 |
|||||||||
 |
 |
||||||||
|
 |
 Teksti:Riina-Maria Metso Kuvat: Mervi Neste Pääsenkö joskus lämpimään kotiin? Varjupaik on tallinnalaisten koirien pelastus ja helvetti Viru-hotelli, halpa tuoppi ja Toompean mäki. Siinä Tallinna, jonka suomalaiset tuntevat. Kahdenkymmenen kilometrin päässäsuomalaisturistien kantapaikoista on toisenlainen kaupunki. Tallinna, joka ei jätä ketään kylmäksi. Taksi poikkeaa Pärnuun johtavalta valtatieltä sivuun ja mutkittelee taloraunioiden ohi suuren kentän pihaan. Vastassa on nuhjuinen rakennus - toimisto - ja kuusi isoa koiraa. - Ne ovat tarhan vartiokoiria, voivat olla oikeasti vihaisia. Älkää menkö lähelle. Marianne Villa tietää, mitä puhuu. Hän tuntee koirista jokaisen. Villan edustama yhdistys, suomalainen Pelastetaan koirat ry on perustettu näitä kuutta koiraa varten - ja niitä muita noin sataakahtakymmentä, jotka haukkuvat varsinaisella tarhalla toimiston takana. Villa ja Miia Strömberg varoittavat aina suomalaisia, jotka tulevat ensimmäistä kertaa tarhalle. Suurin vaara eivät suinkaan ole vihaiset koirat, joita Varjupaikissa on vain muutama. Tarha vain ei jätä yhtäkään kävijää kylmäksi. Naiset aukaisevat portin kohmeiselle kentälle. Edessä aukeaa alue, jolle on pystytetty satakolmekymmentä pientä koirankoppia. Jokaisesta kopista lähtee muutaman metrin pituinen kettinki, jonka toisessa päässä katsovat poikkeuksetta surulliset silmät. Koirien toivoton haukunta ottaa vastaan tulijan ja jähmettää keskelle tarhaa. Näkee, että jokaista eläimistä on kohdeltu jollakin tavalla kaltoin. Villa ja Strömberg kaivavat taskuistaan herkkupaloja ja alkavat johdonmukaisesti kiertää kopin luota toiselle. He ovat karaistuneet. - Minulle Itselleni paha olo tulee yleensä jälkeenpäin, kotona. Tarhalla tunteet eivät voi nousta pintaan, on niin paljon muuta, Villa juttelee kumartuessaan silittämään nuorta leikkisää narttukoiraa. Jokainen koira reagoi vierailijaan eri tavalla. Jotkut haukkuvat innoissaan, toiset ärisevät, heiluttavat häntää, pyrkivät mukaan tai vain katsovat surullisesti. Stressaantuneimmat ovat tampanneet pienen koppinsa ympärille ympyränmuotoisen uran, jota ne kiertävät lyhyessä hihnassaan. Yksi pelokkaimmista käpertyy koppinsa kauimmaiseen nurkkaan heti, kun ihminen tulee lähelle. Jokainen koirista haluaisi mukaan. Muutama pääseekin: Villa ja Strömberg ovat tulleet hakemaan onnekkaimmat Suomeen, josta niille on löytynyt koti. Yhdistyksen kautta Suomeen on tullut jo 200 koiraa. Jäsenet käyvät tarhalla vähintään kaksi kertaa kuussa, mutta aina matkat eivät ole vain koirien hakemista varten. - Viemme lahjoituksia, täytämme vesikuppeja, teemme madotusprojekteja ja lenkitämme koiria, Marianne Villa luettelee ja kumartuu rapsuttamaan yhtä vanhemmista koirista korvan takaa. - Tärkeintä koirille ovat kuitenkin ihmiskontaktit. Se on murto-osa näiden elämästä, mutta uskomme, että siitä on niille iloa. Koira katsoo Mariannea silmiin kuin vakuuttaen, että jokainen rapsutus on sille korvaamaton. Marianne antaa makupalan ja huokaa noustessaan koiran luota. - Tämä lopetetaan varmasti. Se on vanha ja ollut täällä jo pitkään. Tarhan toimintaa johtaa virolainen Liina Kolmann, jolle Tallinnan kadut ovat tulleet tutuiksi. Hän on se, joka lähtee pyydystämään koiria ja kissoja kaduilta tarhalle - Ihmiset ottavat koiran, mutta eivät ymmärrä mitään niiden syntyvyyden säännöstelystä. He vain päästävät koirat vapaaksi kaduille, Kollmann murehtii. Tarhalla hoikka nainen hoitaa hallinnon, mutta rakentaa myös koppeja, pesee ruoka-astioita ja ruokkii koiria. Hän opiskelee eläinlääkäriksi, mutta pitää nyt välivuotta. Koirat on hoidettava. Kollmann myöntää, että työ ei ole helppoa. - Tiedän, että kaikki eivät voi löytää kotia. Nämä kaikki eivät ole kauniita ja terveitä koiria, hän hymähtää. Eläinten joukkotappaminen sotisi kuitenkin tarhan alkuperäistä ajatusta vastaan. Varjupaik perustettiin yksitoista vuotta sitten pitämään koiria elossa. - Venäläiset vain lähtivät ja jättivät kaikki eläimet jälkeensä. Eräs hyväsydäminen nainen ajatteli, että ei ole oikein tappaa kaikkia eläimiä, Kollman kertoo. Kestää pari tuntia, ennen kuin Marianne Villa ja Miia Strömberg ovat paijanneet ja hyvitelleet kaikki koirat. Strömberg kertoo, että tasapuolisuudesta tulee pakkomielle. - Tarhalla tulee aina sellainen olo, että jokaiselle on riitettävä aikaa. Marianne myöntää, että koiriin kiintyy. Myös koirat kiintyvät pelastajiinsa: on uskomatonta, että kaltoin kohdeltu eläin pystyy yhä luottamaan ihmisiin. - Koirien luonne tulee esiin jo laivamatkalla Suomeen. Tarhan ulkopuolella ne näkee enemmän yksilöinä, Villa pohtii. Kuten aina, tänäänkin tarhalle on jätettävä yli sata mukaan tahtovaa koiraa. Vain Gos, Guido, Lady, Romeo ja Sandra ovat saaneet kodin. Muiden jättäminen tarhalle tuntuu aina pahalta. - Toisaalta tietää, että tarhalla niillä on niin hyvät olot kuin nykyisillä resursseilla on mahdollista. Joillekin tarhaolot voivat olla mukavatkin: saa ruokaa ja kukaan ei lyö, Villa miettii. Yhdenkin koiran pelastaminen on vaivan arvoista. - Happy endit auttavat jaksamaan. On mielettömän hyvä tunne, kun tietää koiran päässeen rakastavaan kotiin ja näkee koirassa tapahtuneen muutoksen, Villa kuvaa. Tarhalta lähdettäessä Liina Kollmannin toimistossa soi suomalainen cd: Kim Lönnholmia. Kollmann pitää suomalaisista ihmisistä. - Virolaiset tulevat hakemaan tarhalta vain nuoria uroksia, rotukoiria. Jos suomalaiset eivät ottaisi näitä koiria, asiat olisivat vielä huonommin. Reippaissa silmissä välähtää vihaa, kun hän sanoo painokkaasti: - Näillä kaikilla koirilla oli koti. Ne eivät ole syntyneet kadulla. 
Sandra sai uuden elämän Portista hoipertelee arka, pelokas koira. Yli puoli vuotta Varjupaikin koiratarhalla virunut Sandra seisoo häntä koipien välissä kohmeisella pihamaalla. Katseessa on puhdasta pelkoa: mitä minulle taas tapahtuu? Olemme varanneet Sandran neljä viikkoa aikaisemmin Pelastetaan koirat ry:n kautta. Parivuotiaan narttukoiran taustasta tiedetään vähän, mutta Varju-koiraksi harvinaisen paljon. Sandra on ollut vartiointikoirana virolaisella teollisuusalueella, josta se on pelastettu. Piikkipannan jättämä koko niskan pituinen paksu arpi kertoo kaunistelematta, miksi. Jo laivamatkalla Sandra reipastuu silmissä, ja kotona se nukahtaa heti syötyään olohuoneen matolle. Ensimmäiset viikot tuntuvat melkein liian helpoilta: Sandra osoittautuu uskomattoman kiltiksi ja reippaaksi tytöksi. Olemme varautuneet hitaaseen kehitykseen, mutta taustastaan huolimatta se on rohkea ja opettelee innokkaasti uusia asioita kuten autoilua. Nyt, kaksi kuukautta Suomessa oltuaan, Sandra on selvästi päättänyt aloittaa uuden elämän. Ennen miehiä pelännyt neito palvoo isäntäänsä ja nukkuu tämän kainalossa. Se rakastaa paijauksia, lenkkeilyä ja yhteisiä ruoka-aikoja. Uusi elämä ei tietenkään vielä ole himmentänyt kaikkia ikäviä muistoja. Kolaukset, autot ja mustapukuiset miehet pelottavat. Joka päivä Sandra haluaa silti osoittaa selkeästi, mikä hänelle on tärkeintä. Oma perhe, ensimmäistä kertaa elämässä. |
