CANDY Candy tuli Suomeen elokuun lopulla 13:sta koiran joukossa. Helsingin satama kuhisi koirien hakijoita, joista yksi oli varannut Candyn itselleen. Candy oli kahden muun pienen koiran kanssa samassa kuljetushäkissä. Se oli haukkunut äänensä käheäksi ja tahtoi vimmatusti ulos vankilastaan pitkän matkan jälkeen. Oli todella lämmin ilma ja auton ikkunat olivat huurussa koirien kuumasta hengityksestä ja ilmasto kuljetustiloissa tuntui trooppiselta. "Tämäkö se on ?", kuului naisen ensimmäinen kommentti, Candyn nähtyään ja seuraavaksi kysymys; olisiko muita vaihtoehtoja? Vähän yli 30 cm korkealla Candyllä oli liian pitkät jalat ja ääni kuulosti liian vanhalta, käheyden vuoksi, eivätkä he voineet ottaa riskiä, että koira haukkuisi heillä. En tahtonut enää ajatellakaan antavani yhtään näistä, jo paljon kärsineistä pienistä, naisen matkaan. Candy lähti mukanani Tampereelle, odottamaan uuden omistajan löytymistä. En tiennyt vielä silloin että omistaja oli jo löytynyt... Meillä on paljon koiria ja kissoja, joten osa oli sijoitettava omakotitalon yläkertaan. Ruokittuani koirat suljin yläkerran oven, samoin oven alakerrassa ja yhden korkean koiraportin huoneiden väliltä. Oli jo myöhä, matka oli ollut rankka ja nukahdin sohvalle. Aamulla heräsin pusuihin, joita sateli ympäri kasvojani. Avasin silmäni ja ihan oudon näköinen koira tapitti minua ruskeilla silmillään ja tuntui olevan onnesta mykkyrällään saatuaan minut hereille. Candy oli saanut kaikki ovet avattua ja hypännyt lopuksi korkean portin yli luokseni. Lähdin vessaan ja Candy perässä. Se tahtoi tulla sisälle vessaan ja istui vieressäni hievahtamatta, odottaen että sain hampaat pestyä ja tukan harjattua. Keitin kahvia, vein koirat ulos, luovutin yhden mukanamme tulleen koiran uuteen perheeseen, jne. voisin jatkaa listaa loputtomiin... Candy pysyi koko ajan vierelläni tai korkeintaan puoli metriä jäljessäni. Kun luin lehteä tai söin, se majoittui tuolin alle. Candy ei tarvinnut hihnaa ulkona, koska se tarkkaili koko ajan minne menen ja jos ovi välillämme hetkeksi sulkeutui Candy alkoi "kähistä", niin etten raaskinut jättää sitä. Candy alkoi käymään kanssani töissä. Se on jo monen kuukauden ajan, joka ikinen työpäivä nukkunut vieressäni tuolissa kahdeksan tai kymmenen tuntia kun teen töitä. Välillä se nousee tervehtimään ja ihastuttamaan asiakkaita, joita käy liikkeessämme ja on muutaman saanutkin heltymään niin, että he ovat ottaneet oman haukun Tallinnasta. Olen oppinut ottamaan Candyn odottamaan autoon, mennessäni kauppaan. Muutaman kerran jätin sen odottamaan liikkeeseen, kun käväisin lähikaupassa. Takaisin tullessani Candy ravasi pitkin näyteikkunaa, erilaisten purkkien välissä ja koitti päästä ikkunasta läpi. Ohikulkevilla ihmisillä näytti olevan hauskaa. Kerran unohdin laittaa takaoven lukkoon lähtiessäni kauppaan. Järkytyin, kun palatessani Candy juoksi minua vastaan vilkasliikenteisellä kadulla Tampereen keskustassa. Aloin laittaa Candyn hihnastaan kiinni tuoliin käydessäni ulkona. Tuoli oli kiskottu niin pitkälle liikkeen puolelle, kun se mahtui ja tuolin jumiuduttua Candy oli katkaissut hihnan. Kokeilin vielä kerran uudella hihnalla ja samalla lopputuloksella. Ostin paksun köyden ja ajattelin, että nyt on kiinni ja pysyy, mutta... Taas palatessani Candy juoksi näyteikkunalla, köyden riekaleet perässään ja vilkuillen näkyisikö minua ihmisjoukossa. Yksi pieni vika Candyssa on; jos se istuu sylissäni ja sen mielestä joku toinen koira koittaa tulla liian läheiseksi, se paljastaa koko sekalaisen hammasrivistönsä. Jos taas joku muu on ehtinyt ennen sitä syliini, Candy ottaa sen ihan asiallisesti. Myös miesvieraat pidetään loitolla. Candy änkeää sängyssä väliin, hinnalla millä hyvänsä, huiskuttaa häntäänsä, hönkii hiirenhajuista hengitystään miehen naamalle ja kömpii tyytyväisenä kainalooni nukkumaan. Olen niin onnellinen, että Candyn viisitoista senttiset pikkujalat olivat liian korkeat... -Katarina Takaisin kuulumisiin