23.11.2002

Matkakertomus ensikertalaisen silmin

Kirjoittaessani tätä sunnuntaina klo 21.42 ja muistellessani eilistä matkaa, on olo hieman haikea. Mielessä on pyörinyt koirakohtaloita pitkin yötä ja päivää. Tarhalta jäi etenkin muutamat koirat mieleen, sekä myöskin muutama kissa.

Herätys oli klo 06.10 lauantai aamuna 23.11. Yön olin nukkunut hieman levottomasti miettien seuraavan päivän koettelemusta. Päässä pyöri Miian varoittavat sanat siitä, mitä edessä saattaisi olla. Näimme matkaseurueen kanssa satamassa seitsemän jälkeen aamulla ja ahtauduimme laivaan, joka olikin aika täynnä ja ihmisillä vauhti päällä jo aamusta.

Matka kului yllättävän nopeasti tutustuen muihin matkalaisiin ja kävikin ilmi, että meitä oli 3 konkaria sekä 4 ensikertalaista matkassa. Siinä juotiin aamukahvit ja syötiin aamupalat ja tutustuttiin toisiimme. Puhuttiin koirista ja kävi ilmi, että yksi oli omaa koiraa tarhalta hakemassa, muut “uudet” olivat lähteneet kiinnostuksesta “opintomatkalle” tarhalle. Koiria toisimme suomeen uusiin koteihin yhteensä 7 ja 2 kissaa kaupanpäälle.

Tallinnaan tullessamme erkaannuimme 2 ryhmään, toiset tulivat omilla autoillaan ja menivät suoraan tarhalle viemään tuliaiset. Me muut otimme taksin allemme ja suuntasimme markettiin hakemaan herkkuja hauvoille. Meno oli aika riehakasta, kun marketissa juoksimme pitkin käytäviä rämisevien kärryjen kanssa taksin odottaessa pihalla. Laivalla seurueeseemme lyöttäytyi myös pariskunta, joka oli tulossa tarhalle katsomaan itselleen koiraa ja he parhaansa mukaan seurasivat taksimme liikkeitä Tallinnan liikenteessä sukkuloivan taksikuskin perässä. Tarhalle päästyämme kannoimme ruoat, matot sekä muut lahjoitukset sisälle. Oikeastaan mikään ei olisi voinut valmistaa siihen hajuun, mikä siellä odotti. Sairaat koirat ja lyhyt turkkiset jotka sisällä olivat, tekivät tietenkin hätänsä sisälle ja haju oli sen mukaista.

Vaihdoimme nopeasti vaatteet ja lähdimme herkkujen kera ulkotarhalle. Nakit, jotka olin ostanut tuliaisiksi loppuivat melkein jo alkumetreillä, kun vastassa oli ihania koiranpentuja, joille tietenkin piti syöttää mahdollisimman paljon nakkeja, jotta niistä kasvaisi isoja karvapalleroita. Seuraavalla kerralla tiedän olla hieman säästeliäämpi tai vaihtoehtoisesti ostaa muutaman kilon enempi nakkeja.=) Matka jatkui siis rouhetikkujen kanssa ja haukunnan säestämänä.

Yritin jokaisen koiran käydä läpi ja siinä onnistuinkin muutamaa lukuunottamatta, jotka meinasivat tulla aidan läpi ovet heiluen. Muutaman kanssa vietin enemmänkin aikaa, mikäli koira siihen suostui. Muutamat tosin olivat niin arkoja, etteivät uskaltaneet kontaktia ottaa juurikaan, vaan kyyhöttivät mahdollisimman kaukana peloissaan. Se oli erittäin sydäntäsärkevää miettiä mitä kaikkea nämä raukat olivatkaan saaneet kokea!

Kun kaikki koirat, uudet tulokkaat mukaan lukien oli käyty läpi, päätettiin lähteä lenkittämään joitakin koiria. Olin jo ensimmäisen kierroksen aikana luvannut parille koiralle vieväni heidät ulos, ja ensimmäisenä vuorossa oli Sisla, johon olin jo netti sivuilla ehtinyt iskeä silmäni. Tyttö oli kaikkea sitä, mitä olin kuvitellutkin ja enemmän! Hieman peloissaan se kyllä lähti mukaani ja haki vieruskaverilta tukea matkalle. Lenkillä törmäsimme muutamaan muuhunkin lenkkeilevään koirakaveriin ja kaikki sujui todella mainiosti. Takaisin vieminen olikin sitten ihan toinen juttu.Millään ei oltaisi haluttu joutua kylmän kettingin päähän, sen kuuli valittavasta ininästä ja tarraavista tassuista.

Seuraava koira vuorossa oli erittäin virkeä leonbergin sekoitus. Lenkki meni kuin unelma ja räyhäävistä vahtikoirista ohi menokaan ei tuntunut missään. Ilmeisesti oltiin ennenkin oltu lenkillä? Hän meni nätisti omalle paikalleen takaisin ilman mitään mutinoitakaan.

Kettutytön kanssa lähdettiin viimeiseksi lenkille. Hän oli hieman ihmeissään, mitä nyt tapahtuu ja vaatikin paljon huomiota koko lenkkeilyn ajan. Muiden koirien kanssa tultiin erittäin hyvin toimeen ja haettiin niistä hieman turvaakin. Takaisin tarhalle meno ei sitten enään ollutkaan niin hauskaa. Siinä sai kyllä käyttää hieman suostuttelua, että saatiin neiti takaisin omaan koppiin.

Tämän jälkeen kello olikin jo niin paljon, että ruvettiin tekemään lähtöä, joten vaihdoimme vaatteet ja rupesimme kasaamaan koiria, jotka lähtisivät suomeen. Kävin vielä tervehtimässä lenkkeilyttämiäni koiria ja sen jälkeen hain mukaani Fiinan, joka oli minun kuljetettavakseni määrätty. Tyttö oli ensin hyvin vastahakoinen lähgtemään turvallisesta kopistaan, ja sainkin sitä hieman metsästää.

Taksiin päästiin sitten ihan kunnialla ja tyttö hyppäsi penkille kuin vanha konkari, jossa se nätisti pysyikin, kun tekisi sitä useamminkin! Mukana meillä oli Veera ja Noora samassa taksissa. Veeralle tuli hieman matkapahoinvointia taksissa, mutta onneksi taksikuski oli erittäin ymmärtäväinen ja ystävällinen. Muilla matka menikin siten ihan esimerkillisesti.

Laivaan meno olikin sitten aika haipakkaa, sillä muut olivat joutuneet vielä matkalla hakea koira kotihoidosta ja alkoi pahasti näyttää siltä, että laiva kerkeisi lähteä ilman meitä. Siinä mentiin sitten pää kolmantena jalkana, mutta loppupeleissä kaikki sujui ihan hyvin, kaikki koirat osasivat käyttäytyä esimerkillisesti, eikä pahemmin pelottanut uusi seikkailukaan. Voisinkohan sanoa, että paremmin käyttäytyivät kuin omat koirani?!?!

Hytit jaettiin narttujen ja urosten kesken. Karvanlähtö oli melkoista ja hajuhaitoiltakaan ei vältytty, kun yksi koira tuli merisairaaksi sekä myöskin muutama kanssamatkustaja.;) Syömässä kävimme pareittain, sillä aikaa kun toiset vahtivat koiria. Missään välissä ei tappeluita tullut ja mielestäni matka sujui erittäin rauhallisissa merkeissä. Suomeen saavuttuamme olivat koirien uudet omistajat vastassa, ja vaikka kuinka olin yrittänyt pitää etäisyyttä Fiinaan sekä muihin koiriin, oli ero haikea siitäkin huolimatta! Sen voin kyllä sanoa, että jokaisen tuomamme koiran omistaja saa aivan uskomattoman hyvän koiran itselleen! Sen verran suloisia ja hyvin käyttäytyviä olivat, että jokaisen niistä kelpuuttaisin itselleni, mikäli olisin muutamaa koiraa vajaa.

Näin jälkikäteen voisin kuvitella, että kaikki reissut tuskin menevät näin oppikirjan mukaisesti, kaikki tuntui kuitenkin toimivan niin hyvin, että mitään kahnauksia ei ollut. Siitä kaikki kiitos mukana olleille ihmisille sekä esimerkillisille suomen uusille koirakansalaisille! Kaikenkaikkiaan matka oli erittäin opettavainen, ainoa minkä tekisin toisin, oli meneminen sairaiden koirien puolelle. En tiedä tottuukohan siihen ajan kanssa, turtuuko, mutta se oli ehdottomasti pahin hetki nähdä ne kärsivät ja sairaat koirat. Kuten myöskin toimistolla oleileva kissa, jonka takapää oli halvaantunut. Näitä kohtaloita miettiessä ei voi kun katsoa jaloissa makaavia omia pulleita ja onnellisia koiria ja miettiä, kuinka onnellisen tietämättömiä ne ovatelämästä ilman omaa rakastavaa ihmistä.

Kirj.Tiina Koivula

Lähtö mukaan koiratarhalle tuli eteeni melko yllättäen. Katjan kanssa oli ollut asiasta joskus puhetta ja Katja soitti minulle torstaina että lähtisinkö mukaan lauantaina! Mietin kuinka saan viikonlopun ohjelman rustattua uusiksi mutta puhe luistaa nopeammin kuin ajatus ja kuulin itseni lupaavan lähteä reissuun.

Lauantaiaamuna pukeuduin kaikkiin niihin rönttösiin jotka olin päätänyt tuhota reissulla tai heti kotiin tultuani – itselläni on kolme koiraa ja olen äärimmäisen pikkutarkka etten aiheuta niille tartuntavaaroja, yksi koirista on tarpeeksi sairalloinen itsessäänkin. Laivalla tunsin itseni lievästi idiootiksi resupekaksi, mutta sehän ei oikeastaan tahtia haitannut. Porukkamme oli todella mukava vaikken tuntenut ennestään kuin Katjan, ja tässä haluankin kiittää koko matkaseuruetta erinomaisesta porukkahengestä. Marja-Liisa olikin jo kerinnyt laittaa viestiä yhteiselostaan Veeran kanssa, Tiina palasi “tyttöjen” luokse kotiin (naurattaa vieläkin se ylienerginen Pena), Hanna taisi vielä onnistua olemaan asuntonsa sääntöjen vuoksi ilman omaa koiraa ja pariskunta joidenka nimi pääsi minulta ohi, mutta Laikan nimi jäi kyllä mieleen tekivät urotyön päättäessään muuttaa suunitelmia niin että Laika meni suoraan uuteen kotiinsa. Näin iso joukko oli ensikertalaisia minun lisäkseni.

Tarhalle saapuessamme kiitin mielessäni Katjaa joka oli painottanut minulle että vaatetta mukaan tarpeeksi ja sen mukaisia että ne raatsii heittää pois jos haju ei suostu lähtemään pesulla. Tuo vaatteitteni määrä sai minut pysymään ulkona suurimman osan päivästä ja vaikken yleensä olekaan kovin herkkävatsainen niin kieltämättä se haju mikä sisätarhalla oli sai minut voimaan pahoin. Nostan todella hattua teille jotka olette käyneet tarhalla kesäkuumalla, nyt oli sentään pikkupakkaskeli ja minunkin nirppanokkani kärsi hyvin liikkua ulkona. Ulkona katselin mallia mitä muut tekevät ja kaivelin matkalla hankitut nakkipussakat esiin. Luulin neljän pussin olevan kohtuullisen ison määrän mutta hahaa – ne hupenivat alta aikayksikön. Kiertelin nakkien kanssa ympäri aluetta ja yritin tasapuolisuuden nimissä heittää tai tarjota ainakin yhden nakin jokaiselle koiralle. Omat suosikkikoirani joita näyttivät olevan kaikki yltiöpäisen iloiset ja toisaalta myös kaikkein arimmat koirat – saivat kyllä rehellisesti sanoen melkoiset annokset nakkeja. Puolostan ajttelemattomuuttani sillä että murentelin nakit sentään pienemmiksi paloiksi joten ehkäpä se koirakohtainen kokonaismäärä ei nouse ihan mahdottomuuksiin. Sitäpaitsi mikään ei ole sen antoisampaa kuin pitkän houkuttelun jälkeen saat koiran ottamaan nakinpalan kädestäsi – ihan totta. Toinen mahtava kokemus oli se kun katsoin moneen kertaan vanhahkoa mustaa karvaturria ja luokittelin sen mielessäni vihaiseksi. Heitin sille nakinpalan kauempaa. Minä en todellakaan tiedä mikä ele tai juttu sai minut arvioimaan vihaisuuden uudelleen ja päätin kokeilla meneekö käsi mukana jos nakin antaakin kämmeneltä. Ei mennyt, sain jopa hännän huiskutuksen ja uskalsin ryhtyä rapsuttelemaan herrakoiraa. Se sai tyttöjen kanssa keskustellessamme lisänimekseen “Tolkien” hauskan ulkonäkönsä vuoksi, mutta gallerian kuvastosta en sitä tunnistanut koska mustien koirien valokuvat eivät välttämättä ole selkeimpiä.

Nakkien loputtua seikkailin tovin vielä ulkona ja päädyin lopulta sisätarhalle missä on pienet, ohutkarvaiset ja ilmeisesti myös sairaat yksilöt. Ei ollut ollenkaan hyvä kokemus – no jaa – olipa sittenkin, kannataa taas ajatella hetki itsekseen ennen kuin marmatan omien murheitteni suuruutta… Sisätilossa huomioni keskipisteeksi joutui harmaa villakoira joka makasi patjalla vaikka kaikki muut häkissä olijat pyörivät sen ympärillä meitä seuraten. En saanut selvyyttä oliko pieni villis sairas vai vielä totaalisessa shokissa, sillä se oli tuotu vasta pari päivää aiemmin. Itselläni on kaksi puudelia kotona joten harmaa pikkumies jäi kaivelemaan sieluani pahasti.

Kävin kurkkimassa villapojan olemusta muutamaan kertaan päivän aikana ja onnistuin näkemään sen kerran jopa jalkeilla, kyyryssä kököttäen. Syömään se ei näyttänyt menevän kun ruokaa tarjottiin. Luoja kiltti, anna tuollekin eläimelle mahdollisuus ja päästä se pois tuolta tarhasta – se ei pärjää siellä.

Päivä kului nopeasti, käytin viimetöikseni kävelyllä nuorta mustaa, partanaamaista herrakoiraa. Ihana veitikka joka olisi mielellään mennyt jokaisen kopin asukkan kanssa leikkimään mutta en päästänyt kun en tiennyt tarpeeksi muista koirista. Yhtä kaikki nuorimies nautti kun pääsi tarhan ulkopuolelle lumihankeen sukeltelemaan ja hyppimään nenääni metsästäen. Palatessamme huomasin kauhukseni että tarhalla oli käynnissä ruokinta ja ulkoilukaverini oli jäänyt ilman ateriaa. Nappasin kupin kopin katolta ja juoksin ruuanjakajan perään selittäen suomeksi kuinka yksi koira jäi ilman ruokaa.. Lievän huitomisen ja selittelyn jälkeen mies ymmärsikin mitä tarkoitin ja täytti kupin kukkuralleen! Katselin hämmentyneenä muiden koirien kuppeja ja totesin että annokset ovat todella reilun kokoisia (huom! olen tottunut pienten villakoirien annoksiin kahdesti päivässä). Riemuissani hyppelin takaisin mustan turilaan luokse ruokakippoineni ja onnistuin kompuroimaan juuri sen nenän edessä. Ruoka tuli tarjoiltua suoraan maahan koiran kuonon eteen – “hällä väliä” näytti partanaamainen ystäväni ajattelevan ja hotki ruuan suuhunsa lumesta. Taisipa lipsahtaa muutama suomenkielinen manaus kupin kaadettuani – joten näin ne kirosanat levittävät mainetta ulkomailla.

Kotimatka oli kokemus kaikkinensa josta voisin kirjoittaa kirjan. Säästän teitä tällä kertaa ja totean että tilataksin kuljettaja oli ASIAKASPALVELUIHMINEN oikeassa ammatissa! Kultakimpale kuljettajakseen. Keinuvan ja reiluaromisen merimatkan jälkeen saavuimme Suomeen ja ensimatkani sai onnellisen lopun kun seurasin kuinka mukana tuomamme koirat tapasivat uudet perheensä. Minä rakastan onnellisia loppuja.

Parasta matkassa oli mielestäni päivän aikana tapaamani ihmiset. Porukkamme, tarhan henkilökunta, taksikuskit, laivan henkilökunta, monet muut matkustajat ja lopulta vielä te ihanat ihmiset jotka annoitte uuden kodin koirille. Mainitsematta jäi paljon muitakin ihmisiä joita tahdon totisesti KIITTÄÄ mieleenpainuvasta kokemuksesta. Te teitte mahdolliseksi sen että luultavasti menen tarhalla käymään uudellenkin – mieleeni ei jäänyt pahaa oloa eläinten vuoksi vaan toivo ja tieto siitä että löytyy paljon ihmisiä jotka haluavat auttaa niitä eläinparkoja.

kirj.Kristiina Lindberg

Tarhalla käynti oli minulle osittain positiivinen yllätys siinä mielessä, että kaikki koirat eivät olleetkaan aivan nälkiintyneitä ja laihoja, niinkuin mielessäni olin kuvitellut. Varmasti yksi syy on kuulemani Pelastetaan Koirat Ry:n avustukset, joilla koirien ruokaa on saatu parannettua. Silti en yhdellekkään koiralle toivoisi tuollaista kohtaloa. Osa koirista tempoili lyhyissä kettingeissään, jopa alle 2metrisissä ja osa näytti olevan jo alistunut kohtaloonsa ja jaksoi nostaa hiukan metakkaa nakkeja saadessaan tai kun näkivät jonkun koiran pääsevän “lenkille”.

Eli MaxiMarketista olimme ostaneet nakkeja ja muita “herkkuja” koirille ja kiertelin niitä syöttämässä koirille ja samalla rapsuttelemassa ja silittelemässä koiria. Useimmat niistä olivat todella hellyydenkipeitä ja eniten minulla jäi mieleen Siina-nart! tu. Rapsuttelin sitä aikani ja kun yritin lähteä jatkamaan, se veti minua tassuillaan, yrittäen pitää minut lähellään vielä hetken aikaa. Siina halusi masurapsutusta ja niin vielä rapsuttelin hieman lisää. Kuvio toistui muutaman kerran, kunnes pääsin jo seisomaan, jolloin Siina otti minua hanskan ranteen kankaasta varovasti hampaillaan kiinni, ja yritti siten pitää minut luonaan.

Tarhalla toinen yllätys oli että siellä oli niin paljon pieniä pentuja etsimässä kotia, joista minä itse en ollut tiennyt mitään. Ainoa tarhalla käynnin ikäviä puolia oli ns. sairashuone, jossa todella oli heikkoja koiria omissa sotkuissaan ja niitä todella teki jo pahaa katsoa, kuten napolinmastiffi ja setteri. Mukavaa oli, että ehdin muutamia koiria käyttää kävelyllä tarhan ulkopuolella ja saada edes muutamalle vähän pienenpientä iloa. Aikaa olisi saanut olla enemmän.

Takaisintulomatkalla laivalla koirat, jotka tulivat Suomeen, olivat yllättävän rauhallisia, jopa Veera, joka tarhalla oli niin arka! ja alistuva kuin olla ja voi. Pienessä hytissä sitten olimme neljä naista ja neljä koiraa, joista yksi “duracell-pusumoottori” eli Noora haisi todella pahalle. Sen lisäksi Veera oksensi pari kertaa ja niitä siivotessa jo pari ihmistä myöskin. Noora alkoi vihdoin malttaa nukkua, jolloin takapääkin rentoutui ja “tuoksujen” sekamelskaa olisi voinut veitsellä leikata.

Suomeen tulo tuntui mukavalta, mutta päällimmäisenä jäi tunne, että voisin lähteä joskus tarhalle uudestaan, ehkä en enää oman koiran hakuun, mutta muuten. Kaikille tarhalta koiran ottaville voin lämpimästi suositella koiran hakua tarhalta asti, nimittäin minun Veera leimautui jo laivamatkan aikana minuun niin, että rohkaistui silminnähden, otti kontaktia ja haki turvaa, että olisi Veeran kannalta ollut todella harmi, jos se olisi sitten satamassa luovutettu jollekkin muulle.

Sitten vielä hiukan Veerasta: Automatka meni oikein hyvin ja kotona oltiin n.01.30. Mies tuli heti ulos katsomaan Veeraa ja Veera hyväksyi hänetkin heti. Sitten otimme hetkeksi Pontuksen ulos, ja herra oli niiiiin innoissaan, että Veera ei oiken tiennyt miten päin olisi ollut noin tuttavallisen koiran kanssa. Sitten veimme Pontuksen sisään meidän huoneeseen, että Veera saisi hiukan haistella uutta kotiaan rauhassa. Kierrettyään hiukan Veera joi vettä, mutta ruoka ei heti maistunut.

Veera seurasi minun tekemisiä ja tuli jatkuvasti hakemaan hiukan rapsutuksia ja rohkaisua. Veera kävi myös poikien huoneessa ja ihmetteli vähän nukkuvia poikia. Yön Veera nukkui sängyn vieressä lattialla, ja muutaman kerran kun käänsin kylkeä, havahduin siihen kun Veera säikähti ja poukkosi pystyyn. Sitten se melkein kiipesi sänkyyn ja “pussaili minua”. Rapsutuksen saatuaan se taas rauhoittui nukkumaan. Aamulla ruokakin jo maistui, kylläk! in Pontuksen kupista, sisään ei oltu pissattu, vaikkei yöllä suostunutkaan kotona tekemään mitään. Pojat ja Veera tuleevat ainakin nyt ihan hyvin toimeen, pojat osaavat vähän olla varovaisia ja Veera vaan nuoleskelee niiden käsiä ja antaa niiden rapsuttaa. Luuta ei Veera alkanut syömään, mutta Pontuksen aloittamaan solmuluun solmun se kyllä söi sitten tyytyväisenä.

Pontus ja Veera tulee oikein hyvin toimeen keskenään, Veera yrittää jo vähän leikkiä, mutta Pontus tulee ehkä Veeran mielestä vielä liian “iholle” ja hiukan siksi vielä arastelee. Ja VEERA HEILUTTAA MEILLE JO HÄNTÄÄ, eikä enää heittäydy kenttään, kun rapsuttaa alistuakseen, ja nuolee minun käsiä ja naamaa. Nyt pitää varmaan lopettaa, kun tulee romaanin paksuinen kertomus, vaikkei ole vasta kun päivä kulunut ja lähden pesemään Veeran. Eli kaikki on toistaiseksi enemmän kuin hyvin.

Terveisin Marja-Liisa Kiuru

Kirjoittajasta