23.8. päivän tarhareissu........

Hoh-hoijaa, aamulla herätys melkein kukonlaulun aikaan eli 04.00. Olin sopinut treffit Tuijan ja Essin kanssa Kissanmaan Valintatalon eteen viideksi. Olin Miran avulla saanut hommattua itselleni kyydin sekä todella mukavaa kyytiseuraa, joten tämänpäiväisestä reissustakin tuli totta. Oli ihanaa päästä jälleen tarhalle. Edellisestä reissusta oli kulunut n. kuukausi, mutta se tuntui ikuisuudelta.

Matka Hesaa sujui nopeasti, niinkuin aina kun on kyseessä reissu koiratarhalle. Tutustuin matkaseuraani, ja arvatahan saattaa, että suurimmaksi osaksi juttelimme koirista! Sää näytti tosi ankealta; oli sumuista ja välillä satelikin jonkin verran. Katselimme välillä taivaalle siinä toivossa, että aurinko pilkahtelisi tai jossakin näkyisi edes hiukan sinistä taivasta. Vaikka ilma oli kurja niin se ei onneksi masentanut mielialojamme. Odotin todella kovasti, että näkisin jälleen Kaarlon, Rickyn, Isabellan ja monet muut karvaturrit. Ja yksi asia, jota myös odotin kovasti, oli se, että näkisin vihdoinkin meiliystäväni Hanin. Olimme olleet monet monituiset kerrat yhteydessä meilien ja textareiden kautta ja meistä oli tullut todella hyvät ystävät. Meidän polumme oli yhdistänyt rakkaus ja välittäminen Viron varjupaikin koiriin. Niin ja olin myös hankkinut pari kummikoiraa samuilta.....en olisi edes tiennyt tuosta systeemistä ellen olisi tutustunut sähköisen viestinnän kautta Haniin.

Olimme sopineet treffit terminaaliin lipunmyyntiluukun eteen. Olin juuri lunastanut lippuni ja luin Hanilta tullutta textaria, jossa hän kertoi tuntomerkkinsä. Kävelin siinä samalla erään vaaleahiuksisen ihmisen ohi, luin tekstiviestiä, käännyin takaisinpäin... ja siinähän Hani jo olikin. Oli mukavaa tavata vihdoin ja viimein. Luulin, että olisin tavattuamme tuppisuutyyppiä, mutta niin ei onneksi käynyt. Juttu luisti molemmin puolin, aivan kuin olisimme ennenkin tavanneet. Joimme kahvit, juttelimme haukuista ja siirryimme pikkuhiljaa laivaan. Laivamatka sujui nopsasti, sillä juteltavaa oli paljon. Seuraamme liittyi matkan varrella muitakin tarhalle menijöitä. Ja juttu luisti.... Olo oli pirteä, vaikka olinkin lähtenyt reissuun kipeänä. Olin saanut viikolla flunssan ja edellisenä iltana oli ollut kuumettakin. ääni oli myös hiukan kadoksissa, mutta se ei tahtia haitannut.

Laivassa vaihdoimme tarhavaatteet päälle, jotta vaatteiden kanssa ei tarvitsisi enää tarhalla vekstailla. Satamassa liittyi loppuporukkakin joukkoomme, otimme taxit ja lähdettiin Maksi Marketin kautta tarhalle. Kaupasta ostin koiran- ja kissansapuskaa, lihaa, nakke ja puruluita. Ostin myös omille koirilleni sekä Lindalle lelutuliaisia.
Jaa, mitä ostin itselleni??? Kärry oli täynnä, mutta itselleni tuli ostettua yksi banaani ja pullollinen juotavaa.

Tarhan pihassa tavaramme pengottiin heti... ruskea heppa oli kovin uteliaalla tuulella. Se olisi mieluusti pureskellut koiran kuivaruokasäkin rikki ja pistellyt nappulat poskeensa. Essi talutti kaverin kauemmaksi. Veimme vietävät sisälle toimistoon ja kävimme allekirjoittamassa nimemme vihkoon. Kuulimme, että Miia, Mira ja Katarina olivat myöhässä, tulisivat jonkun ajan päästä. Vahtikoirista varoitettiin, sekä koirasta, joka oli kopissa 10. Tuo kymppikoppihan on Kaarlon asumus...... Otin koirien herkut ja luut mukaani ja samaten teki Hani. Menimme koiria katsomaan. En voinut olla menemättä Kaarlon kopin luokse. Kyllä minä varoitukset aina tosissani otan, en ole mikään uhkarohkea tyyppi, joka menee koiran kuin koiran luo siinä mielessä, että "minäpäs uskallankin mennä Kaarlon luo...jne." Minä olen menettänyt sydämeni tuolle koiralle aivan totaalisesti. Sen ymmärtävät varmastikkin ainakin ne, jotka ovat myös menettäneet sydämensä täysin jollekkin tarhan koirista; sellaiselle, jonka käyttäytymisessä kuvastuu entisen elämän raakuus.
Kaarlo oli yhtä komea kuin edelliselläkin kerralla. Sydämessäni sykähti, kun näin sen uljaan olemuksen. Toivoin täydestä sydämestäni, että olisin vaan voinut mennä sen luo; kietoa kädet sen kaulalle, silittää sitä korvan takaa ja kertoa sille, kuinka tärkeä se minulle on. Mutta se ei ollut mahdollista,j oten kävelin sen luo rauhallisesti ,en tuijotellut silmiin. Kädessäni oli lihaa, jota näytin sille. Juttelin rauhallisella äänellä, kyykistyin ja jäin vähäksi aikaa katselemaan Kaarloa. Nyt se haukkui, sitä se ei ollut tehnyt edellisellä tarhareissullani. Kun lähistöllä käveli ihmisiä niin se nosti koipeaan ja merkkasi reviirinsä. Tuli jotenkin surullisen kurja olo, mutta nuo tunteet päätin siirtää ajatuksissani taka-alalle.
Menin Kaarlon tykö, kyykistyin ja Kaarlo tulikin heti luokseni. Se haisteli uteliaana kädessäni olevia lihanpaloja. Sitten se jo söikin ne hyvällä ruokahalulla. Annoin sille lisää lihaa ja samalla juttelin koko ajan. En edes yrittänyt vielä koskea sitä, vaan annoin Kaarlon ihan rauhassa syödä herkkuja kädestäni. En halunnut pelästyttää sitä.

Hani oli siinä ihan lähettyvillä erään koiran luona. Tuo koira oli todella arka, pelokas ja varovainen. Sen käyttäytyminen oli hyvin varautunutta, ihan kuin se olisi pyytänyt anteeksi olemassa oloaan. Hani istui sen luona antaen sille hellyyttä sekä tietysti herkkupaloja. Kun menin niitä kohti niin koira perääntyi heti. Se ei kuitenkaan mennyt koppiinsa piiloon. Lähestyin tuota arkalaista rauhallisin liikkein ja menin kyykkysilteni. Annoin koiran itse tulla luokseni tekemään tuttavuutta. Pikkuhiljaa se tulikin luokseni herkkupalojen houkuteltavina. Mielellään Antero (Hanin keksimä nimi) ottikin kädestäni herkut, mutta ei antanut kuitenkaan vielä itseään koskettaa. Päätin antaa sille aikaa. Jokin tuon koiran käytöksessä kertoi siitä, että se kuitenkin halusi, että sitä silitellään ja rapsutellaan. Ja kohta jo sainkin silitellä sitä korvan takaa ja rinnasta, se tykkäsi kovasti, vaikka olikin vielä jonkin verran varautunut.
Juttelimme Hanin kanssa siitä, että mitä kauheaa tuolle koiralle onkaan tapahtunut, koska se käyttäytyy tuolla tavoin. Varmastikkin se on saanut kokea elämän raakuuden niin fyysisesti kuin henkisestikkin. Minua alkoi itkettää, eikä Hanikaan säästynyt kyyneliltä. Hani oli menettänyt sydämensä tuolle reppanalle. Hän kertoi kuinka paljon Antero muistuttaakaan kotona odottelevaa Köpi-herraa. Uskon, että tunne on sydäntä raastavaa.....

Jossakin vaiheessa menin taas Kaarlon luo. Hani jäi Anteron luokse, sillä se tarvitsi paljon aikaa, seuraa ja positiivisia kokemuksia ihmisen läheisyydestä. Ja uskomatonta mutta totta, sillä koko ajan Antero muuttui sosiaalisemmaksi. Mutta kovin herkkä se kuitenki oli yhä.

Vietin aikaani Kaarlon kopin luona sitä seuraillen. Välillä annoin sille joko nakkeja tai lihaa. Ja sitten yhdessä vaiheessa sain koskettaa sitä. Silitin sitä kaulalta ja korvan seutuvilta. Jos toisessa kädessäni ei ollut mitään naposteltavaa niin Kaarlo perääntyi ja jäi katselemaan minua. Silloin en edes yrittänyt koskettaa sitä. Mutta jos kädessäni oli jotakin niin se antoi minun silittää itseään. En voinut olla miettimättä sitä, että mitähän tuokin poika on joutunut elämässään kokemaan.....välinpitämättömyyttä, julmuutta, epäoikeudenmukaisuutta.....minua itketti taas. Yhessä vaiheessa havahduin, kun lihapaketti putosi maahan. Hetkessä Kaarlo olikin tutkimassa tuota rasiaa ja pelästyin, että se syö rasiassa olevan "imupaperin". Otin paperin käteeni, Kaarlo olikin jo nappaamassa sitä suuhunsa. Se ei laittanut vastaan, vaikka otin siltä sen löytämän "aarteen". Tapauksen jälkeen vasta havahduin siihen, että mitä oli tapahtunut. Jospa Kaarlo olisikin kokenut sen tilanteen jotenkin uhkaavana ja puraissut minua.......Mutta niin ei tapahtunut. Kunpa osaisinkin kertoa Kaarlolle koirien kielellä, että sen ei tarvitse ikinä pelätä minua tai kokea läheisyyttäni uhkaavana......
Annoin Kaarlolle puruluun ja lähdin Alaskan luo. Kun käännyin vilkaisemaan Kaarloa niin se jo nostikin koipeaan ja merkkasi koppinsa seinää. Kyyneleitä nieleskellen menin Alaskan luo.

Alaska innostui seurastani kamalasti. Ja nälkäkin sillä tuntui olevan kova. Ricky suorastaan vinkui ja itki minua luokseen. Se oli haljeta onnesta, kun menin sen luokse. Herkut teki kauppansa ja voi sitä itkua, kun jatkoin jossakin vaiheessa matkaani. Zidane oli aivan yhtä pirteä kuin ennenkin. Mietin sitä, että miksi se ei ollut kelvannut kenellekkään? Sehän on aina niin iloinen ihmisten seurasta, se ei edes pelkää ketään.

Lenkityksiäkin tein. Ensin lenkitin erästä ihanan herkkäluonteista tyttökoiraa. Sain Hanilta hihnan, koska yhdistyksen tytöt ei vielä olleet tulleet. Kun pääsimme portin ulkopuolelle, hihnan lukko-osa rikkui ja koira pääsi irti. Sain suostuteltua tytön luokseni, tai eipä sitä juurikaan tarvinnut suostuteltua. Se tuntui vaan olevan kovin ihmeessään. Eräs mukana ollut mies kävi hakemassa toimistolta hihnan ja me päästiin jatkamaan matkaa. Lenkillä ollessamme tuli mieleeni tuo rikkinäinen hihna. Huokasin helpotuksesta, että koira ei ollut lähtenyt karkuun. Olin aikasemmin päivällä meinannut päästää erään isokorvaisen nuoren luppakorvan "karkuun". Se oli aitauksessa ja olin mennyt sen luokse. Se tuntui olevan aikasmoinen rasavilli. Yritin houkutella sitä leikkimään pallolla, mutta se ei kiinnostanut. Se vaan yritti ängetä syliini sekä hotkia kaikki kädessä olevat herkut. Kun olin poistumassa aitauksesta niin tuo rasavilli koirulihan päätti lähteä mukaani. Onneksi Hani oli verkon toisella puolella ja yhdessä saimme koiran houkuteltua takas aitaukseen. Sinne se jäi vikisemään peräämme, ja minulle tuli paha mieli toisen puolesta.

Kävin lenkittämässä myös erästä ihanaa vaaleaa tyttökoiraa, jonka laihuus sai minut todella surulliseksi. Tuo koira oli todella valloittava tapaus, se lähti todella mielellään mukaani. Kun menimme portin ulkopuolelle, Mira huikkasi meitä luokseen. Yhdistyksen väkikin oli saapunut tarhalle......Mira kertoi, että tämä oli se koira, jonka hän oli jokin aika sitten pelastanut kadulta. Muistan, kun olin sitä tarinaa netistä lukenut ja itkenyt. Tämä typy oli todella ihanaa lenkkiseuraa. Se kulki hihnassa tosi nätisti, välillä se kävi nuolasemassa kättäni. Ja arvatahan saattaa, että olin jälleen myyty!!! Kun vein sitä lenkin jälkeen kopille päin niin se alkoi vinkua ja se veti korvansa päätä myöten. Tytön koko ryhti tuntui painuvan kasaan. Mieli turtana laitoin koirulin kiinni kopin ketjuun....
Myös Isabellia käytin lenkillä ja se käyttäytyi myös tuolla tavoin, kun jouduin palauttamaan sen takaisin kopille lenkin jälkeen.

Sit päätinkin lähteä lenkittämään Samuelia. Samuel oli innoissaan päästessään jaloittelemaan. Se ärisi lähtiessämme Caesarille, mutta kulki kuitenkin nätisti vierelläni. Aivan kuin se olisi halunnut leveillä vieruskaverilleen.....Samuelia on ihana lenkittää. Vaikka se uroskoirille rähiseekin jonkin verran, niin sain sen kuitenkin kulkemaan nätisti sivullani. Sivullani se kulki myös sillon, kun vein sitä kopille takaisin. Rähinä oli molemmin puolista, sen ja Caesarin välillä. Sitten yhtäkkiä kuului taas napsahdus; Samuelin kaulapanta meni poikki siitä kohtaa, johon hihna oli kiinnitetty. Alta sekunnin Samuel oli Caesarin kimpussa. Yritin vetää Sauelia pois, otin kiinni sen pannasta ja niskasta. Mutta enhän minä sille mitään mahtanut, sen verran sillä oli voimaa. Koirilla oli meneillään todellinen voimien koitos, epäreilua oli se, että toinen oli irti ja toinen ei. Aikaa ei ollut joutua paniikkiin, koirat oli saatava erilleen keinolla millä hyvänsä. Otin muovikassin, jossa herkut oli ja heitin sen koirien väliin. Kumpikaan ei noteerannut sitä millään tavalla. Sit huomasin Tuijan vähän matkan päässä ja huusin sitä apuun. Samalla otin jälleen Samuelista kiinni ja yritin vetää sitä pois Caesarin kimpusta. Sain hyvän otteen, mutta huomasin, että koirat olivat kiinni toistensa kuonossa. Tuija tuli avukseni ja yhdessä saimme pojat erilleen. Molemmilta tuli verta kuonosta ja ihmekkös tuo. Meikäläiselle tuli kova huoli poikien takia, syytin tapahtuneesta itseäni. Tuija puhui minulle järkeä, mutta silti jossakin alitajunnassa jatkoin itseni syyttelyä. Jäin koirien luokse. Annoin niille molemmille paketillisen jauhelihaa, jotta näin, että pystyvätkö ne syömään. Onneksi molemmat söivät ilman mitään ongelmia, ainakin se näytti siltä. Sitä myös toivoin täydestä sydämestäni!!!!! Rapsuttelin molempia koiria ja vietin niiden seurassa aikaani. Ne rähisivät ja haukkuivat toisilleen, mutta minulle ne olivat sydämellisiä.
Niinpä niin, sitä se stressi teettää. Kaksi leikkaamatonta uroskoiraa vierekkäisissä kopeissa. Ja mistä sen tietää, jos jollakin lähellä olevista nartuista oli vaikkapa juoksu meneillään.

Kylläpä oli paljon ehtinyt tälläkin reissulla tapahtuun. Mietin jo sitäkin, että uskallanko enää lenkittää yhtäkään koiraa, kun tuntuu nuo pannat ja hihnat rikkoutuvan käsiin. Sormeenikin olin saanut pikkasen pahalta näyttävän "puremahaavan"......Olin antanut kädestäni jauhelihaa eräälle pentukoiralle ja tämä oli tietenkin aivan innoissaan herkusta sekä kovin nälkäinen. Kuului vaan napsahdus, kun sen kulmahammas upposi sormeeni. Verta tuli kiitettävästi, vaikka kyse olikin pennusta. En tuntenut ollenkaan huolta tuosta tapaturmasta, mutta huoli oli kova ajatellessani noita pieniä koiruuksia. Kunpa voisinkin auttaa niitä kaikkia!!!!!!!!

Niin moniin koiriin tälläkin reissulla tutustuin ja jokaiselle menetin osan sydämestäni. Kuulin, että Reku tulisi kanssamme Suomeen, siitä oli ilonen. Reku on aivan kuin Linda, mutta vaan jyhkeämmässä muodossa =)
Toby oli myös hurmaava tapaus, se oli niin onnellinen seurastani. Ja entäpä ne monet muut sitten???? Mutta aika alkoi lähenemään loppuaan aivan liian pian. Ja jälleen kerran toivoin, että aikaa olisi enemmän!!!
Minulta kysyttiin,että toisinko Pepitan kanssa Suomeen. Ja sehän tietysti sopi minulle. Kävin sen jo hakemassakin ja ehdin siihen ihastua. Sitten sainkin tietää, että se ei tulisikaan vielä Suomeen ja jouduin viemään tytön takas kopille. Kun se tämän huomasi niin se alkoi vinkumaan ja nuolemaan kättäni. Surullisin mielin tytön kopille jätin. Mutta onneksi sain kuulla, että se pääsee Suomeen ensi viikonloppuna.

Yksin ei minun kuitenkaan tarvinnut tarhalta lähteä, sillä mukanani tulisi Isa; tuo ihanan herkkä ja rauhallinen tyttö. Olin onnellinen tytön puolesta, olin Isaan tutustunut edellisellä reissulla. Taxeihin meno sujui hyvin. Maarit, joka oli hakemassa itselleen Maukkaa(ent. Roki) istuikin jo koirinensa tyytyväisinä taxin takaosassa. Maukkaa ei tarvinnut kyytiin houkutella, mutta toisia koiria saikin houkutella sitten vähän enemmän. Isa tuli syliini ja kyllä se välillä istui Essinkin sylissä. Satamaan meno sujui rauhallisin merkein. kun auto pysähtyi, ei koiria tarvinnut houkutella ulos autosta. Kaikki tulivat erittäin mielellään ulkoilmaan.
Sit lähdimmekin kävelemään terminaalia kohti. Isa oli hiukan varautunut, se pelkäsi tätä outoa tilannetta. Juttelin sille rauhallisella äänellä, mutta välillä näytti siltä kuin se ei olisi kuullut minua ollenkaan. Niin paljon sitä jännitti ympärillä oleva ihmisjoukko, hälinä, liukkaat lattiat.....Se kulki kuitenkin aina välillä aivan minussa kiinni, kroppa kyyryssä, korvat luimussa. Laivaan meno sujui kohtalaisen hyvin, mutta hitaasti. Päätimme mennä heti laivan alakerrokseen, jossa oli meille tarkotetut hytit. Sinne päästessämme koiratkin rauhoittuivat pikkuhiljaa. Hissiä Isa pelkäsi, jouduin kantamaan sen hissiin sylissäni. Vietimme koko laivamatkan hytin ulkopuolella käytävällä. Siellä näimme muitakin koiria, Virossa oli ollut vissiinkin koiranäyttely tms. Isa rauhoittui, samoin Rodi. Maukka oli energiaa täynnä sen verran, että se viettikin laivamatkan hytissä emäntänsä kanssa. Isa oleskeli lähelläni, se selvästikkin leimautui minuun. Jos välillä kävin esim. vessassa niin sen täytyi päästä katsomaan, että mihin menin. Isa jäi tyttöjen hoiviin, kun oli minun ja Hanin vuoro käydä syömässä ja karkkiostoksilla. Se oli itkenyt perääni. Kun tulimme takaisin, se tuli jälleen viereeni ja selvästikkin vahti kassejani. Kun istuin lattialla, se vahti minua. Se ei esim. päästänyt Rekua tulemaan lähelleni vähään aikaan. Olin ostanut sämpylää, jota annoin myös koirille. Niillä oli varmastikkin kova nälkä. Kassit päätin viedä hyttiin, ettei Isan tarvinnut niitä vahtia muilta koirilta.

Kun laiva oli saapumassa satamaan, menimme mekin odottelemaan ulospääsyä. Emme menneet kuitenkaan poistumiskerrokseen, koska se oli täynnä ihmisiä. Maarit käytti Maukkaa kannella, koska se oli levoton. Se ei ollut tehnyt kuitenkaan tehnyt hätäänsä, mutta kun ne tulivat takaisin niin Maukka väänsi tortut laivan lattialle. Minua ärsytti suunnattomasti ihmisten reagointi. Vaikka kyllähän mä niitä jonkun verran ymmärsi, mutta silti. Maarit kävi hakemassa paperia. Eräs mies toi minulle pussin, johon kerätä jätökset. Sit yhtäkkiä havaitsin Maukan, joka melkein lirautti pisut ostoskassiini. Emme voineet muuta kuin nauraa, vaikka välillä teki mieli itkeäkkin.

Vihdoin ja viimein pääsimme poistumaan laivasta. Jouduin kantamaan Isan kerroksen alaspäin ja laivasta poistuessamme tyttö teki stopin rampin kohdalla. Se ei kiinnostunut edes sukulakusta, jolla sitä yritin houkutella. Ja ei kun taas reppu selkään ja muovikassit toiseen käteen ja nostamaan tyttöä syliin. Minulta oli voimat lopussa!!! Eräs naisihminen tuli tarjoamaan apuaan, kun huomasi tukalan tilanteen. Siitä hänelle iso kiitos, hän kantoi kassini, kun minä taas kannoin Isaa. Tullissa meni jonkun aikaa, Isa oli hermostúnut ja pelkäsi. Voi tyttö kultaa, miten se mahtaakaan pelätä. Se kulki välillä seinän viertä pitkin ja välillä kiinni jaloissani. Yhteen seinänkulmaukseen se väänsi pissat. Kun tullimies sanoi kaiken olevan OK niin siinä vaiheessa Isa päätti olla jälleen kävelemättä. Ja minä tietty kannoin tyttöä. Eräs mukava tullimies kantoi kassejani sen aikaa, kun kannoin tyttöä. Ja hänelle myöskin suuret kiitokset!!!

VIHDOINKIN ULKONA!!! Kävelimme Rekun ja sen saattajan kanssa parkkiksille, jossa jo Isaakin odoteltiin. Oli jäähyväisten aika. Minä nielin kyyneleitä, oli niin vaikeaa jättää tyttö toisen ihmisen hoiviin. mutta se lohdutti, kun tiesi että tyttö pääsee hyvään kotiin.

Hanin kanssa halasimme, hänelläkin oli ollut raskas päivä. Antero oli jätettävä tarhalle, siksi aikaa, kunnes koti löytyisi. Mutta niin sinne jäi moni muukin. Kaarlo minua mietitytti kaikkein eniten.

Treelle mukanamme matkasi Vince, joka rauhallisella olemuksellaan hurmasi minut, Tuijan ja Essin. Takapenkiltä se katseli uteliaana ympärilleen ja välillä kävi pitkäksensä vierelleni. "Mahtavan koiran saat", hehkutteli Essi puhelimeen Vincen tulevalle omistajalle. Totta joka sana!!!!

Treen linja-autoasemalla Essi ja Tuija jäivät odottelemaan Vincen tulevaa omistajaa. Hyvästelin tämänkin hurmurin kyyneleitä nieleskellen. Sitten vielä heippaheit tytöille ja lähdin autolle. Onneksi veljeni oli lupautunut hakemaan minua. Menin vanhemmilleni yöksi. Nukuin yöni huonosti, vaikka Linda oli vieressäni. Oli niin ikävä omia haukkuja, jotka näkisin vasta seuraavana päivänä. Mielessäni pyörivät myös ne kaikki tarhalle jääneet koirat, kunpa voisi tehdä enemmän!!!!!

Olen niin onnellinen siitä, että olen ottanut Tipsun tämän yhdistyksen kautta. Siinä samalla olen saanut elämääni todella paljon kaikkea tärkeää...................

-Susanne