneksi on hyvä kesäpäivä eikä sada. Vaihdamme vaatteet pihassa. Pihalla tallustelee kaksi irrallaan olevaa hevosta, jotka hamuavat kassejamme. Pieni koirantirrikka (säkä 15-20 cm) juoksentelee ympäriinsä ja haukkuu hevoset ja meidät. Kiva pikku vintiö! Tarhan ”vahtikoira”. Varsinaiset vahtikoirat ovat omissa kopeissaan rakennuksen edustalla. Niitä ei saa silittää, sillä ne voivat olla vihaisia. Tarhan sisätilat ovat henkilökunnan käytössä. Vessoja tai käsienpesupaikkaa ei ole. Tarhalla on kantovesi kaivosta. Menemme sisään ja kirjoitamme nimemme vihkoon, millä vakuutamme, että olemme tarhalla omalla vastuullamme. Koirat ovat rakennuksen takana ulkotiloissa. Aurinko porottaa. Varjoisaa paikka ei juuri ole. Katarina kertoo, mitkä koirat kannattaa jättää omiin oloihinsa. Tarhalla on vähemmän koiria kuin oletin. Suuntaan heti pienten koirien aitauksen viereen. Koirat ovat tuttuja kuvien perusteella. Pikku Aramis (säkä korkeintaan 25 cm) on hyvin erikoisen näköinen rääpäle, puolet pienempi kuin aitauksen muut koirat. Valkoinen terrierityyppinen koira ärähtää Aramikselle, kun koirat haistavat herkkupalat kädessäni. Aramis räyhää takaisin – Luojan luoma ressukka! Pienten koirien häkissä näyttää vallitsevan koiramaailman tiukat lait. Alun perin juuri tuo valkoinen koira herätti kiinnostukseni lähteä käymään koiratarhalla. Sen käytös on kuitenkin selvästi kireää, eikä se ole kovin sosiaalinen. Ei sovi ensimmäiseksi koiraksi.

Ison, saksanpaimenkoiraa muistuttavan kullanvärisen koiran varannut mies tapaa koiransa ensimmäistä kertaa. Koira aavistaa jo kaukaa, kenties miehen katseesta: ”Hei mitä nyt, nyt tuo tulee, nyt tuo tulee, nyt tuo mies tulee ja vie minut kotiin!” Koira tempoo ketjussaan. Mies silittelee innostunutta koiraa ja vie sen kävelylle. Jaan nakkeja makupaloiksi koirille. Koska koiria on melko vähän, saavat tarhan kaikenkarvaiset hiirikissat ylimääräiset nakit suihinsa. Kissoja on sen verran paljon, että hiirenmetsästysinto tuskin vielä näistä makupaloista hiipuu. Mielenkiinto pieniin koiriin jotenkin katoaa, kun isot haukkua louskuttavat ja kutsuvat luokseen. Etukäteen isot koirat pelottivat minua, enkä uskonut edes koskevani niihin koko tarhakäynnin aikana. Näen kuitenkin ystäväni silittelevän yhtä saksanpaimenkoirasekoitusta. Rohkaistun itsekin silittelemään ystäväni opastuksella. Jonkin ajan kuluttua viemme erään keskikokoisen koiran kävelylle tarhan lähimaastoon. Aikaisemmin tarhalla käyneet käyttävät koiria kävelyllä oikein urakalla. Taluttelemme koiraa ja huomaamme, että sitä on mitä ilmeisemmin kävelytetty ennenkin. Se tietää, miten talutushihnassa käyttäydytään. Se osaa kiertää myös lammikot. Istumme koiran kanssa alueen ainoan puun varjoon, missä monet muutkin koiranhakijat/vapaaehtoistyötekijät istuvat auringolta suojassa. Tarjoamme koiralle juotavaa vesipullosta: kaadamme vettä kämmenelle. Koira näyttää kuitenkin pelkäävän pulloja ja avointa kämmentä. Punapukuinen nainen soittaa kotiin ja kertoo valitettavan tosiasian: Koira, jonka he olivat varanneet, on liian suuri heidän perheeseensä. Koira vetää sen verran, että heidän nuori tyttärensä ei mahda koiralle mitään, jos se riehaantuu. Nainen peruuttaa varauksensa koiraan. Koira on muuten hyväkäytöksinen eikä osallistu yleisiin haukkumis- ja räyhäämissessioihin muiden koirien kanssa, vaan istuu kiltisti korvat pystyssä ja tarkkaavaisena. Katarina istuu parkkipaikan asfaltilla ja soittaa eräälle henkilölle, joka on varannut saman koiran siltä varalta, että ensin ehtinyt varaaja ei sitä voi ottaa.

Silittelemme tarhan vapaana juoksentelevaa pikkuruista ”vahtikoiraa”, joka on selvästi mustasukkainen siitä, että häntä ei viedä remmissä kävelylle niin kuin muita koiria. Viemme pian toisen koiran kävelylle - hieman nuoremman kuin edellinen. Se menee kävelytien laidasta laitaan ja lammikoiden läpi. Koira tulee kuitenkin suosiolla sinne minne taluttaja haluaa. Koiran musta turkki kuumottaa. Se ei kuitenkaan malta juoda vettä, sillä alueella tallustelevat hevoset on haukuttava ja kunnolla! Katarina osoittaa ohi mennen erästä ketjussa tempovaa rottweilerin ja jonkin leveäselkäisen koiran sekoitusta ja sanoo, että se lähtee samaa matkaa kanssamme Suomeen. Ajattelen: ”Samaan taksiin tuon kanssa! Huh!” Koiran päällä on kokoa kuin jalkapallolla ja intoa ilmeisesti enemmän kuin älliä pääkopassa.

Lauantai klo 16.30:
Taksi tulee tarhalle. Punapukuinen nainen ottaa saattaakseen varaamansa koiran. Tosin koira saa nyt kodin eri perheestä. Mies on jo tullut tutuksi oman kultaturkkisen koiransa kanssa. Sisarukset ovat menneet jo edeltä oman koiransa kanssa. Neljä kissaa on laitettu kuljetuskuntoon, ja ne odottavat boxeissaan. Nuorella naisella on mukanaan nuori ja innokas koira. Taksimatkasta on tulossa mielenkiintoinen! Lisäksi Katarina on käynyt hakemassa ilmeisesti kotihoidossa olleen noutajan pennun, ihanan pienen koiravauvan, jota hän pitelee sylissään. Katariina kysyy, että olisiko vapaaehtoisia eläinten saattajia, sillä vielä on pari Suomeen lähtevää koiraa, joilla ei ole omaa saattajaa, mm Aramis. Ilmoittaudumme ystäväni kanssa vapaaehtoisiksi, mutta otamme vain pienen koiran - ajattelen pikku Aramista. Katarina kysyy, että kävisikö tämä ja tarjoaa pientä koiravauvaa syliimme? Emme tietenkään voi kieltäytyä. Otan pennun syliini ja ystäväni kokoaa tavarat reppuihin. Vaihdamme kuitenkin niin, että ystäväni kantaa pennun, koska hän saa siitä paremman otteen - miehellä on isompi syli. Minä kannan matkatavarat. Saatettavakseni uskotaan vielä kissaboksi. Koiranpentu nukkuu ystäväni sylissä koko taksimatkan ajan.

Laivaterminaalissa selviää, että myös kissoille pitää olla oma matkalippu, vaikka ne matkustavat boksissa. Ostan kissalle lipun (200 kruunua). Menemme laivaan ja varaamme ykköskannelta lemmikkihytin. Samaa matkaa ykköskannelle tulevat myös Tuija ja nahkatakkinen tyttö, joka kantaa kissaboksia, matkatavaroitaan ja taluttaa Aramista. Tuija taluttaa rottweilersekoitusta. Pikku Aramis tulee reippaasti portaat alas, vaikka askelkorkeus on aivan Aramiksen suorituskyvyn ylärajalla. Päädymme autokannelle ja olemme umpikujassa. Menemme uudelleen ylös. Myös Aramis menee itse portaat ylös, vaikka pikkuruinen onkin. Kysymme infosta oikean reitin. Katson Aramista. Se on innoissaan, häntä heiluu.

Lemmikkihytti on onneksi viileä. Laitamme pyyhkeen pennulle sängyksi. Pennulla on myös oma lelunalle mukana, joka näyttää toimivan kätevästi tyynynä. Kissaboksit ovat myös meidän hytissämme, sillä rottweilersekoitus katsoo aiheelliseksi ärähdellä kissoille aika ajoin. Rottweiler ja Aramis asettuvat Tuijan ja nahkatakkisen tytön kanssa viereiseen hyttiin. Pian huomaamme, että rottweilerin ja yhden kissan paperit ovat jääneet toisen henkilön laukkuun! Kauhistus! Tuija lähtee selvittämään asiaa. Minä ja nahkatakkinen tyttö pidämme huolta rottweilerista ja Aramiksesta. Tosin Aramis on nukahtanut jo ajat sitten yläpedille. Aramis heräilee välillä. Silitän sen hentoa vartaloa ja mietin, että lähteeköhän se puhtaaksi ensimmäisessä pesussa. Turkki on todella likainen ja hajukin sen mukainen. Rottweilersekoitus kiehnää ja haluaa rapsutuksia ja silitystä. Sen massiivisesta painosta ainakin pari kiloa selittyy sillä, että turkissa on multaa ja muuta likaa sen verran. Yksi kissoista ei pidä merimatkoista. Sillä menee maha sekaisin ja se ripuloi. Haju on järkyttävän kauhea. Tuija ja mahkatakkinen tyttö siivoavat boxin, ja minä pitelen rottweileria. Ystäväni on sillä aikaa valvonut pennun ja kissojen unta toisessa hytissä. Tuuraan häntä sillä aikaa, kun hän käy ostoksilla tax freessä.

Pentu nukkuu ja näkee unta - juoksemisesta luulisin, ainakin jalat käyvät siihen tyyliin. Laiva lähestyy satamaa, joten kokoamme eläimet ja varusteet ja hankkiudumme ylemmille kansille. Ystäväni ja minä päätämme, että emme edes yritä pennun ja kissaboksin kanssa poismenoruuhkaan, vaan odotamme sivummalla, kunnes ruuhka menee ohi. Samaan ratkaisuun on tullut myös kultaturkkisen koiran omistaja. Käyn vielä juttelemassa miehen kanssa ja huomaan rapsuttelevani hänen uutta, isoa koiraansa kuin vanhaa tuttua. Joku poika kysyy mieheltä, että saako koiraa silittää. ”Saa silittää”, sanoo mies. Joudumme odottamaan hyvän aikaa, ennen kuin ruuhka hellittää. Istumme lattialla ja pentu nukkuu vieressämme. Japanilais-suomalaiset lapset tulevat ihastelemaan pentua. Aikuisetkin tulevat katsomaan. Annamme lasten kokeilla varovasti pennun pehmeää turkkia. Selitämme, että pentu on hyvin väsynyt matkasta.

Lähdemme vihdoin kohti passintarkastusta ja tullia. Passintarkastuksessa onkin vielä todella pitkät jonot. Ystävälläni on reppu selässä ja pentu sylissä. Minä kannan oman repun ja kissaboksin. Jonottaessa kuluu pitkä aika. Pieni koiranpentu miehen sylissä vetää kaikkien katseet puoleensa terminaalissa. Pentu saa vilkutuksia viereisestä jonosta. Ihmiset törmäilevät toisiinsa, kun unohtuvat katsomaan pentua. Joku huomaa kissaboksin: ”Hei katso, siellä on pieni kissa. Voi kun on söpö. Mikä sen nimi on?” Sen nimi on Lumo, vastaan. Tullimies hädin tuskin vilkaisee kissaa, mutta kiirehtii sen sijaan pennun luokse. Papereiden tarkastus sujuu nopeasti. Pentu on kulkenut kiltisti ja rimpuilematta sylissä koko matkan ajan. Kiintymys pennun ja kantajan välillä on molemminpuolinen. Menemme ulos terminaalista ja on aika jättää hyvästit pennulle, mutta Katarinaa ja pennun hakijoita ei näy missään. Kissa on nukkunut boksissaan, mutta nyt se ojentelee käpäliään kuljetusboksin aukoista. Toivotan kissan tervetulleeksi Suomeen. Lopulta Katarina vastaa puhelimeen ja kävelemme vielä parkkipaikalle pennun, kissan ja tavaroiden kanssa.

Uusi perhe on pentua vastassa. Pentu on kuin kotonaan ystäväni sylissä, mutta uusi perhe on totisen paikan edessä. Kun pentu siirtyy toiseen syliin, siirtyy myös vastuu. Perheen äiti riisuu takkinsa ja pentu siirretään äidin syliin. Toivotamme pennulle Hyvää elämää ja lähdemme kukin omille teillemme. Kello on jo paljon, kun saavumme hotellille. Suihkuun ja nukkumaan!

Sunnuntaiaamu klo 8.00:
Ystäväni on hieman alakuloisen oloinen. Kysyn, että mikä vaivaa, ja saan vastaukseksi, että ei mikään. Edellinen päivä oli tietysti rankka, ja kaiken lisäksi poltimme käsivarret auringossa. Kun vielä myöhemmin tiedustelen, että mikä mieltäsi oikein painaa, kuuluu vastaus: ”No, kun ei ole koiraa.” Kenties vielä jonain päivänä haemme oman koiran.

Johanna

Takaisin