Milli saapuu kotiin

Jännityksellä odotimma kissiä Suomen kamaralle lauantaina 18.5. klo 22 aikaan illalla... Ja jos oli silloin muuallakin ollut vilpakat kelit niin oli ilma kolea myös Länsi-Satamassa *hrrrrr*

Aikamme kuluksi saimme juttukaveriksi liettualaisen tytön, joka opiskelee Tampereella ja odotteli nyt perhettään viikonmittaiselle kyläilylle. Toivotimme kovasti lämpöisiä ilmoja Suomeen tutustumiseen :)

Kotvan tutistuamme kylmän kelin ja jännityksen vuoksi viimein sitten ilmestyi esiin tuo kaivattu keltainen paku... Moikkaus Miralle ja Katarinalle ja kipinkapin parkkikselle kuljetusboxin kanssa. Satamassa en kaikessa tohinassa ehtinyt kissiä paljoa ihailla, totesin, että sama kissi minkä varasin ja paaaaaaljon kauniimpi kuin kuvassa, sävyisä neito ja niiiiiin pieni...

Penni the Hiiwiö oli myös mukana siskon hakureissulla, lähinnä Miraa ja Katarinaa ajatellen. Hehän ovat nähneet Pennin joskus paljon pienempänä rääpäleenä, silloin kun pikku enkelin selviytymisestä ei ollut vielä edes varmuutta. Kiitos Ainon ihanan kotihoidon ja sisukkaan pikku kissan luonteen Penni on kuin toinen kissa.

Kotimatka meni hieman ahtaissa tunnelmissa, satamasta kun mukaan lähti iso musta karvaturilas... Kissoja pelkäävä koira, Rudi Alexander Jurvanen. Näin ollen vastoin kaikkia oppeja kissit joutuivat samaan isoon kuljetusboxiin, ja Rudi takapenkille pälyilemään kisuja varovasti ilmein - eihän noi hirmupedot vaan pääse tuolta ulos? -...

Ajomatka sujui hyvin, kaikesta huolimatta ja äipänkin kädet säilyivät ehjänä eivätkä kisutkaan ollut toistensa niskassa.

Kotosalla oli sitten suhina tuokio ensin koiralle, sitten kissalle, sitten koiralle... Sitten mammalle, kun pelästyttiin äkkinäistä liikahdusta*huokaus* Tuumasin, että ruokaa koko joukolle niin kyllä se tästä. Mamia arastellen otettiin ruoka kiitollisena vastaan ja syötiin ahmimalla!! Milli reppana söi kuin ei olisi ruokaa koskaan nähnytkään (vaikka taatusti kotihoidossa on saanut ruokaa) ja kuin peläten että se otettaisiin häneltä pois. Ahmi pienen annoksen sellaisella vauhdilla, että yökkäsi ruuan pihalle ja söi samantien uudelleen.

Pikkuinen oli PALJON paljon arempi, kuin mitä odotin... Johtuen varmasti kaikesta uudesta ja kaikesta aiemmin kokemastaan; enhän tiedä millainen tausta pienellä on ennen tarhalle tuloaan. Ja niin laiha! Pelkkää luuta ja nahkaa...

Tullessaan Millillä oli pientä flunssanpoikasta, joka kuulosti jo pahemmalta sunnuntaina. Toinen silmä vuoti ja ripulikin vaivasi, lisäksi Milli alkoi tiputtaa hälyyttävästi veristä ja pahanhajuista emätinvuotoa...

Pikku Milli rukka leikattiin samoin tein silloin maanantaina. Ihana eläinlääkäri, kun ryhtyi vielä silloin leikkaamaan, kaikki kun eivät leikkaa jos menee ylitöiksi... Diagnoosi oli se mitä pelkäsinkin... Millillä oli paha kohtutulehdus, mikä onneksi vuoti ulospäin, sillä tavaraa siellä oli jo aivan riittävästi.

Leikkaus sujui Millin kuntoon nähden todella hyvin, eläinlääkäri sanoikin suoraan että hän ei voi selviytymistä taata... Juuri tuon laihuuden ja heikon kunnon tähden. No, leikkauksesta selvittiin ja onnistuin vaihtamaan työvuoroja niin, että sain oltua kotosalla potilasta hoivaamassa kaksi leikkauksen jälkeistä päivää. Ja hyvä näin sillä tiistaina tyttöä piti pakkosyöttää, kun ruokaa ei omin voimin tahtonut vielä syödä... Ja tuo ruoka olisi ehdoton toipumisen kannalta...

Siispä eteenpäin päivä kerrallaan mennään Hills'in A/D:n, Kattepastan, antibiootin, silmävoiteen ja rajattoman rakkauden voimin.

Tiistain ja keskiviikon tyttö lähestulkoon nukkui ympäri vuorokauden, lukuunottamatta niitä äipän vuoteeseen kantamia ruokia ja pissalaatikolla käyttämisiä... Ja silityksiä ja pusuja...

Tätä kirjoittaessani leikkauksesta on kulunut viikko ja Millin kuntokin on jo parempaan päin. Flunssa ja vuotava silmä vaivaa edelleen, mutta ehkäpä pöpökin siitä vielä talttuu. Neiti on selvästi pirteämpi, yrittää jo hieman leikkiäkin Pennin kanssa ja syö hyvällä ruokahalulla. Kunhan menemme leikkauksen jälkeiseen kontrolliin ja tikkienpoistoon nähdään onko tehoruokinta auttanut; minusta tuntuu aivan kuin Milli olisi saanut jo hieman lihaa luiden päälle...

Kärsivällisyyttä ja aikaa, paljon hellyyttä ja rakkautta niin vointi paranee ja saadaan pöpöt talttumaan. Pikku hiljaa alkaa suhtautua koiraankin paremmin, suhisee vielä, mutta eiköhän se tästä. Neitonen on vain sen verran kovia kokenut, että luottamus koiraan, minuun ja ihan Penniinkin vie oman aikansa.

Neito on siltikin yhtä rakkautta vaikka tausta on mitä on. Kehrää hiljaa ja nukkuu antaumuksella sylissä. Vietyäni Milliä sänkyyn ja kerrottuani tytölle, että tänne saa Millikin tulla nukkumaan niinkuin muutkin oli pienen ilmeet näkemisen arvoisia hänen kelliessään sängyllä. Saattoi melkein kuulla toisen ajatukset, voiko tällaista olla, ihanko oikeasti minäkin saan tässä nukkua?

Uskomattoman suuri kiitos kotihoitajalle ja Miralle, Katarinalle ja muille... Jälleen täysi napakymppi kissi! Ja valtavasti terveisiä kaikille ex-varjulaisille sekä hurrrjasti lämpimiä ajatuksia varjulaisille; niin kauan kuin on toivoa, on elämää!

Terkuin, Äippä-Tipi ja lapsoset: ex-varjulaiset Penni (Minou) ja Milli (Siina) sekä suomalainen zeefferipoika Bono :)

Takaisin