Joskus alkukesästä eksyin Pelastetaan koiran ry:n kotisivuille ja siitä koko tarina sai alkunsa. Olimme jo muutamaan otteeseen keskustelleet toisen koiran hankkimisesta ja alun perin meidän piti saada vanha dobberiuros suomalaisesta perheestä. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja tämän jälkeen tiesimme, että meidän uusi perheenjäsenemme tulee olemaan karvakuono Tallinnan varjupaikista. Muutama viikko siinä sitten vierähti koirien kuvia katsellessa, kunnes eräänä iltapäivänä Dumlen, Rolandin (nyk. Pexi) ja Bossin kuvat olivat ilmestyneet nettiin. Nämä koirat kiinnittivät huomiomme, sillä olimme keskusteluissamme todenneet, että tulevassa koirassamme saisi olla ainakin dobberia tai rotikkaa. Kyselin sitten Miialta lisätietoja näistä koirista ja sain kuulla, että Roland oli jo varattu, mutta Dumlea tai Bossia ei ollut kukaan kysellyt. Dumleen päädyimme, koska ajattelimme, että sekarotuisena sillä on huonommat mahdollisuudet löytää koti Virosta tai Suomesta kuin puhdasrotuisella Bossilla.
Eikun sitten vaan koiraa varaamaan ja odottelemaan malttamattomina uuden "lapsukaisen" kotiintuloa.
Pari viikkoa vierähtivät tuskallisesti, kunnes oli aika lähteä Länsisatamaan omaa varjulaista hakemaan. Ensitapaamisesta tuli ikimuistoinen; löysimme Dumlen pakettiauton takaosasta, jossa se seisoi puoliksi tuhoutuneessa kuljetushäkissä. Siis koiruus oli ilmiselvästi ollut sitä mieltä, ettei hänen paikkansa ole moisessa häkissä vaan aivan muualla. Katarinalta saimme kuulla, että hän oli tarhalla saanut koirulta melkoista kyytiä ja, että Dumle oli myös onnistunut puremaan talutushihnansa poikki. Eli melkoinen "peto" meitä odotti. :)
Pari ensimmäistä päivää Dumle oli hieman hämmillään uusista ihmisistä, koirakaverista ja kodista. Tyttökoiramme hajun innoittamana sen piti muutamaan otteeseen lirautella kaiuttimien ja sohvan päälle ja merkata koti itselleen kuuluvaksi. Muuten koissu on kuitenkin osoittautunut täysin sisäsiistiksi eikä eroahdistuksesta ole ollut tietoakaan. No, eräänä päivänä meidän ollessamme poissa kotoa koirat olivat lähteneet kahdestaan seikkailemaan rappukäytävään, eikä ole ollenkaan vaikea arvata, kumpi koiruus oli avannut ulko-oven (Manta kun ei yletä ovenkahvaan edes hyppimällä). Onneksi neuvokkaat naapurimme olivat saaneet karvakuonot takaisin sisälle ja vahtivat oveamme, kunnes palasimme kotiin. Tästä lähtien lapsilukko onkin ollut ahkerassa käytössä! Huonekalut ym. Omaisuus on onneksemme saanut olla koiranhampailta rauhassa, ainoastaan muutama kukkaruukku on lennellyt pöydältä lattialle ahkerasti heiluvan hännän tieltä.
Dumlessa on hieman sylikoiran vikaa ja, jos se ei mielestään saa tarpeeksi rapsutuksia, saattaa sylissä pian istua 35 kiloa aitoa varjukoiraa :) Sänkyynkin koissu silloin tällöin yrittää, mutta on todennut sopivansa paremmin vierashuoneemme sohvalle nukkumaan.
Dumle ja vanhempi koiramme Manta tulevat hyvin toimeen keskenään, vaikkakin kokoero onkin melkoinen. Tällä hetkellä koiruuksien suurinta huvia on yhteisellä patjalla makoilu ja toisilleen irvistely. Mantasta on myös hauskaa napata Dumlea napakasti korvasta kiinni ja roikkua sitten siinä. Tästä Dumle ei ole moksiskaan, vaan sulattaa tuollaisen käytöksen ilmeisesti tyyliin ”tää on näitä naisten juttuja…”.
Ainoat asiat, jotka tuottavat hieman ongelmia, ovat vieraat ihmiset ja lenkkeily hihnan päässä. Vieraiden kanssa Dumle on hieman varuillaan ja, jos vieras tekee jotakin Dumlen mielestä epäilyttävää, saattaa koissu napata tiukasti kädestä kiinni. Onneksi olemme jo oppineet ”lukemaan” koiran käytöstä ja tiedämme, että sen pitää antaa rauhassa tutustua vieraaseen, jotta oppisi luottamaan tähän.
Dumlessa on voimaa kuin pienessä härässä ja sen vuoksi onkin tärkeää, että voimme luottaa siihen, että koissu pysyy hallinnassamme tilanteessa kuin tilanteessa. Suurimpia vaikeuksia lenkeillä tuottaa muille koirille rähjääminen ja riekkuminen hihnan päässä. Tämän takia aloitimmekin muutama viikko sitten koiruuden koulutuksen asiantuntevan koirakouluttajan johdolla. Kouluttajan mielipide Dumlesta oli jotakin tähän suuntaan: koira on hyvin älykäs, vahvahermoinen, suorituskykyinen ja ”kova” koira, joka on ilmiselvästi tottunut tulemaan toimeen omillaan ja jonka koulutus vaatii pal-jon aikaa. Joitakin tuloksia olemmekin jo saavuttaneet, mutta vielä on tehtävä paljon töitä. Mutta kuten joku viisas on joskus ilmaissut ”vaikeuksien kautta voittoon”.
Kaikesta huolimatta ongelmat pyyhkiytyvät pois mielestä, kun näkee miten ”Dumbo” ottaa ilon irti jokaisesta päivästään oppien koko ajan uutta ja opettaen meitä tarttumaan hetkeen ja nauttimaan elämän pienistä iloista.
Ensimmäistä yhteistä joulua odottaen,
Sanna, Ari, Dumle ja Manta
03.03.2006:
Perheessämme kuluva vuosi alkoi sekä iloisissa että surullisissa merkeissä.
Iloa elämäämme tuo tammikuun puolivälissä syntynyt tyttäremme. Suureksi
suruksemme Dumle ei oikein tiennyt, miten suhtautua uuteen perheenjäseneen
ja stressasi kovasti. Jouduimme tekemään sen kaikkein vaikeimman päätöksen
ja poju nukutettiin ikiuneen 19.1.2006.
Pientä lohdutusta oloomme tuo se seikka, että Dumle sai elää elämänsä
viimeiset vuodet rakastettuna perheenjäsenenä omien ihmisten ja
koirakavereiden Mantan ja Dinan kanssa. Muutettuamme maalle jäbä sai
vartioitavakseen oman pihan, jonka marjapensaisiin oli kiva nostaa koipea
ja, jonka nurmikolla oli mukavaa kaivella kuoppia ja kannella suuria
koivuhalkoja. Muutaman karkureissunkin Dumle ehti Dinan kanssa tekemään,
missä lie käyneetkään noilla reissuillaan. Lenkeillä käytiin välillä
tervehtimässä naapurin heppoja ja nuuskuteltiin metsäpeurojen jälkiä.
Uimista poju rakasti yli kaiken ja lähiseutujen joet ja metsälammet tulivat
tutuiksi.
Dumle ei ollut koira sieltä helpoimmasta päästä. Vieraat ihmiset ja oudot
tilanteet stressasivat sitä kovin eikä se ikinä oppinut pitämään autoilusta
tai hihnassa kulkemisesta. Suljetut ovet eivät olleet pojulle este,
ainoastaan hidaste. Nuo kaikki pienet viat tekevät Dumlesta kuitenkin sen
koiran, jota niin kovasti rakastimme. Koostaan huolimatta Dumle oli
melkoinen sylikoira ja rapsutuksista se ei koskaan saanut tarpeekseen.
Iso tassu läimähti milloin jalalle, milloin naamalle, jos poju ei mielestään
saanut tarpeeksi huomiota. Yhä kaipaamme hassunkuuloista örinää, jota poju
piti kun sen korvia rapsutti ja hellyyttäviä ilmeitä, joita se väänteli
naamalleen. Jäbällä oli myös tapana tulla istuskelemaan ruokapöydän viereen
ja siinä se sitten piereskeli ilmekään värähtämättä. Viime aikoina Dumle
viihtyi yöt sängyssä välissämme ja kuorsasi silloin tällöin äänekkäästi.
Dinan kanssa se riehui välillä ympäriinsä niin, että karvat vaan
pöllysivät. Ilman jäbää koti tuntuu nyt tyhjältä ja hiljaiselta.
Odotimme niin kovin, että Mi-vauva oppii tuntemaan suuren karvaisen
kaverimme, mutta kohtalo päätti toisin. Sydämissämme jäbä elää kuitenkin
ikuisesti.
