Tarhakuvaus:

"Iivari on alle 40 cm erikoisen näköinen poika,
joka on aluksi arka uusia ihmisiä kohtaan, menee koppiin tai kopin taakse piiloon.
Iivari on ollut katukoirana Tallinnan keskustan lähistöllä olevalla asuma-alueella, missä
se oli tutustunut yhteen tarhan työntekijään, joka toi Iivarin tarhalle.
Iivari ei ensin suostunut tulemaan lenkille omin avuin, se pelkäsi rähiseviä uroksia, hihnaa
ja minua. Lopulta kannoin sen lenkille sylissä. Vein Iivarin kolme kertaa lenkille että se tottuisi
hihnassa kulkemiseen. Lopulta poika kävelikin todella ihanasti hihnassa, nukkui sylissäni ja söi herkkuja
kovalla ruokahalulla. Iivari on todella ihana ja suloinen pikku herra."

Hei,

Olen Iivari ja tullut Suomeen evakkoon. Vaikka en taida niin kamalasti kaivata takaisin. Jäi sinne rajan taakse muutama hyvä kaveri....Olen siinä kolmen vuoden ja ihan oikea tosi mies!!!! Vaikka ensin hieman ujo ja pidättyväinen kaikissa kontakteissa.
Kaikenlaisten kummallisten kuvioiden jälkeen minusta tuli stadilainen. Mutta Rita ei voinut minua pitää, kun sille tuli allergia; mitä se sitten tarkoittaakin. Olisin mielelläni jäänyt hänen luokseen, itkimme molemmat kun piti erota.

Muistan sen kummallisen maanantai-illan: olin ensin sellaisessa junassa ja siellä sekosin ihan! Tosi pelottavaa. Tuli vieraat ihmiset sieltä kaupan luota minua hakemaan ja yksi niistä oli pienen kokoinen ihminen, villi lapsi Miikka. Sitten oli se Wiljo.....kamalaa miten pelkäsin sitä, se oli bokseri. Onneksi oli kalteri välissä. Yksi niistä ihmisistä oli Ulla, se piti minua tiukasti sylissä koko matkan. Tuli ihan kamalan kuuma, mutta reilun tunnin päästä pysähdyttiin. Ja oli hiljaista ja rauhallista. Paitsi että pihalla oli Tyyne karvat pystyssä, en jaksanut silloin yhtään tutustua, mutta myöhemmin välimme tulivat ihan kohtuullisiksi. Silloin oli 26.5.03.

Seuraavana päivänä tuli heti uutta jännää taas vastaan. Ulla nosti minut autoon, sinne kalterin taakse ja vei ajelulle. Se oli mukavaa!! Maisemat vaihtui vaan eikä yhtään jalat väsyneet. Välillä jo ihan pikkuisen hymyilytti... Seuraavana päivänä pääsin taas ajelulle, mutta nyt tuli Wiljo mukaan. Kyllä ensin hirvitti, mutta olihan se jo aika tuttu, eikä hassumpi kaveri. Välillä se otti päähän kun se pomppi ja vauhkoili, ja piti koittaa sitä vähän rauhoittaa. Samalla matkalla käytiin myös torilla kolmestaan kävelyllä. Muutama uusi ihminen tuli tutuksi. Myöhemmin samana päivänä päätin lopulta kuukausien hiljaiselon jälkeen sanoa muutaman sanan; se oli tehokasta! Kun siellä puutarhassa omenapuun varjossa huomautin, että olisi aika tulla rapsuttamaan sain valtavasti mukavaa huomiota. Minun häntää ihmiset nauroi kovasti, se kun ei enää malttanut pysyä paikoillaan kun jotenkin tuntui niin hyvältä!!! Häntäni on 10cm pitkä ja nopea.

Meni kaksi päivää kun luulin että taas minut jätetään. Ulla vei minut ja Wiljon sellaiseen koiratarhaan; enhän minä ymmärtänyt että sen piti olla kivaa...karkasin portin alta ja juoksin lujaa!! Sitten tuli pimeää mutta onneksi oli lämmintä. Mietin missä kummassa koti oli, en ollut koskaan sinne kävellyt...maisema vaikutti tutulta kun olin kulkenut peltojen poikki ja harhaillut metsässä. Löysin kotiin!!!! Vaikka kaupunki oli ihan vieras. Aamulla Ulla löysi minut pihaltaan, sitä en ymmärrä miksi se itki vaikka palasin. Pääsin heti sisällä syliin ja se oli IHANAA!!!!

Vähitellen alkoi tavat tässä laumassa tulla tutuiksi. Jospa saisi tähän laumaan jo jäädä. Sellaista toivon että jos tästä hihnasta pääsisi vähän kovempaa välillä juoksemaan, mihinkäs minä nyt kotoani lähtisin....Ulla sanoi, että ensi viikolla mennään katsomaan eläinlääkäriä, rokottaa pitää ja hampaat huoltaa...Ulla ei kamalasti halua pussailla kuin Wiljon kanssa kun minun henki haisee pahalle. On se antanut sellaisia tikkuja jota voi purra ja tulee hyvä maku suuhun; ne ovatkin muuten kivoja sellaiset, kuten muutkin namit, en vaan ensin oikein hoksannut mistä on kyse. Tänään se Ulla laittoi jotain lääkettä mulle suuhun ja oli pakko nielaista kun ne oli jo ihan kurkussa, sanoi että voi tulla matoja jos ei ota niitä; en kyllä ymmärrä mistä niitä tulisi kun en kerran matoja syö!

Kyllä elämä voi olla kummallista, en tiennyt että voi elää niin että on lämmintä ja saa ruokaa. Ihan uskaltaa jo heittäytyä hassuksi välillä ja kirmata pitkin taloa...Wiljo kyllä yleensä voittaa juoksukilpailut. Lopetan nyt tällä erää; tuli vähän pitkä juttu kun oli niin paljon asiaa. On tossa noita kuvia myös, niissä on mun kanssa Wiljo Hurtta ja Ulla ja me asutaan Salossa maalla.

Iivarista tuli enkeli syyskuussa 2005.

"Eikä hänen kuvansa tuottanut minulle surua tai tuskaa enää
vaan hän oli mielessäni kuin suloinen kipu,
jonka aamulla heräävä tuntee muistaessaan yöllistä unta,
elämää kauniimpaa.
Siksi ajatellessani häntä iloitsin,
että olin saanut kohdata hänet,
enkä toivonut elämättömäksi yhtä ainoata hetkeä.
jonka olin saanut elää hänen kanssaan,
vaan tiesin, että mittani olisi ollut vajaampi,
ellen olisi kohdannut häntä."

kaivaten Miikka, Maija-Liisa
Ulla ja Pekka
Wiljo Hurtta
Tyyne-kissa

Takaisin