Elmeri sai kodin helmikuussa 2008.

Kuulumisia kodista 12.7.2008

Elmeri, mamin ja itin rakkauspallero, kotiutui meille Tallinnasta tasan viisi kuukautta sitten 13.2.2008. Tuon päivän jälkeen kotimme lattioilla on kontannut jokseenkin ’onnellisessa tilassa’ olevaa porukkaa milloin minkäkinlainen pehmolelutollukka kourassa tai suussa (sitä tahtoo näes samaistua seuralaisiinsa). Elmerin kotiutuminen uuteen kotiin ja kulttuuriin tapahtui erittäin helposti ja oikeastaan ilman minkäänlaisia ongelmia. Ruoka maistuu, lenkkeily sujuu ja leikkiminen kaikkien hauva- ja ihmiskamujen kanssa on elämän eliksiiriä. Elmeri jää myös kiltisti yksin kotiin eikä yksin ollessaan tee mitään pahaa, vaikka onkin hyvin riippuvainen läheisistään. Kotiin palatessamme hän hyppii ja pomppii ilosta vinkuen, jonka jälkeen kellahtaa oitis selälleen lattialle rapsutettavaksi. Sitten alkaakin operaatio lelukorin perusteellinen penkominen ja elämä maistuu taas. Elmeri kulkee lenkillä vapaana ja on alusta alkaen totellut hämmästyttävän hyvin; kaikki peruskäskyt tulivat kuin itsestään. Hauvelin itsetunto ja -luottamus ovat näiden kuukausien aikana nousseet kohisten, sillä aluksi pelkoa aiheuttivat miehet ja muut epäilyttävät asiat (kuten lumikolat, polku- ja moottoripöyrät sekä erinäiset äänet jne.), mutta nyt näihin juttuihin suhtaudutaan jo melko coolisti.

Elmeri-töppötassu on tuonut valtavasti iloa, rakkautta, hassuttelua sekä lapsenmielisyyttä elämäämme ja piristänyt suunnattomasti joskus niin raadollista ja työntäyteistä ihmisen arkea. Aitoja nautinnon hetkiä ovat yhteiset pitkät kävelylenkkimme metsässä, jonka varrella poikkeamme uimaan (uiminen sujuu töppötassulta muuten hienosti!) ja kun katselen Elmerin piehtarointia lumessa tai heinikossa tyytyväisen örinän siivittämänä. Niin, toiset kun osaavat nauttia elämän pienistä iloista.  Minusta lemmikin tärkein tehtävä on muistuttaa isäntäväkeään siitä, mikä elämässä oikeasti on olennaista ja tärkeää, mitä kannattaa murehtia ja mitä ei. Elmeri on täyttänyt tuon tehtävän kiitettävin arvosanoin. Juuri nyt mamin aurinko oikoo suloisia tassujaan eteisessä kellottaen ja katsoo minuun kuin sanoen: ”Lähettäiskö vaikka ulos?”