Matkakertomus 26-29.06.2003Alkusuunnittelut
Olimme jo pitkään suunnitelleet Katarinan kanssa menevämme tarhalle pitemmäksi aikaa. Useamman päivän aikana ehtisi paremmin tutustumaan uusiin koiriin, sopimaan tarhan henkilökunnan kanssa käytännön järjestelyistä ym. Päätimme, että olisimme tarhalla vähintään kolme päivää, mutta minun hurjat kaksi kesälomapäivääni rajoittivat kummasti koko ajan paisuvia suunnitelmia. Lopulta päätimme olla tarhalla 3 yötä. Juhannushumussa ilmoille nousi ajatus, että nukkuisimme teltassa, säästäisimme rahaa hotellin sijasta ja saisimme olla aamusta iltaan tarhalla. Tarkoituksenamme ei kuitenkaan ollut taaskaan kierrellä kauppoja tai vanhaa kaupunkia. Meillä molemmilla oli kova ikävä tarhalle ja odotimmekin matkaa vaihtelevin tunnelmin.
Torstai
Lähdin töihin aivan liian aikaisin aamu-unisen minäni mielestä, mutta ei ollut paljon vaihtoehtoja, että saisin tunnit täyteen, ennen tarhalle lähtöä. Olin jättänyt tuttuun tapaani suurimman osan pakkaamisesta viime tippaan, joten kotiin päästyäni kasasin kamppeet pikavauhdilla rinkkaan ja sitten viemään omat koirat lenkille. Katarina tuleekin ajoissa hakemaan minua ja ängen matkatavarani + teltan auton takaosaan. Molemmista meistä tuntuu todella oudolta matkata satamaan päiväsaikaan, valoisassa ja pirtein mielin. Tai no, mielialat vaihtelivat molemmilla aika lailla.
Olimme kerrankin satamassa ajoissa. Miia toi meille yhdistyksen kamppeita ja lahjoitusruokaa tarhalle vietäväksi. AutoExpress oli ajoissa ja tullistakin päästiin melko nopeasti. Taas kerran kurvasimme Maksi Marketin pihaan ja lapoimme kärryn täyteen viemisiä tarhalle: koirien ja kissojen purkkiruokaa, hevosille syötävää, vettä, sillä tarhalla oli edelleen vedet poikki. Yhtäkkiä Katarina kysyi, että mitä jos tarhalla ei olekkaan enää ketään? Sehän menee kiinni klo 18 ja laivakin oli satamassa vasta klo 19.10. Meille ei ollut tullut mieleenkään koko asia. Lisäsimme toimintaamme hieman vauhtia ja tarhalle päästyämme saimme todeta, että Liina ja Ave odottelivatkin meitä toimistolla. Saimme myös kuulla, että kesäisin tarhan ovet ovat auki yhdeksään saakka illalla.
Sisällä vastassa oli musta keskikokoinen uros, joka heilutti häntäänsä iloisesti aivan kuin tutuilleen. Suomalaiset olivat löytäneet nuoren uroksen ja tuoneet tarhalle. Koira oli hyväkuntoinen, puhdas eikä edes laiha, mietimme, että jos koira olikin ollut vain odottamassa omistajaansa kaupan ulkopuolella, mikä on hyvin tavallista Virossa. Avuliaat suomalaiset olivat kenties vain napanneet ystävällisen koiran kaupan edestä tietämättä omistajasta. No, tämä jää arvoitukseksi, mutta epäilemättä koira oli vain iloisesti hypännyt autoon. Ristimme koiran myöhemmin Markkoksi. Myöhemmin tarhalle tuotiin valkoinen narttu, jolla oli ensimmäiset juoksut. Onneksi henkilökunta oli löytänyt nartun niin ajoissa, että parhaimmat päivät eivät olleet vielä kohdallaan ja tyttö ei antanut innokkaiden urosten astua. Tyttö pääsikin ”yksityissviittiin” siksi aikaa, että juoksu loppuisi, nimesimme nuoren tytön Biancaksi.
Toimistosta löytyi myös siipirikko lokki, joka oli yhtenä aamuna löytynyt platsilta, eikä kukaan tiedä, miten se sinne oli joutunut. Naureskelimme Katarinan kanssa, että voisimme perustaa alajaoston, pelastetaan lokit ry. Liina ja Ave vitsaili, että lokki ei pidä suomalaisista, sillä se olisi voinut lentää Suomeenkin, mutta ei tahtonut ja nyt kun me tulimme sisään, se meni aivan kuin mököttämään kasvot seinään päin ja tuijotteli pitkin seiniä…
Kävimme Liinan ja Aven kanssa kuulumisia tarhalla olevista koirista sekä Suomeen tuoduista koirista. Saimme tietää, että vaalea Karu oli lopetettu hankalan luonteensa takia, Karu ei ollut edes sivuillamme, mutta monet matkalaiset muistavat pojan söpön näköisenä vaaleana jättinoutajana, joka ei rähissyt kenellekään, mutta oli arvaamaton ja siksi tuotukin tarhalle. Sovimme henkilökunnan kanssa, että otamme sivuiltamme pois Laulin (Rocky) ja Kaarlon (Kaaro). Kuulimme, että Albert eli kopin 17 vanha seefferiuros oli löydetty kuolleena koppinsa edestä eräänä aamuna, pikkuinen ei ollut kestänyt ilmeisesti tarhan paahtavaa kuumuutta. Kävimme muutenkin sivuillamme olevat koirat läpi ja Willow, Kurko II, Sämmi, Boris ja Jedi olivat saaneet Virosta kodit. Liina kertoi muutamista uusista koirista, jotka olisivat potentiaalisia sivuillemme.
Ilta sujui leppoisasti rupatellen, koiria ja lokkia syötellen. Jossain vaiheessa kysyimme, että missäs se tarhan edessä ollut rotikkasekoitus on? Alexander on yksi tarhan omista vahdeista ja saanutkin lempinimekseen Sass, minkä me kätevästi käänsimme saisseksi… Saissesta tulikin samana iltana täyttä totta, kun koira intoutui kierimään hevosen lannassa, niin että sen haistoi jo metrien päähän… Liina kertoi, että poika on siirretty yhteen aitaukseen, koska oli saanut lukon rikki ketjustaan. Kysyimme onko koira kiltti, kun emme ole oikein saaneet siitä selvyyttä ja Liina kohautti hartioitaan hymyillen ja hävisi jonnekin. Kohta eteisestä kuului voimakasta läähätystä ja kukas se sieltä tulikaan, Sass.
Silittelimme innoissamme onnellista koiraa ja Liina kysyi: Ettekö te todellakaan pelkää mitään? Sanoimme että kuinka niin? Jos tuot sisälle koiran, niin ajattelemme että se on kiva, ainakin sisällä. Saimme asiaan hieman korjausta, mutta emme osanneet enää pelätä niin söpöä kurttunaamaa. Sass saisi jäädä koko illaksi sisälle tai ulos meidän kanssamme, kummassa paremmin viihtyisikään. Kello alkoi olla jo vaikka mitä ja Ave lähti kotiin, että jaksaisi nousta aamulla töihin.
Me toivotimme Liinalle ja lokille hyvät yöt ja lähdimme hurjan vahdin kanssa ulos pystyttämään telttaa. Meillä oli todella hyvä mieli, sillä olimme saaneet juteltua monta asiaa läpi ja saisimme olla tarhalla useamman päivän. Illan istujaisissa nautittu iloliemi vaikutti sen verran, että kahdessa minuutissa koottava kupoliteltta olikin muuntautunut ”äherrä tunti ja menetä hermosi” -teltaksi. Viimein saimme teltan kasaan ja Sass tutkaili vieressä puuhiamme. Mietti varmaan, että on noilla suomalaisilla huvit, sisällä kun oli niin pehmeät sohvatkin… Huomasin jättäneeni makuualustat kotiin ja laitoimme niiden sijasta allemme kätevästi todella paljon lämmittävän ja pehmeän lakanan…
Lämmin päivä ei taannut lämmintä yötä ja nukuimmekin vierivieressä kaikki mahdolliset vaatteet päällä ja tärisimme. Kuuntelimme surullista itkua, joka tuli tarhan alueelta, halusimme selvittää heti seuraavana päivänä kuka oli ulvonnan takana, se oli sydäntä raastavaa. Nukahdimme jossain vaiheessa aamuyötä Sassin vahtien meitä ja telttaa mahdollisilta tunkeilijoilta.
Perjantai
Heräsimme läkähdyttävään kuumuuteen, teltassa ei ollut juurikaan happea ja aurinko porotti täydeltä terältä. Emme olisi voineet uskoa, että yöllä oli ollut niin kylmä, eikä myöskään paikalliset, jotka katsoivat kahden täyteen vaatteita tupatun tytön nousevan teltasta yli 20 asteen paahteessa…
Sass tervehti meitä iloisesti, päätimme lähteä ennen perjantain matkalaisten tuloa asioille. Sass halusi väkisin mukaan, joten otimme sen autoon. Nauroimme vain, että tässä sitä taas ollaan arvaamattoman koiran kanssa. Sass istui esimerkillisesti takapenkillä käydessämme Hesen drive-inissä, se sai muutaman makupalan ja hesen vettä suoraan mukista tarjoiltuna. Tämän jälkeen ajoimme Maksin pihaan varjoon ja kävimme nopeasti ostoksilla. Kaupassa mietimme, että mitäs jos Sass ei päästäkkään meitä enää autoon, sehän kuitenkin on ollut arvaamaton ja myös näyttänyt sen. Päästessämme autolle, me molemmat olimme jo unohtaneet koko jutun ja muistimme sen vasta ajellessamme Pärnu mnt:tä pitkin takaisin tarhalle, no, taitaa olla sanomattakin selvää, että Sass päästi meidät ongelmitta autoon. Sass piti laittaa takaisin omalle paikalleen ja me kerroimme työntekijöille kuinka Sass pitää autoilusta. Viimeksi meillä oli matkassa Kollu eli Pikku Vaari, joka juoksentelee nyt kivuista tietämättömänä sateenkaarisillalla, muiden varjukavereidensa kanssa.
Olimme teltalla vaihtamassa vaatteita, kun Liina tuo meille näytille komean mustan pittbullin. Koira oli todella ystävällinen ja minä tietenkin rakastuin siihen siltä seisomalta. Kyselin pojasta kaiken mahdollisen ja silittelin sen pehmeää turkkia, joka oli paikka paikoin kovettumien ja ruhjeiden peitossa. Liina laittoi koiran Sassin entiselle paikalle. Minä ja Katarina mietimme mikä koiran nimeksi tulisi, aloimme huutelemaan sille ”Boris, Dik, Vladimir, Poiss, Vasili”. Vasili tuotti tulosta ja koira kiinnitti katseensa meihin, jokaisella kerralla lausuessamme nimen, näin komistuksesta tuli siis Vasili. Minä lenkittelin poikaa pitkin päivää, se ei ollut selvästikkään tottunut ketjussa olemiseen ja itki perääni joka kerta minut nähtyäni.
Amstaffisekoitusta Ireniä tultiin katsomaan. Paikallinen koti oli erittäin kiinnostunut tytöstä. Henkilökunta sai kuitenkin tietoonsa, että heillä on samanlainen uros ja kertoivatkin kodille, että saavat Irenen steriloituna, perhe jäi miettimään asiaa, yhtäkkiä Irenen ottaminen ei ollutkaan enää itsestään selvyys. He lupasivat ilmotella, mutta mitään ei kuulunut.
”Pienoisten” vaikeuksien jälkeen tarhalle saapui kolme suomalaista, jotka veisivät Beniton, Silverin ja Desin Suomeen. Essillä oli itselläkin varjulainen ja hän olisi ottanut Deden (nyk.Kira) synnyttämään luokseen, jos Dede olisi ollut tiine. Paikallinen taksikuski ei ollut löytänyt varjupaikkia edes ajo-ohjeiden ja kartan avulla, kun taas 3 muuta suomalaista matkalaista osasivat kerrasta perille, kun tulivat autolla Puolan matkaltaan tarhalle valitsemaan koiraa.
Tarhalla jo jonkin aikaa ollut n. 5 vuotias arka villakoiratyttö saikin kodin ja nimen Japi. Japi räyhäsi häkissään ja näytti isolta vahvalta leijonalta (n. 5kg), yritin vakuutella, että tuo ei ole Japin oikea luonne ja olin aivan varma, että valinta ei kohdistu tyttöseen, niin käy yleensä aina. Otin Japin hetken suostuttelun jälkeen ulos ja Japi sai näyttää parempia puoliaan ja todellista luonnettaan. Narttujen puolella oli toinen samanlainen tapaus, n. 10 kg suurempi pystykorvatapaus. Minusta koira ei ollut vihainen, vaikka se yritti hyökkiä ketjussaan ihmisiä kohti. Vein tytön lenkille ja sen luonne muuttui silmissä! Tyttö tervehti avoimesti ja iloisesti kaikki äsken haukkumansa henkilöt, haisteli rauhallista Evitaa ja Japia, nuuski ruohikkoa ja hymyili. Sanoin Katarinalle, että otatko meistä kuvan ja Katarina sanoi nauraen ”ei viitsisi tuhlata filmiä noin rumaan koiraan”. Matkalaiset katsoivat hetken meitä ennen kuin ymmärsivät ettei Katarina ole tosissaan, vaikka olikin sitä mieltä ettei koira ole kaunotar. Nimesin tytön Don Quijoten tarinan mukaan Dulcineaksi. Nea olikin vain ollut ketjussa erittäin turhautunut.
Menimme laittamaan lähteville koirille ulkoloishäädöt ja Katarina otti minusta ja kultapojastani Benitosta kuvan muistoksi. Olin todella tyytyväinen että Essi olisi viemässä Benitoa, sillä olisin tahtonut itse kuskata pojan Suomeen. No, sepä nyt ei olisi muutenkaan ollut mahdollista rakkaiden tulliherrojen vuoksi, enhän saisi tuoda Suomeen edes omaa koiraa varjusta ilman sirutuksia ym. Eli jos itse maksaisin kaikki Vasilin kulut, laittaisin sen lähtökuntoon ja veisin kotiini, niin minä en saisi tuoda sitä, sillä se on kaupallista, loogista, eikö vain? Koira joutuisi paluulaivalla Viroon, että joku toinen taluttaisi sen tai sitten piikille…
Lenkitimme matkalaisten kanssa koiria ja paikalle saapui vielä kaksi suomalaista, he valitsivat itselleen Spiken, minkä tarha oli nimennyt Jaan II:ksi, meidän aikaisemmin mukanamme tulleen Jaanin mukaan. Lähdimme Katarinan kanssa hakemaan Desiä kotihoidosta. Itsetietoinen afgaanineitokainen oli huomattavasti paremmassa kunnossa kuin tarhalle tuotaessaan, Katrin oli nähnyt sen turkin eteen paljon vaivaa. Kurvasimme takaisin tarhalle ja matkalaiset tulivat vastaan sanoen, että Silver ei lähde alueelta. Silver oli ollut Jerryn kanssa uusien koirien puolella vapaana jo useamman viikon sillä molemmat pojat ovat niin sosiaalisia ja kilttejä, eivätkä aiheuta tappeluita. Silver oli piiloutunut viimeisen kopin nurkkaan, aivan kuin se olisi tiennyt, että se erotetaan Jerrystä. Olimme etsineet ensisijaisesti yhteistä kotia, mutta emme löytäneet sitä. Sain Silverin lopulta ulos ja remmiin. Jerry tallusti paikalle ja saatteli kamppailevan Silverin ovelle. Aivan kuin ymmärtäen, ettei näe enää ystäväänsä. Jerry seisahtui ovelle ja katsoi meitä niin kauan kunnes hävisimme etuportista, minulla oli itku kurkussa.
Myöhemmin illalla näimme Liinan ja Aven tutkailevan jotain pakettiauton perällä… menimme katsomaan ja lattialla makasi SUURI napolinmastiffiuros. Poika oli kolme vuotias ja se jouduttiin hakemaan kotoaan, sillä ei enää päästänyt omistajiaan sisälle. Omistajat olivat asiantuntevia, käyttäneet poikaa koulutuksissa ja yrittäneet vaikka mitä, mutta pojalla piilenyt luonnevika otti koirassa vallan. Liina oli saanut koiran sisältä nukutusnuolen avulla ja kun hän oli taluttanut tokkuraisen pojan autoon, omistajat olivat menneet suojaan. Siinä se jättiläinen nyt makasi avuttomana, se yritti näytellä kulmahampaitaan ja nosteli väsyneenä päätään, mutta ei jaksanut rauhoituksen takia hyökätä kenenkään päälle. Liina istui koiran vieressä ja silitteli sen isoa päätä kunnes poika nukahti ikiuneen.
Koska viime yö oli ollut niin kylmä, menimme nukkumaan autoon. Eipä sielläkään lämmin ollut ja ratti tai vaihdekeppi tai mikä millonkin oli koko ajan unen tiellä. Linnut hyppivät auton katolla, koirat ulvoivat, kissat tappelivat ja autot kaahailivat läheisellä pellolla. Mutta omapa oli valinta ja periksi emme voineet antaa.
Lauantai
Lähdimme aamulla kiertelemään platsille ennen matkalaisten tuloa ja katsomaan mitkä koirat ainakin tarvitsisivat lenkkiä. Tottakai jokainen koira sitä tarvitsee, mutta yritimme valita masentuneimmat ja turhautuneimmat. Matkalaiset saapuivat tarhalla ja taas menimme toimiston kautta platsille. Moni oli halukas viemään koiria lenkille ja jaoimme remmejä. Selitimme, että parkkiksella odottaa Miia kameran kanssa ja hän kirjaa ylös minkä kopin koira on kyseessä, miten koira käyttäytyy remmissä ja toisia koiria kohtaan. Innokkaat matkalaiset unohtivat suurimmaksi osaksi käydä Miian tykönä, joten Miia yritti parhaansa mukaan juosta ihmisten ja koirien perässä pitkin peltoa, hiekkatietä ja parkkipaikkaa. Tarkoituksenamme olisi ottaa nämä tiedot jokaisesta lenkitettävästä, mutta kaikkihan ei aina mene niin kuin on suunniteltu ;) Pääasia, että koirat saivat lenkkiä ja Miiakin siinä sivussa…
Päivän päätteeksi taksit kurvasivat pihaan ja haimme koirat omistajilleen ja matkalaisille. Yritimme järjestää parhaamme mukaan, että toistensa kanssa toimeen tulevat koirat pääsisivät vierekkäin. Taas muutama onnellinen koira pääsi kohti Suomea, mutta tarhalle jäi vielä n. 50 samaa onnea odottavaa karvaturria. Toivoin hiljaa mielessäni ihmettä, joka toisi tarhalle kasan ihmisiä, joista jokainen valitsisi itselleen oman ystävän, että jokainen koira saisi ansaitsemansa kodin. Eniten kaikesta toivoin, että kahtena yönä sydäntä särkevästi ulvova vanhus saisi nukahtaa pää rakkaan ihmisen sylissä, vatsa täynnä herkkuja ja rakastettuna. Mutta niin ei käynyt. Vanhus nukutettiin paria päivää myöhemmin uusien aitaukseen, lyhyen remminsä päähän.
Rupesimme tekemään hevosille ruokaa (lue: pilkkomaan omenoita, porkkanoita ja näkkileipiä). Tenka ja Ralla olivat jo hoksanneet saavansa meiltä joka päivä jotain hyvää syötävää, joten ihmisten lähdettyä ne tulivat automaattisesti hengailemaan meidän viereemme. Miia oli juuri vahannut autonsa, mutta hevoset eivät osanneet arvostaa sitä ja mutustelivat herkut suuhunsa, samalla antaen Miian autoon uusia vihreän ja oranssin vivahteita. Hevoset seurasivat meitä kuin hait laivaa, odottivat meidän taikovan vielä lisää herkkuja, joten päätimme, että ostamme vielä sunnuntainakin niille sapuskaa.
Olimme keränneet matkalaisten nakkipussit ym. roskat nätisti teltan viereen muovipusseihin, matkalaiset kun eivät voi itse viedä roskia tarhan uskollisen vahtikoiran, Mishan vuoksi. Roskakorit ovat nallelta näyttävän pojan aluetta ja sinne on aivan turha vieraiden yrittää tai toki yrittää voi… ;) Mutta se ei ole suositeltavaa oman terveyden vuoksi. Yritin huomioida vielä kultapoikaani Vasilia ennen kuin lähdimme Katarinan kanssa ostamaan itsellekkin syötävää, olimme taas unohtaneet juoda ja syödä koko päivänä, ihmettelimme vain, että miksi on vähän heikko olo… tarhamatkat menisivät hyvin laihdutuskuurista.
Matkalla Hesburgeriin näimme koiran juoksevan läheisellä pellolla jalkaansa ontuen, kurvasimme äkkiä koiran lähettyville ja yritimme saada sen kiinni, turhaan… Näimme myös pienen valkoisen koiran, joka oli niin arka ettei päästänyt 10 m lähemmäksi meitä, toivottavasti joku saa sen vielä kiinni ennen kylmää talvea. Haimme drive-inistä ruokaa ja ajoimme lähellä olevan varastoalueen kupeeseen syömään. Roskiksilla pyöri paljon kodittomia kissoja, osa oli todella huonossa kunnossa, joten päätimme heittää osan eväistämme kissoille.
Jostain varastojen välistä ilmaantui kaunis ajokoiraa muistuttava uros, sillä ei ollut pantaa, sen takajalka oli hieman kipeä ja koira väisteli ihmisiä. Päättelimme että se on koditon ja parkkeerasimme auton. Otimme takakontista koiran ruokaa ja istahdimme asfaltille. Paikalliset katsoivat ”hulluja Suomalaisia” pitkään, osa hyvällä, osa pahalla. Koira tuli lähemmäksi ja suostui lopulta napsimaan lihapalat ihan edestämme. Emme saaneet sitä kuitenkaan kiinni, sillä se pelkäsi kättä ja lassoamisyritykset eivät onnistuneet. Päätimme, että tarhalle ei muuten mennä ilman koditonta koiraa!
Olimme jo lähdössä autolla pois kun huomasin kerrostalon kellariluukusta 2 pientä kissanpentua. Katarina pysäytti auton ja minä marssin takakontin kautta luukulle. Sisään vilahti neljä n. 4 viikkoista kissanpentua ja ilmeisesti niiden emo. Istahdin rappusille ja heittelin lihakimpaleita luukun suulle ja lähelle itseäni. Kaikilla pennuilla ja emolla oli valtava nälkä. Kaksi pennuista uskaltautuivat ihan 20cm päähän jaloistani. Äiti on ilmeisesti ollut sisäkissana joskus, sillä se suorastaan nautti läheisyydestäni. Se ei uskaltanut syliini eikä silitettäväksi, mutta istui vieressäni, katsoi suoraan silmiini ja kehräsi. Mahansa täyteen saatuaan se alkoi peseytymään vieressä välillä pentujaan vahtien. Talon asukin katsoivat minua vielä pitempään kuin koiraa pyydystäessäni, onneksi eivät nähneet minua loukkaantuneen lokin jahdissa, mitä harrastan täällä Suomessa, se olisi varmasti mennyt jo aivan liian pitkälle :) Tiesin, että kissoilla on suoja yöksi, ne pääsisivät kellariin turvaan, missä pennut olivat syntyneetkin, joten lähdin takaisin autolle.
Katarina oli sillä välin saanut silmiinsä todella likaisen siiamilaiskollin, joka merkkaili jokaisen risun ja puun ohikulkiessaan. Yritimme tätäkin kissaa kiinni, koska siiamilaiset ovat vallanneet paikan Katarinan sydämestä. Mutta kolli oli erimieltä meidän kanssamme, se tahtoi vaan massunsa täyteen ja sen jälkeen jatkaa merkkailuaan. Päätimme lähteä Katarinan kanssa katsomaan vielä varastoilla olevaa koiraa, sitä ei kuitenkaan näkynyt. Olin jo palaamassa autolle kun näin saman siiamilaisen uudelleen. Tällä kertaa kollilla oli mukanaan kaunis pitkäkarvainen tyttökissa. Sain jo otteen siiamilaisesta, mutta se maukaisi niin lujaa, että kuvittelin sitä sattuvan ja päästin irti. Sen jälkeen en enää päässytkään niin lähelle kissaa että olisin voinut vaan napata sen, makui tai ei. Parempi kai sille olisi päästä lämpöiseen ja turvaan, vaikka vähän sattuisikin, kun jäädä ulos pysyvästi.
Katarina lähti käymään jossain ja minä jäin kissojen kanssa. Hetken päästä Katarinan palattua, näin takapenkillä ison hahmon, siellä oli vanhempi rauhallinen seefferisekoitus. Koira oli ollut vapaana, käveli hieman vaikeasti, likainen ja karttanut ihmisiä. Katarina oli saanut siihen kuitenkin kontaktin ja nyt poika pääsisi tarhalle. Nimesimme herran Samueliksi. Samuel osasi matkata rauhallisesti autossa, se itse asiassa on kaikissa tilanteissa rauhallinen, avoin ja ystävällinen, kunnon herrasmies.
Palattuamme tarhalle Liina odotti meitä parkkipaikalla. Koko piha oli täynnä roskia, paperisilppua, muovipussin palasia ja vaikka mitä. Linnut olivat tehneet huolellista työtä tyhjentäessään neljä muovikassia sisältöineen. Liina nauroi kun pyytelimme anteeksi ja me keräsimme roskia… hän sanoi, että on tottunut suomalaisten kanssa tähän ja naurahti samalla auttaen meitä siivoamisessa. Minä vain sanoin siihen ”as you can see, finnish people are really nice…” ja osoitin roskista täyttynyttä nurmikkoa. Keräsimme roskat ja VEIMME NE ROSKIKSEEN.
Liina ehdotti, että lähtisimme uittamaan koiria, hän oli laittanut autoonsa jo Sandyn, oman koiransa ja Lammin. Päätimme ottaa mukaamme Matrixin ja Yeltsin. Matrix tuli autoomme ja Yeltsi Lammin kaveriksi pakettiauton perälle. Kurvasimme pimeässä Liinan perässä parhaamme mukaan, uittopaikalle oli useita kilometrejä ja välillä luulimme jo kadottaneemme kurvailevan Liinan ja pakettiauton. Viimein saavuimme paikalle, missä oli metsää, peltoa ja hiekkaranta. Liina otti Sandyn ja Lammin vapaaksi, minä Yeltsin hihnaan ja Katarina Matrixin. Sandy hyppi veteen keppien perässä ja kaikki koirat nauttivat. Yeltsikin pääsi lopulta vapaaksi. Liina pesi Sandyn ja sillä välin Lammi lähti haahuilemaan omia polkujaan, tyttönen porhalti kankeilla jaloillaan koti metsikköä minkä ehti. Lähdimme Katarinan kanssa etsimään pikku mummelia ja sieltähän se tulikin, pientä kiertoreittiä ja hiljalleen, sitä vauhtia mitä nyt huvittikin kävellä. Lammikin pääsi pesulle ja Liina kertoi samalla, että tämä on jo Lammin kolmas pesu. Tarha on saanut lahjoituksena ison kasan koiran shampoita, on herkälle iholle, pitkälle karvalle jne. Joten henkilökunta peseekin nykyään koiria kesäisin. Talvisin koirat paleltuisivat ja vilustuisivat. Valitettavasti meidän digikamerastamme loppui sopivasti akku, joten emme saaneet yhtään kuvaa uittomatkasta.
Tarhalle päästyämme menimme vielä vaihtamaan vaatteet toimistolle, minä istuin melkein nukkuvan Enen (informaattori) päälle sohvalla… säikähdimme ja pyrskähdimme nauruun herättäen Enen. Pyytelimme anteeksi ja painuimme autoon nukkumaan. Lammi ei tahtonut autoon, joten se jäi yöksi vartioimaan tarhan pihaa parkkiksen ainoan puun alle.
Jonkin aikaa nukuttuamme kuulimme auton äänen. Auto kurvasi parkkipaikalle ja lähti pois. sitten kuuluikin ihmisten ääniä. Kasa nuorisoa käveli pellon poikki tarhan pihaan. Mietimme Katarinan kanssa että mitä ne aikoivat ja mitä me tekisimme. Kohta auto kurvasi pihaan uudelleen. Me makasimme autossa paikallamme, etteivät paikalliset huomaisi meitä. Pelkäsimme, että Lammi kimpaantuu tunkeilijoille ja saisimme mennä väliin, että LAMMILLE tapahtuisi mitään pahaa. Nuoriso lähti kuitenkin autoineen ja Lammi sekä me pääsimme jatkamaan uniamme. Unta oli vain melko vaikea saada, sillä kahtena päivänä poltetut kädet, olkapäät ja selkä olivat todella arat, asennon vaihtaminen sattui joka kerta ja edelleen ratti sekä vaihdekeppi olivat koko ajan jalkojeni tiellä.
Sunnuntai
Sunnuntaina palasimme katsomaan kissanpentuna kerrostalon kellariluukkuun. Pentuja ei näkynyt, ehkä ne tulisivat näkyviin vasta illalla kun on viileämpää ja vähemmän ihmisiä liikenteessä. Osa talon asukeista katsoi, että taas tuo sama tyttö, osa melkein tervehti…
Olimme luvanneet hakea neljä kissanpentua yksityiseltä naiselta, joka oli pelastanut emon + pennut. Emo saisi jäädä heille lasten toiveista. Pennut olivat sosiaalisia ja kilttejä, ne pääsisivät pian Suomeen, sillä nainen oli hankkinut niille rabieksetkin. Veimme kissat Katrinille, tällä hetkellä tilanne on se, että jokainen pentu on saanut kodit Suomesta, eikä ihme, ne olivat oikeita sydämen murskaajia.
Katarinan ja minun hermot alkoivat kiristyä… taas pitäisi lähteä Suomeen, eikä kumpaakaan huvittanut yhtään. Meillä olisi ollut niin paljon tekemistä ja eläimet tarvitsisivat meitä täällä! Hyvästelimme itkun sekaisin tuntein Vasilin, Tuutin ja Lammin. Tuuti halasi meitä molempia ja lupasimme etsiä kaunokaiselle kodin. Vasili itki perääni ja palasin kolme kertaa takaisin pojan luokse. Onneksi lopulta tajusin viedä pojalle pallon, mikä olikin oikea aarre ja itku unohtui, Vasililta. Hyvästelimme tarhan henkilökunnan ja ajoimme pois mieli maassa. Ikinä ei ole tarpeeksi aikaa olla koirien ja kissojen kanssa.
Tullijonossa Katarina huudahti, että tuolla on Remu… Minä tietenkin aloin pälyilemään koiraa, sillä luulin Katarinan tarkoittaneen jotain tuomaamme karvaturria, mutta kyseessä olikin hieman karvattomampi Remu eli Aaltonen. Tullissa mies kysyi koska olimme lähteneet, olimmeko lähteneet kaksin ja olleet yhdessä liikenteessä… Ei meiltä aiemmin ole tuollaisia kysytty jo Viron päässä?! AutoExpressillä oli myös Kari Tapio, mutta sen nimistä koiraa en enää alkanut katselemaan… tosin se ei koiran nimeltä kuulostanutkaan.
Istuimme koko matkan melko hiljaa, jos puhuimme, puhuimme tarhan koirista ja kyyneleet tulivat taas silmiimme. Suomen tulli oli taas oma itsensä, asiallinen kuten aina… ”Onko tullattavaa tai muuta tullille kerrottavaa”, ”olitteko työmatkalla vai vapaa-ajan matkalla”, ”koska lähditte”, ”ihanko kaksin olitte matkalla”, ”mihin olette nyt menossa”… Onko tullin asia kysyä mihin me kotimaassamme olemme menossa?! Kai se sitten on.
Mira
Saimme myöhemmin Essin raportin perjantaisesta koirareissusta:
Tarhalta lähdettäessä näittekin taksikuskin iloisen ilmeen kun lastasimme kolme koiraa autoon. Varsinkin kakassa kierinyt Benito tuntui olevan hänen suosikkinsa. Päättelin näin, niistä katseista joita kuski loi minuun peilin kautta. Täytyy myöntää ettei kukaan puhunut mitään koko taksimatkan aikana, se johtui hajusta joka oli todella vahva. Taksi saapui terminaaliin hyvissä ajoin.
Markku ja Benito herättivät positiivsta huomiota. Benito oli uljas näky, pää ja häntä korkealla, hienosti Markun vierellä kävellen. Desi oli oma salaperäinen itsensä ja kulki omaa tahtiaan, Tuulia- taluttajan nöyrästi seuratessa. Silver löi liinat täysin kiinni. Se ei suostunut kävelemään askeltakaan, ei edes seisonut. No, eihän siinä muu auttanut kun nostaa koiruus syliin. Siinä se kyllä pää olkapäällä katsella killisteli ohi kulkevia ihmisiä. Ei tarvinnut montaa metriä kävellä kun hiki alkoi noroina valua pitkin selkää ja naamaa. Välillä oli pakko laskea Silver maahan, koira valui makuuasentoon kun sula voi. Oli ihmisilla hauskaa!
Laivaan Benito ja Desi kulkivat hienosti. Kannoin kun kannoinkin Silverin koko matkan hyttiin. Benito kulki portaat seuraavanlaisesti: Markku houkutteli ja kehui portaiden yläpäässä ja minä konttasin malliksi vierellä. Ja taas oli ihmisillä ratkiriemukasta. (Hissiä emme jääneet odottamaan ja halusimme todella voimakkaasti haisevan Beniton äkkiä hyttiin pois ihmisten nenistä). Tämän näytelmän ajan Tuulia oli hytissä Desin kaverina. Hytissä matka sujui melko rauhallisissa merkeissä. Desi makasi sängyllä, Silver alkumatkan ainakin, sängyn alla ja Benito vahti ovea. Markku istui Desin kanssa sängyllä.
Kun Markku oli poissa hytistä jonkun aikaa, kävi hermotupakalla ja vähän taxfree ostoksilla, Desi ilmeisesti päätti että koko sänky on hänen. Kun Markku siis tuli takaisin ja aikoi rapsutella Desiä kuten ennen hytistä poistumistaankin Desi puri. Näiden kahden ystävyys sai siinä pienen kolhun. Selvittivät kyllä siinä sitten rauhallisesti sängyn yhteisomistajuuden. Ja loppumatka sujui rauhallisesti joskin Benitoa ei aivan hajuttomaksi saatu pesuyritelmistä huolimatta.
Suomen päässäkään ei Silver halunnut kävellä. Eli kannoin äijää! Benito keräsi taas ihailjoita runsain mitoin uljaalla olemuksellaan ja kauniilla käytöksellään. Loistava koira. Desi vähän jännitti suurta ihmismäärää. Häntä oli vähän koipien välissä. Sitten tulli...Miellyttäväkäytöksinen naisvirkailija hoiti Beniton Suomen kansalaiseksi niin että heilahti. Ja Markku sai vielä kaupanpäälle kehut hienosta koirasta ja hymyn.
Minut vinkkasi luokseen varsinainen natsi. Sama henkilö käski myös Tuulian ja Desin luokseen. Desin paperit kelpasivat ja Tuulilta tiukattiin ehkä vain noin 10 kertaa paljonko koira maksoi ja olitko mukana pelastetaan koirat yhdistyksen toiminnassa. Eli Tuulia pääsi vähällä. Siinä sitten väännettin olenko pelastetaankoirat ryn johtokunnassa, jäsen tässä yhdistyksessä jne. No, enhän minä edes ole. Sitten siirryttin siihen montako koiraa minulla on, montako olen Virosta tuonut, kenelle Silver on menossa, paljonko se maksoi jne. Lopulta oltiin jo tilaamassa eläinlääkäriä piikittämään Silver koska se ei edes seiso. Vakuutin koiran kyllä pysyvän hyvin jaloillaan ja olevan aivan terve kun pääsee pois liukkaalta lattialta. Sitten lähdettiin peräkanaa, tullin henkilö edellä ja minä Silver sylissä terminaalin läpi ulos. Rukoilin koko ajan että Silver seisoisi. Kyllä se onneksi seisoikin ja lähti heti kävelemää pois päin terminaalista. Se tullihenkilö katsoi minua pitkään silmiin jotka kyyneltyivät, olin varma että Silver tapetaan. (Palautusta ei olisi tehty kun ei samana iltana enää lähtenyt laivoja Tallinnaan. Tämänkin tullihenkilö informoi minulle). Päätin että juoksen jos se sanoo että piikille. Vihdoin se sanoi, että: menkööt nyt sitten. Tuskin se tullimies oli kadonnut sisälle kun Silver taas valui makuulle.
Matka pitkäaikaisparkkipaikalle sujui Silveriltä välillä vähän kävellen ja sitten mun sylissä. Siellä koiruuksia jo malttamattomana odoteltiin. Paperi ja hihna säheltämisen jälkeen juteltiin koirista ja annettiin ohjeita (Eivät ole syöneet, Silver joi huonosti laivalla, taitaa kaivata Jerryäkin jne) Toivottavasti muistettiin väsyneinä kertoa kaikki mitä piti.
Todella väsyneinä mutta kolmen koiran puolesta äärettömän onnellisina lähdimme ajamaan kotiin kohti Tamperetta. Aurinko oli jo melkein nousemassa kun vihdoin pääsimme kotiin.
Terveisin Essi
P.S. Silverin hoitajilta sain aamulla viestin. Silver syönyt, juonut, ulkoillut ja on ihana. Siellä menee hyvin. Mutta selvästi Silverin on kamuaan Jerryä ikävä.