Tervehdys! Mää oon tuon Dennan sisko, Debra. Se kerkes mua ennen kirjoitteleen, mutta mää oon niin tottunut, että se tekee kaikki jutut aina ennen mua. Mää yleensä aina meen sitten perässä. Mutta joo, määkin päätin alkaa ettiin itelleni sitä oikeaa kotia, kun kaikki kehuu sitä hommaa.

Oon nyt elänyt täällä Loomade Hoiupaikassa yli kuukauden ja tuntuu, että voishan sitä taas vaihtaa vähän maisemaa. Täällä on yksi päivä ylitse muiden, lauantai. Silloin me saadaan Dennan kanssa leikkiä niin paljon kun jaksetaan, kun niitä ihmisiä tulee tänne. Ne vie meitä lenksulle ja sellaseen aitaukseenkin telmimään. Oon huomannut, ettei kaikki meidän kaverit täällä pääse lähellekään niin paljon pois omasta häkistään kuin me. Ja jotkut ei pääse ollenkaan. Mulla ja Dennalla on yksi juttu ihan ylitse muiden. Kun me ollaan siellä leikkiaitauksessa, meistä on toooosi kiva arvostella kaikkia ohi kulkevia koirakavereita. Me mennään ihan siihen aidan viereen huuteleen niille, ja mitä sitten jos joku suuttuiskin meidän sanomisista, kun se aitahan on siinä välissä. Ja me onnellisesti siellä sisäpuolella turvassa. Mutta sitten ne oudot, kuulemma suomalaiset, tyypit tuli tänne. No mähän olin yrittänyt koko päivän kytätä, että missä ne luuraa, mutta tietty mulla oli niitä omia menoja niin paljon just sinä päivänä, etten kerennyt niitä nähdä heti sillon alkupäivästä. Mää olin sillä hetkellä yksin siellä mun ja Dennan häkissä, kun näin jonkun kävelevän paperi ja kynä kädessä. Meidän naapurihäkin pappa oli neuvonut jo aikaisemmin, että ne suomalaiset tunnistaa vähän poikkeavista varusteista, kuten just niistä kynistä ja papereista. Siksi mää sitten osasin valmistautua. Kun se suomalainen sitten oli kohdalla, mää menin ihan siihen häkin reunaan odottamaan ja olin aivan hiljaa. Katsoin vaan sitä, kun mulle on sanottu, että mulla on niin nätit keltaiset silmät ja ne huomataan kyllä heti. Jep, jep, tääkin huomasi ja otti mut lenkille.

Ei se tyyppi sitten kuitenkaan vienyt mua leikkimään, vaan otti sen toisen tyypin kanssa jonkun ihmeen pienen laatikon ja paineli sen nappeja. Ja mun ois pitänyt muka jotenkin katsoa sinne päin ja olla paikoillani. Ehei, emmä kyllä malttanut.

Sehän mun piti vielä sanoa, että olipa sitten muuten outoa olla ilman siskoa häkistä ulkona. Emmää sitten yksinään viittinyt kellekään huudella, vaikka ohi kulki millaisia koirakavereita vaan. Eihän sitä tiiä, mitä siinä ois tapahtunut, kun ei sisko ollut jeesaamassa. Mutta me on kyllä siskon kanssa mietitty, että meidän olisi parempi saada omat kodit. Ne sellaiset oikeat kodit. Mää oon jo vähän väsynyt jakamaan kaiken ton siskon kanssa ja voisin ihan hyvin leikkiä jo jonkun muunkin kanssa. Siellä uudessa paikassahan vois olla joku toinen kaveri, joka sitten jeesais sen sopeutumisen kanssa ja kertois miten pitää mitäkin tehdä. Ja ne pienikokoiset ihmiset on myös mukavia, niihinhän mää oon täällä tottunut.

Mulla on muuten häntä, vaikka siskolta se puuttuukin. Mutta muuten me ollaan kovasti samankokoisia eli määkin oon sellainen 55cm korkea. Mut on täällä ollessa leikattu silleen, ettei mulle tule pentuja, kun me siskon kanssa vähän pidettiin hauskaa poikien kanssa ennen kuin me tultiin tänne Hoiupaikiin.

Debra sai kodin Virosta marraskuussa 2008.