16 maalis 23.7.2002

Uni ei tahdo millään tulla. Kello lähentelee yhtä yöllä ja päässäni vaan pyörii huominen tarhamatka. Minulle tulee aina ennen jotain tärkeää matkaa jo valmiiksi sellainen olo että mitäs jos en herääkään aamulla ajoissa tai mitäs jos unohdan jotain tärkeää. Pakkasin repun jo valmiiksi illalla ja laitoin varmuuden vuoksi kolme kelloa soimaan aamulla etten vaan nukkuisi pommiin.

Heräsin ajoissa ja sain kyydin Katjalle josta lähdettiin yhdessä ajamaan kohti satamaa. Vaikka lähdimme mielestämme ajoissa tuli silti kauhea kiire, mutta onneksi ehdittiin perille ennen laivan lähtöä. Meitä oli lähdössä seitsemän: Katarina, Miia, Marianne, Katja, Katjan kaveri Marika, Mira Koivu ja minä. Matka sujui Tallink autoexpressillä nopeasti ja mukavasti korista jutellen. Olimme päättäneet lähteä tällä nopealla laivalla, jotta jäisi enemmän aikaa tarhalla.

Olimme Tallinnassa jo vähän yli yhdeksän aamulla ja matkasimme taksilla tarhalle maximarketin kautta. Siellä ostelimme koirille tuliaisiksi herkkuja ja itsellemme eväitä päivän ajaksi. Katarina, Miia ja Mira matkasivat pakettiautolla apteekin ja maksimarketin kautta tarhalle. Meillä tulisi tällä kertaa olemaan rutkasti aikaa, koska lähtisimme vasta kuuden laivalla kotiin.

Tarhalle tullessamme tarkkaavainen Lammi koira haukahti, pentuja odottava kissa tuli vastaan ovella ja tarhan informaattori Ave tervehti meitä iloisesti. Aurinko paistoi mukavasti, mutta taivaalla oli uhkaavan näköisiä tummia pilviä, toivottavasti ei alkaisi satamaan ajattelin. Vaihdoimme ripeästi vaatteet ja lähdimme Mariannen kanssa kuvaamaan ja tutustumaan narttupuolen koiriin. Miia ja Katarina jäivät hoitamaan koirien paperiasiat ja Frontlinet kuntoon ja muut menivät urosten ja uusien puolelle.

Iloinen veikeä dalmatialainen tervehti meitä ensimmäisenä. Se oli ylitsepursuavan iloinen saadessaan rapsutuksia ja herkkuja. Tutustuimme rauhassa kaikkiin narttupuolen koiriin ja annoimme namupaloja ja rapsutuksia. Joukossa oli paljon iloisia, reippaita sydämen valloittajia, mutta myös muutama aranpuoleinenkin. Hetken kun jutteli ja varovasti lähentyi näitä koiria uskalsivat ne pian napata kädestä herkkuja. Tuntui kamalalta ajatella näiden arkojen kohdalla, että mitä näille koirille on tapahtunut. Miksi ne aluksi pelkäävät ihmistä, miksi kukaan olisi koskaan voinut tehdä näin ihanille koirille mahdollisesti jotain pahaa. Toivoin mielessäni että näille arahkoillekin pian löytyisi uusi koti ja luottamus ihmiseen vahvistuisi. Moni koira heilutti jo vähän häntää, kun seuraavan kerran meni niiden luokse, joten uskon että ainoa mitä nämä koirat tarvitsevat on uuden pysyvän rakastavan kodin jossa he huomaavat että ihmistä ei tarvitse pelätä.

Sadekuuropaholainen yllätti ja menimme hetkeksi sisälle ja päätimme Katarinan kanssa tutustua sisätilojen koiriin. Sisätiloissa ensimmäisessä häkissä oli pieni todella suloinen, mutta valtavan peloissaan oleva koira. Sain kuulla, että se oli tuotu tarhalle vasta edellisenä päivänä omistajan kuoltua. Naapurit olivat ilmoittaneet kodittomaksi jääneestä koirasta, joka juoksenteli pihalla. Dani oli todella peloissaan, mutta Katarina sai siihen hyvin nopeasti kontaktin ja niin se istui Katarinan sylissä nauttien lämmöstä ja silityksistä. Ilokseni Dani vietiin kotihoitoon, koska se oli kovin järkyttynyt pikkuinen. Tämä poloinen oli ensiksi menettänyt omistajansa ja nyt se oli aivan yksin ja peloissaan.

Vaikka meillä oli tavallista enemmän aikaa tarhalla meni aika silti nopeasti. Minä olin enimmäkseen narttujen puolella ja aitauksessa missä oli pienempiä koiria. Olin helpottunut siitä, että koiria oli tarhalla paljon vähemmän kuin keväällä. Näin ympärilläni paljon tyhjiä koppeja. Onneksi näin, sillä nyt ei ole kukaan lopetusuhan alla. Aitauksessa oli paljon ihania mieleenpainuvia koiria. Varsinkin Vekkuli valloitti sydämeni ja onneksi tälle veikeälle hännänheiluttajalle löytyi heti koti valmiiksi.

Mennessäni kissalaan tuli kyyneleet silmiini ensimmäistä kertaa tämän päivän aikana. Avatessani oven näin Katarinan ja hänen sylissään aivan valtavan pienen ja kipeän pariviikkoisen kissanpennun. Kissan emo oli todennäköisesti hylännyt pennun, koska se oli aivan yksin. Tämä kissanpentu kosketti minua todella. Pentu oli niin avuton ja niin pieni. Kun Katarina laittoi sen takaisin kissa naukui sydäntäsärkevällä äänellä, älä jätä minua. Hetken sai kissa vielä nauttia ihmisen lämmöstä ja silityksistä, kunnes tämä kissa matkasi kissojen taivaaseen. Katarina sai järjestettyä niin, että tämä kissapoloinen sai nukahtaa ikuiseen uneen ja matkata muiden kissaenkeleiden luokse. Minun teki niin pahaa kun kissa vietiin pois, mutta tiesin, että näin oli kaikista paras, koska vaikka me oltaisiin tehty mitä ei tämä kissapieni olisi selvinnyt. Nyt sillä ei ole enää paha olla, ei ole kylmä eikä sairaudet paina. Kurjaa kun ei ollut muuta tehtävissä, mutta tiedän että tämä oli ainoa oikea ratkaisu. Näen vieläkin edessäni sen anovat silmät ja sen hädän huudon, mutta tiedän että sen on nyt hyvä olla.

Vaikka meillä oli rutkasti aikaa ja aloitimme lähtövalmistelut hyvissä ajoin tuli silti kiire. Piti miettiä miten saa soviteltua autoon kaikki häkit. Ketkä menevät parhaiten taksissa ja kuka voi olla sylissä. Tänään pääsisi yksitoista onnellista koiraa ( Wanda, Nelson, Jiro, Nea, Pinja, Tahvo Musti, Dana, Alex, Hope ja Zeus) uusiin koteihinsa onnellisten uusien omistajiensa luokse. Nelson, Nea ja Tahvo tulivat taksiin ja Musti haettiin kotihoitopaikasta mukaan. Ainoa pieni ongelma tässä yhtälössä oli se, että meidän taksi oli sellainen jossa takana oli ainoastaan kaksi penkkiä jotka olivat vastakkain ja meillä oli kyydissä kolme urosta jotka eivät sietäneet toisiaan ja sitten yksi narttu joka onneksi tuli kaikkien kanssa toimeen. Hetken sovittelun jälkeen päätimme, että Katja on edessä Tahvon kanssa, Minä ja Nelson ja Marianne ja Nea istuttiin vastakkaisilla penkeillä ja Marika ja Musti matkasivat penkkejen takana olevassa tilassa.

Noustessamme ulos taksista satamassa sain kokea Nelsonilta elämäni pyöritykset. Poika oli todella innoissaan kaikesta uudesta, joka tapahtui hänen ympärillään. Piti pitää vahvasti kiinni taluttimesta, että pysyin vauhdissa mukana. Katsoessani hetken muualle tunsin yhtäkkiä jotain märkää

valuvan pitkin reittäni, katsoessani alas näin tyytyväisen Nelsonin, jolla oli jalka pystyssä. Olin sitten merkattu, mutta mikäpä sen ihanampaa kun tulla merkatuksi tällaiselta hurmaavalta Nelson-herralta. Oli ohikulkevalla rouvalla hauskaa nähdessään tämän.

Laivamatka meni oikein mukavasti. Nelson käveli mallikkaasti rappuset ylös ja sai paljon kehuja vastaantulevilta ihmisiltä. Pojalla oli käyttäytyminen hallussa ja se tiesi milloin oli hyvä ottaa vähän rauhallisemmin. Päästyämme hyttiin päätimme että Tahvo saa matkustaa vessassa ettei tulisi kärhämää, Musti ja Nelson saivat olla eri puolen hyttiä. Toisessa hytissä matkustivat iki-ihana mäyristyttönen Wanda, Nea ja Jiro. Vilkas mäyris oli oikea pusukone ja viihtyi kaikkien sylissä. Nea makasi kiltisti hytin lattialla ja Jiro makasi tiiviisti Miian vieressä nauttien suuresti Miian silityksistä ja läheisyydestä.

Matka sujui vähän liiankin nopeasti ja pian olimmekin jo satamassa. Pientä hässäkkää oli matkanvarrella, mutta onneksi päästiin kaikki turvallisesti Suomeen, jossa moni iloinen koiranottaja odotti innoissaan uutta tulokasta. Koirat luovutettiin ja ainoastaan Dana ja Zeus tulivat Katarinan ja Mira Koivun mukana Tampereelle. Itse sain heiltä kyydin Nurmijärvelle jossa oma kyytini odotti. Kyytini oli hakenut Fridan hoitopaikasta ja nyt Frida vaihtoi autokyytiä ja sai matkata Tampereelle jonne tyttönen jäi odottamaan uutta kotia. Pian Fridalle löytyikin oma koti, jossa koiruli elelee tyytyväisenä ja onnellisena.

Puoli kaksi yöllä 24.7 makaan vihdoin omassa sängyssäni ja olo on kummallinen. En saa ajatuksiani koottua. Ajatukset harhailevat onnellisista Suomeen tulleista koirista tarhalle ja siihen kipeään kissapentuun. Tiedän kuitenkin, että tämä matka meni ihan hyvin. Kissat saivat syödä masunsa täyteen, koirat saivat hellyyttä ja herkkuja ja saatiin kuvattua uusia koiria, jotta heille löytyisi pian uusi koti. Jostain syystä en silti osaa olla täysin onnellinen. Tarhalle jäi niin paljon ihania eläimiä, jotka jäivät haikeina katsomaan peräämme.

Tiedän ettei kaikkia voi kerralla pelastaa, eikä saisi olla suruillinen asioista joihin ei itse voi vaikuttaa, on vaan silti niin kamalan vaikea unohtaa kaikki näkemänsä. Suljen silmäni ja päätän ajatella kaikkia niitä eläimiä, jotka ovat tämän yhdistyksen avulla löytäneet itselleen uuden ja rakastavan kodin. Ajattelen niitä 11:sta onnellista koiraa, jotka pääsivät tänään uusiin koteihin. Ajattelen sitä riemua, kun koirat huomaavat, että he ovat pääseet uuteen ihanaan kotiin jossa he saavat rakkautta, lämpöä ja ruokaa. Jotain hyvää oli tässäkin päivässä.

-Annika Segerstråle-