Valmistelen seuraavan päivän tarhareissua sekavin ajatuksin. On todella kiva päästä katsomaan miten koirat ja henkilökunta voivat, mutta samalla pelkään monien tuttujen koirien joutuneen piikille. Tarhalla on käynyt muutamakin eri komissio ja koiria on tällä hetkellä kuulemma ihan liikaa. Eniten minua pelottaa Spartacusin puolesta, sitä on katsottu muutamalla viimeisellä lopetuskerralla jo "sillä silmällä", vaikka olen pyytänyt sille lisää aikaa. Minun on todella vaikea keskittyä valmisteluihin ja miettiä onko passi, rahat, tarvittavat paperit, koirien ottajien tiedot ym. mukana. Kaikki minun kanssa reissussa olleet tietävät, että olen aina skarppi "nyt pitää lähteä laivaan", "nyt pitää laittaa paperit kuntoon", mutta nyt ajatukseni valtaavat pelkästään tunnepuolen asiat. Katarina tulee hakemaan minut Tamperelaisen pariskunnan kanssa, jotka tulevat tarhalle valitsemaan koiran. Muutama ihminen tuo satamaan lahjoitettua tavaraa ja tällä kertaa en vilkuile kelloani vaan juttelen kaikessa rauhassa siihen malliin, että Katarinakin jo huolestuu. Puhumme koko laivamatkan Katarinan kanssa erilaisista eläinjutuista. Kertoessani Bläkistä, minulle rakkaimmasta hevosesta joka joutui teuraaksi, rupean itkemään ja saan Katarinankin kyyneliin, siinä me istumme baarin pöydässä itkien jo menomatkalla. Käymme ensin hakemassa Eetun, Dynon ja Murun kotihoidosta. Dyno on kasvanut valtavasti ja on muuttunut surkeasta rääpäleestä pikku vintiöksi. Murustakin on tullut isompi, samoin kahdesta muusta kotihoitoon viedystä kissasta. Eetu on normaali reipas itsensä, se nostaa jalkaa joka puun runkoa vasten ulkona. Pakkaamme eläimet autoon ja lähdemme tarhalle. Puramme auton lahjoitetuista ruoista, eristeistä, nauloista, patjoista ja muista tarvikkeista. Henkilökunta on tuttuun tapaansa onnellinen avustuksesta. Aloitamme koirien ruokinnan ja kuvaamisen. Tarkoituksena on ottaa mahdollisimman monesta koirasta kuva sivuille. Etuosassa on vain viisi koiraa, joskus niitä on ollut siinä jopa kymmenen. Avaamme tarhan portit ja tuttu meteli alkaa. Kaikki koirat tahtoisivat ensimmäisenä ruokansa. Ensimmäisenä meitä on vastassa Mami, sen nisät roikkuvat vielä pentujen jäljiltä. Mami ottaa meidät vastaan iloisesti mutta rauhallisesti, se on todella nätti ja mukava koira. Mutta taas kerran liian suuri, liian sekarotuinen ja liian narttu paikallisille. Annamme kaikille koirille makkaraa ja purutikkuja. Sani loikkii tasajalkaa meidät nähdessään, se ei malttaisi odottaa hetkeäkään. Jos Sanille ei löydy helmikuussa kotia, se saa siivet selkäänsä. Sanin takana on meille uusi koira Eleonora. Se kahmii purutikut suuhunsa, vie ne koppiin piiloon ja tulee hakemaan lisää. Se ei hauku, ei hypi, vaan odottaa malttavaisena herkkujaan ja silityksiä. Tarhalta on lähtenyt todella moni tuttu koira, suurin osa niistä on nyt koiraenkeitä, jotkut harvat ovat päässeet uusiin koteihin. Menen niin lukkoon, että en muista mitkä koirat puuttuvat, tiedän vaan että niitä puuttuu. Jälkikäteen huomaan että ainakin Turo ja Unna ovat poissa, samoin pitkäkarvainen hieman vihainen koira etuosasta, suklaanruskea narttu, Harpo, jalkavammainen pieni uros, vanhaa englannin lammaskoiraa muistuttava karvakasa ja seefferinarttu takatarhasta. Tulen entistä surullisemmaksi. Takatarhassa on pienehkö punertava koira. Se on jähmettynyt koppinsa ulkopuolelle aivan kuin olisi jäätynyt siihen kuoliaaksi. Sen silmät tapittavat tyhjyyttä ja se ei reagoi ääneen, ei liikkeeseen, ei ruokaan. Raukka on niin paniikissa, että en ole koskaan ennen nähnyt mitään sellaista. Koira ei hievahdakkaan monista yrityksistä huolimatta, se istuu painautuneena koppiaan vasten samassa asennossa koko meidän tarhalla olo ajan. Taka-aitauksessa on vähemmän koiria kuin enemmän, samoin tarhan toisella puolella on monta tyhjää koppia, miten niin täällä on liikaa koiria?! Niitähän on vähemmän kuin viimeksi. Narttuaitaukseen mennessäni kiinnitän huomion erikoisen näköiseen koiraan. Monna on melkein kokonaan musta, mutta sen hännänpää on valkoinen, ihan kuin maalipurkkiin kastettu ja sen jalat ovat valkoiset mustilla pilkuilla. Ihastun Monnaan ja lupaan viedä sen pois tarhalta seuraavalla kerralla. Narttuaitauksessa on Pulmu, joka pääsee mukanamme Suomeen. Hilla tervehtii iloiseen tapaansa ja olen onnellinen kun tiedän sen tulevan Suomeen helmikuussa. Hilla on alkanut laihtumaan huolestuttavasti ja annan sille paljon ruokaa sekä vitamiineja. Hyviin koteihin pääsevät koirat piristävät minut hetkeksi. Menen tervehtimään Sparttaa, en edes uskaltanut katsoa heti onko se paikallaan, mutta siellä se oli. Annan sille purutikun ja rapsuttelen sitä joka puolelta. Spartta tykkää kun sen korvia vatkataan ja tein siten tälläkin kertaa. Yhtäkkiä tunnen kädessäni jotain kosteaa ja Spartta vetäisee päänsä pois. Sen korvasta puuttuu aika iso palanen ja tassussakin on haava. Ihmettelen että Spartta ei edes murahtanut kun koskin varmasti todella kipeään korvaan. Mutta Spartta onkin "minun" kultamussukka ja se tietää etten tee tarkoituksella sille pahaa. Yhdessä aitauksessa on todella arka pieni koira, se luikkii piiloon heti ihmisen nähtyään. Heitän sille purutikkuja, mitkä se käy nappaamassa maha maata viistäen ja menee rakennuksen suojiin syömään. Kohta koira taas kurkkaa turvapaikastaan ja heitän sille vielä lisää ruokaa ja vinkulelun. Koira nappaa lelun heti suuhunsa ja häntäkin hieman heilahtaa. Heittelen pennuille saamiani leluja. Yksi alkaa vierittämään tennispalloa heti kuonollaan, toinen retuuttaa lelukenkää siihen malliin, että kenkä ei pysy kauaa ehjänä ja kolmas pentu kuljettaa vinkulelua ylpeänä suussaan. Menemme toimistolle laittamaan koirien paperit ja rokotusmaksut kuntoon. Muutama uusi kissanhäkki on valmistunut. Kissat ovatkin päässeet sisälle toisin kun ensin luultiin. Vaikka sisätiloissakin on kylmä, siellä ei sentään vedä yhtä paljon kuin ulkohäkissä. Mukanamme tullut pariskunta löytää sisältä itselleen narttukoiran, se on palautettu tarhalle demonien takia... Ingalla on rokotukset kunnossa leptospiroosia myöten, joten se pääsee Suomeen jo parin viikon päästä. Viemme koirat autoon yksi kerrallaan ja lopuksi otamme Amandan auton etuosaan koska sille ei riittänyt kuljetushäkkiä. Amanda on ollut tarhalla jo kaksi vuotta, mutta istuu autossa kuin vanha tekijä. Laivaan mennessämme eräs tullimies tahtoo nähdä koirat, hänen mielestään Eetu on ainut oikea koira, koska se haukkuu. Otamme laivan hyttiin Amandan, Murun ja pienen mustan nartun jonka omistaja on kuollut. Kaikki tulevat hyvin toimeen keskenään ja Muru on kovin kiinnostunut koirista. Amanda pyytää tassulla silitystä ja painaa päänsä syliini. Sen pelastuminen piikiltä oli todella vähästä kiinni. Ajamme sataman parkkipaikalle ja koiranottajat kerääntyvät auton ympärille. Luovutan ensimmäisenä Dynon, joka käpertyy uuden emäntänsä olkapäätä vasten. Dyno, Muru, Pulmu pikkuinen musta ja Amanda jäävät Helsinkiin. Eetu, Ilona ja Turre matkaavat vielä Tampereelle samassa kyydissä Katarinan ja pariskunnan kanssa. Seuraavana päivänä kuulemme koirien ja kissan kuulumiset. Amanda on ottanut perheen koiran, kissat ja lapset hyvin vastaan, se taisi vallata kaikkien sydämmet saman tien. Eetu oli ollut levoton koko automatkan ja yön, mutta rauhottuu hyvää vauhtia. Pulmu oli vallannut petauspatjan ja nukahtanut siihen saman tien. Kylmän lautalattian jälkeen patja tuntuu varmaan taivaalliselta. Dyno on ihastuttanut pennun vetovoimalla uuden äitinsä ja on jo oppinut pissapaikkansa. Murulla ja Ilonallakin menee erittäin hyvin. Turre oli ensin ihmettellyt perheen hevosia ja kissoja, mutta tuli niiden kanssa hyvin toimeen. Pikkuinen musta pääsi eläkeläispariskunnan päivien iloksi. Eli loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka koko reissu olikin minulle henkisesti varmaan vaikein tähänastisista. - Mira - Takaisin