20.4.2002

TARHAREISSU 20.4.

Menomatka

Tarhareissulle 20.4. lähti 7 matkaajaa; suurin osa tokakertalaisia (Miia, Paula, Sanna ja Marianne), pari ekakertalaista (Virve ja Minna) ja yksi jo konkari (Katja). Reilun kolmen tunnin laivamatka taittui nopeasti ja mukavasti samanhenkisessä seurassa, pääasiassa koirista jutellen – yllätys, yllätys!

Laivan saavuttua satamaan lähdimme ulos ensimmäisten joukossa, olihan kiire tarhalle kova. Saimme viime kerralla meitä kuskanneen tilataksin ja koukkasimme vielä Maksimarketin kautta koirille nameja ja ruokaa ostamassa. Kun taksimme kaarsi Varjupaikin pihaan, koikkelehti meitä vastaan jotenkin tutunnäköinen koira: Vincenthän se oli! Pelästyimme, oliko poika karkaamassa, mutta pian huomasimme, että se oli vapaana ihan luvan kanssa eikä sillä ollut aikomustakaan lähteä tarhan alueelta pois. Poika tuli iloisesti tervehtimään ja toivottamaan meidät tervetulleiksi. Leikkaus ei ilmeisesti kuitenkaan ollut täysin onnistunut, koska koira ei astunut kipeällä jalallaan, vaan loikki kolmella, tosin kovin vikkelästi.

Tarhalla

Vaatteiden vaihdon jälkeen hajaannuimme tarhalle, minä tietysti ensimmäisenä Fiiaa, yhtä suosikkityttöäni tervehtimään, joka oli tarhan edustalla olevissa kopeissa. Oli helpottava tietää, että se pääsisi samana päivänä Suomeen, tosin toisella kyydillä. Fiia oli yhtä ihana kuin viimeksi tavatessamme ja totteli hienosti käskyjä, joita tankkasin viroksi (lienevätkö edes oikein…) “Ist” ja “Anna käpp” (=anna tassu). Frontlinea laitettaessa neiti ei vaan millään olisi malttanut pysyä aloillaan, mutta Miian syöttäessä makupaloja sain lääkkeen ujutetuksi ihoon. Vincent oli kovasti kiinnostunut ko. hommasta, tai siis lähinnä makupaloista ja tunki kuonoaan namiapajille J

Edelliskerralla olimme hytisseet kylmästä, joten nyt oli reippaasti vaatetta mukana. Itse asiassa ihan liikaa, sillä aurinko lämmitti yllättävän paljon ja se tosiaan tuntui aukealla tarhalla, jossa suojaa ei löydy niin auringolta kuin tuuleltakaan, Tähän asti olin aina surrut kylmässä värjötteleviä koiria, mutta nyt tuli mieleen, mikä kauhea pätsi tarha kesällä onkaan! Koska päivä tosiaan oli lämmin, olimme päättäneet jo etukäteen, että kaikkien koirien vesikupit tarkistetaan. Osa kupeista myös puhdistettiin ja vedet vaihdettiin, mutta vähintäänkin jokainen koira sai astiaansa lisää vettä.

Tarhan maisema oli viime kerrasta muuttunut: suuria multakekoja oli kärrätty koppien väliselle kulkuväylälle etenkin urosten puolella – mitä (parannus)töitä tarhalla sitten aiotaankaan tehdä, jäi meille toistaiseksi hiukan epäselväksi. Joka tapauksessa kasojen takia oli koiran luota toisen luo kuljettava joka koiran “oman alueen” läpi ja aluksi hiukan arvelutti, josko kaikki haukut eivät “tunkeutujaa” hyvällä silmällä katsoisi. Mutta kaikki käyttäytyivät hyvin ystävällismielisesti, tosin nakkipalat saivat toisilla innostuksen äärimmilleen ja kettingit kalisivat koirien rempoillessa.

Urokset

Urosten innokkuus haukkumisineen ja kettingissä tempoiluineen arvelutti alussa – miten tuonne sekaan mahtaa uskaltautua…? Mutta niinpä vain melkein jokainen uros tunki syliin rapsuteltavaksi, häntä tai töpö vispasi ja riemu oli suuri. Iso pitkähkökarvainen tumma uros tarhan etuosassa oli aivan lutuinen syliinpyrkijä. Sen ohi ei voinut mennä rapsuttamatta! Musta dobermanni typistettyine korvineen näytti tuimalta, mutta luonne oli ystävällinen. Urosten puolella taaempana oli pienehkö arka harmaansävyinen koira – mieli teki tulla luo, mutta kun jännitti niin! Vihdoin jauhelihan sulotuoksu houkutteli sen luokseni ja niinpä vain meistä tuli ystävät, arkuuskin unohtui. Frankie tarhan perällä riemastui, kunhan pääsimme sinne asti kierroksellamme.

Tutustuttuaan hetken siellä täällä sijaitseviin koiriin Minna ja Paula menivät täyttämään osalle urospuolta vesikuppeja. Siinäpä sitten mietittiin oikein yhteistuumin, miten päästään turvallisimmin ja vaivattomimmin tarhan perälle, koska hiekkakeot olivat kulkuväylällä. Siinä sitä sitten tytöt peräkanaa lähtivät kiipeämään hiekkakeon päälle ja alas. Alueella laitimmaisessa nurkassa oli pienehkö, luppakorvainen harmahtava koira, joka ei uskaltanut tulla hakemaan tarjottua makupalaa, katseli vain koppinsa luota. Sille jätettiin makupalat sen alueelle, mutta ne eivät tuntuneet kelpaavan. Kunnes takaisin tullessa, olivat makupalatkin kadonneet, ja nyt uros uskalsikin jo tulla hakemaan lisää. Se oli todella suloinen karvaturrukka, joka yllättäen pitikin rapsutuksista. Alueella oli kaksi rottweiler-urosta, jotka kovasti tempoivat kettingeissään, eikä tahtonut uskaltaa mennä niiden alueen läpi, sillä ensikatsomalta ne eivät vaikuttaneet kovinkaan ystävällisiltä. Tuli mieleen , ovatkohan vahtikoiriksi “koulutettuja” koiria. Pian kuitenkin alettin katsella numeroa 45 tarkemmin ja huomattiin sen pikkutöpön heiluvan kovasti. Makupalan avulla kokeiltiin onnea, ja tämä uros olikin todella hellyydenkipeä olento! Se ensin painautui aivan jalkojen kiinni ja jopa kellahti selälleen, kun vähän rapsutti sitä. Sen koko leveä rottweilerin naama venyi, jos mahdollista, entistä leveämmäksi, kun se hymyili. Ja Minnan sydän oli mennyt! (Tarhalta tultuamme kuultiin Miralta että tuo sydämenvalloittaja on Bert, kotoa tarhalle tuotu) Pian Miiakin meni “vierailemaan” tällä alueella, ja kertoi toisen rotikan olevan Rolle. No, sittenhän sitä uskaltaa mennä rapsuttaan, tunnettiinhan Rolle entuudestaan nettisivuilta :). Ja kilttihän se olikin, tosin namupalat kiinnostivat silti enemmän kuin ihmiskäden hellyys J. Muutenkin kaikki alueella olleet koirat olivat tosi kilttejä, ja saatiin Paulan kanssa alun jälkeen kiertää hiekkakeot koirien alueiden läpi, olihan niihin jo ensikosketus otettu.

Nartut

Narttujen kuvaukseen pyysin kaverikseni Katjan. Suuri osa nartuista oli uusia tuttavuuksia noin kuukauden takaiseen edelliseen käyntiin verrattuna. Namipalat hotkittiin innolla ja kaikki olivat tosi tyytyväisiä myös muusta huomiosta ja rapsutuksista. Muutama arka koira ei halunnut lähikontaktia, ja oikealla tarhan yläkulmassa oleva narttu oli niin pelokas ja jotenkin lukossa, että vain tärisi koppinsa vieressä ja murisi peloissaan. Mitäköhän sillekin raukalle oli tapahtunut. Toiset olivat taas todella innoissaan ja esim. Ella teki kettingin päässä uskomattomia pomppuja, miltei voltteja, halutessaan päästä lähemmäs. Tietyt koirat jäivät mieleen erityisesti: Iina-neiti oli mahtava tapaus, niin hyväntuulinen ja pirteä, aivan kuin ei tarhaoloista välittäisi tuon taivaallista! Kellahti selälleen hellittäväksi ja oikein silmät sirrillä nautti rapsutuksista. Samoin kopin 104 sakemannisekoitus Nea osoittautui, alun pienestä varautuneisuudesta päästyään, hurmaavaksi ja hellyydenkipeäksi haukuksi. Olga puolestaan oli iso, mutta sulavalinjainen tyttö, josta lähiaikoina tulee mamma. Se myös suorastaan janosi silityksiä – ja tietysti niitä nakkipaloja. Pinja oli myöskin aivan suloinen tyttö, oikein poseerasi kameralle ja haastoi pylly pystyssä leikkimään J.

Sisätilat

Tällä kertaa päätin tutustua myös sisätiloihin, jotka viime kerralla jäivät katsastamatta. Kauniista auringonpaisteesta siirtyminen hämärään virtsanlemuiseen tilaan oli järkyttävä kontrasti. Kamalin näky oli bernhardilaisnarttu, jonka kaula märki tosi pahannäköisesti: koira oli jätetty kytkettynä kiinni ties kuinka pitkäksi ajaksi ja panta oli kirjaimellisesti syöpynyt sen ihoon kiinni. Puistatti ja tuli voimaton raivo – miten ihminen voi olla niin julma! Nyt koira on onneksi menossa kotihoitoon Tallinnassa ja toivottavasti löytää kodin Suomesta. Sisällä oli myös laiha tanskandogi, levottomana tärisevä hiukan amstaffinoloinen koira ja harmaanmusta villakoirauros, valkoinen bokseri ja muutamia pienempiä koiria ja pentuja. Tosin sisällä oli myös terhakoita pentuja, jotka innokkaasti kerjäsivät huomiota.

Lähtötunnelmia tarhalta ja paluumatka laivalla

Miian osalta reissu oli hieman erilainen kuin ensimmäinen kerta koska nyt hänen vastuullaan olivat reissun organisointi ja koirien valmistaminen lähtökuntoon. Onneksi tarhan työntekijät ja Katarina & Mira olivat helpottaneet hommaa huomattavasti eli lähtevät koirat oli siirretty tiettyyn paikkaan tarhalla, jotta ne löytäisi helposti . Melkein kaikille oli myös laitettu Frontlinet valmiiksi. Miian ensimmäinen tehtävä tarhalla oli ko.koirien paikallistaminen. Kultu, Theo ja Iitu löytyivät nopeasti, mutta Eemiliä, Pottua ja Ipua ei näkynyt aluksi ollenkaan. Siellä Miia sitten juoksi pitkin tarhaa manaten koirien katoamista, mutta loppujen lopuksi kaikki kuitenkin löytyivät tarkan etsinnän ja tarhan työntekijöiden neuvojen avulla.

Miian kohdalla tämä toinen tarhakäynti oli rankempi kuin ensimmäinen, johtuen suurimmaksi osaksi siitä, että tarhalla oli aivan liian paljon ihmisrakkaita koiria, joista Huisku oli jäänyt jo ensimmäiseltä kerralta hänen mieleensä. Koira oli haukkunut äänensä käheäksi yrittäessään saada kontaktia ihmisiin ja kun sen luokse meni, se huiski ja pyöri ympäriinsä hellyyttä ja ihmisen läheisyyttä niin kovasti kaivatessaan. Miia, Paula ja Minna kuvasivat poikien puolta ja siinä puuhassa aika vierähtikin todella nopeasti. Yht’äkkiä huomattiin , että taksit olivat tulossa puolen tunnin päästä ja siitähän alkoikin kunnon sähinä ja paniikki, jonka koirat tottakai vaistosivat, eikä mukaanlähtevien koirien haku ollutkaan ihan ongelmatonta: Theo yritti ketjussaan hiipiä hipsutella karkuun, mutta lopulta panta saatiin kuitenkin vaihdettua ja matka ulos tarhasta alkoi. Sannan meno Iitu-Mummun kanssa oli aika tempoilevaa iitumaiseen tyyliin “Nyt mennään eikä meinata!”. Kultu pistikin sitten taas hanttiin eli raukka hädissään yritti paeta kopin ja talon seinän välissä olevaan rakoseen, minne pääsikin pari kertaa livistämään. Miia sai sen kuitenkin vedettyä ketjusta lähelleen ja vaihdettua pannan – voi sitä riemua, kun se pääsi “kahleistaan” irti ja matka kohti parempaa alkoi! Joonatan (Pottu) ja Eemil sen sijaan kipittivät oikein kauniisti ja tyylikkäästi ulos tarhalta.

Ipu, nuori uros, oli puolestaan äärimmäisen arka, eikä suostunut tulemaan koppinsa suojista edes nakkipalojen avulla. Sain sen kyllä syömään kädestäni, mutta ulos kopista Ipu ei uskaltautunut. Koska aikaa suostutteluun ei yksinkertaisesti enää ollut, ei auttanut muu kuin lempeällä väkipakolla kiskoa Ipu ulos kettingistä vetämällä. Koira oli aivan paniikissa ja pisti kovasti hanttiin ja rimpuili vimmoissaan, muttei purrut, ei edes yrittänyt näykkäistä! Oli vain reppana kirjaimellisesti niin kankeana kauhusta jouduttuaan kopistaan ulos, että vain painautui täristen maahan, eikä suostunut kävelemään. Ei muuta kuin koira syliin ja taksille.

Taksimatkalla osa haukuista katseli tarkkaavaisena Tallinnan maisemia – viimeistä kertaa, kuten taksikuskimme sanoi. Theolla puolestaan paha olo yllätti, mikä ei arvatenkaan ilahduttanut taksikuskia, vaikka luonnollisesti kaikki jäljet (kuten myös koirien karvat) korjattiin pois.

Ipun suhteen sama kuvio toistui terminaalissa – siinä olikin vähän kuntoharjoitusta, kun koirulia sylissä kantoi J Suht’ pienestä koostaan huolimatta Ipu ei ollut mikään laiheliini, joten kantoapua Miialta välillä tarvittiin. Hyttiin kun päästiin ja laskin Ipun pyyhkeen päälle sängylle, niin siinä lähes samassa asennossa, seinää vasten liimautuneena koira makasi reilun kolmen tunnin laivamatkan. Sen verran sentään rentoutui, että otti pienet torkut (selvästi kuitenkin valmiustilassa) ja nakinpalatkin jo alkoivat maistua. Pieni yllätys kuitenkin koettiin, kun tarkastin Ipun rokotuskorttia: Ipu-herra olikin NEITI! Ei siis mikään ihme, ettei neiti ollut suostunut yhteistyöhön, kun “hyväksi POJAKSI” nimiteltiin. Sitten alkoikin jännittämään, miten uudessa kodissa otettaisiinkin odotetun pojan sijasta tyttö vastaan.

Meidän hytissämme oli tomera sakemannisekoitus Kultu ja hippiä muistuttava hauska pörröpää Eemil. Toisessa hytissä matkasivat Joonatan (Pottu), joka valloitti kaikkien sydämet iloisella, veikeällä olemuksellaan, hiukan vakavampi, kiltti airedale-sekoitus Theo ja sakemanni Iitu-Mummu, joka oli arvokkkaasti käyttäytyvä, ystävällinen vanha rouva. Aikamoinen sekalainen seurakunta (mukaan lukien myös koirien emännät..), joka herätti huomiota, tosin vain positiivista sellaista! Moni tuli kyselemään koirista ja etenkin Ipu-reppana sai paljon myötätuntoa osakseen. Mitään rähinöitä koirien välillä ei syntynyt, vaan yllättävän rauhallisesti ja osa jopa tottuneen oloisesti (!) matkusti laivalla!

Kun sitten rantauduimme ja lähdimme laivasta, oli Ipu-raukalle taas aika koettelemus olla hälinässä ihmisten keskellä, eikä matka vieläkään taittunut omin jaloin. Ipu siis sai varsinaisen “ovelta ovelle -kuljetuksen” turvallisesti sylissä matkaten J.

Koirien uudet perheet odottivat jo kärsimättöminä terminaalissa. Varmasti jokaiselle koiran tuojalle tuli hiukan haikea mieli koiraa luovuttaessa, vaikka toisaalta oli hyvä ja helpottunut olo, kun tiesi, että koirat pääsevät hyviin koteihin. Tosi kivasta matkaseurasta, ihanista koirista ja nauruhetkistäkin huolimatta reissu oli henkisesti (ja tällä kertaa myös fyysisesti) aika rankka. Vielä usean päivän jälkeenkin mieli työstää tarhan tapahtumia ja näkymiä, ja unissa olen tarhalla tai vähintään unissa esiintyy koiria, joukoittain.

Jälkikirjoitus: Kaikki tuodut koirat ovat tietojen mukaan sopeutuneet tosi kivasti uusiin oloihin ja ovat selvästi rakastettuja perheenjäseniä. Kiitos näille perheille, jotka ovat antaneet varjupaikin asukeille mahdollisuuden koiranarvoiseen elämään!

Teksti: Marianne, täydentäneet osaltaan Miia ja Minna