Tervehdys! Muistathan Jalon?

Ajattelin kirjoittaa ja kertoa, kuinka meillä menee. Jalosta ”tuli” Sherif, tai se siis sai pitää oman nimensä. En tiedä, olenko koskaan osannut ääntää sitä eestiläisittäin, mutta kyllä se nimensä tuntee, puhumattakaan muuten vaan luokse tallustelusta kutsuessani muuta perhettä.

Ainokainen alkuvaikeutemme oli murahtelu perheen epävarmimmalle kissalle (kirjoittelinkin kaiketi siitä..), muillehan se on aina heilutellut häntäänsä tai käyttäytynyt arvovaltaisen-aina-kissojen-kanssa-asuneen-karismallaan, eli jatkanut omia touhujaan niistä häiriintymättä. Mutta nyt kaikki ovat kavereita ja papparaisen jalkoihin riittää puskijoita ja kehrääjiä kotiin tullessamme. Kissojen keskinäiset nahistelutkin loppuvat lyhyeen, kun S tassuttelee rauhoittelemaan kansalaisiaan.

Peppi-koira on saanut myös oivan leikki- ja painikaverin. Kokoero ei tunnu pahemmin häiritsevän, ja Sherif kisaakin mielellään kyljellään antaen pienemmän äristä ja möykätä sydämensä riemusta. Joskus joudun itse ikäväksi leikinkeskeyttäjäksi, sillä Peppi saattaa roikkua toisen hännässä ja leikkiä siivousurakoitsijaa (eli Sherif laahautuu kyljellään perässä), sillä ilmeisesti Sherifin arvomaailmassa naisten kotkotuksia täytyy ymmärtää, eikä niille sovi urahtaa. Kahden koiran yhteisolo on kuitenkin rauhallista ja itsenäistä, leikkihetket ovat vain harrastus, jota puolin ja toisin aloitellaan sille päälle sattuessa, joten elämä ei suinkaan ole päätöntä ryskettä ja jytinää! –Ja kyllä S osaa pitää puolensa sille päälle sattuessaan, mutta se ei ilmeisesti raaski usein katsoa surumielisen ja loukkaantuneen mäyrissekoituksen naamataulua ja huokailuja.

Sherif on osoittautunut isoegoiseksi Urokseksi. Se on siitä huolimatta oikea gentleman, ja tuntuu tietävän täysin, kuinka narttujen kanssa kuuluu elää ja olla J. Jopa kaverini vannoutuneen kärttyisä, kuolaavia uroksia syvästi inhoava koiraneitonenkin viihtyy S:n kanssa mainiosti. Itse olen säästynyt kaiken maailman pomotteluilta heti alusta asti, ja silloin harvoin, kun emme ole samaa mieltä kaikista asioista (kuten, ettei ojassa kahlata), riittää ihan hyvin yksi Ei-sana selvittämään asian. -Alussahan hetken aikaa kopin luona Varjussa mietin Sherifn rauhallista, mutta jäykähköä olemusta ja silmiin katsomista vähän pala kurkussa, että mitenköhän tällainen lepsu ja hyväsydäminen ihminen tulee pärjäämään tuollaisen otuksen kanssa, jonka katseessa on ripaus susimaisuutta.

Välillä käymme ”irroittelemassa” koirien Rajasaaressa, sillä se on hyvää terapiaa Sherifin koirakontakteille (-ja ihmiskontakteille). Se pärjää hyvin kaikkien koirien kanssa, jopa itsensäkaltaisten vanhojen jäykkäjalkaisten ja korkea-arvoisten urostenkin seurassa, ja edelleen se tyylikkäästi ohittaa itsevarmat nuoret ja uhmakkaatkin otukset, menettämättä arvovaltaansa. Pepin kanssa liikkuessaan ne kyllä menettävät välillä järkensä ja esittävät yhdessä ”joukossa tyhmyys tiivistyy” -episodeja kotiteillä, eli nerokas pieni Peppi lietsoo S:n puolustamaan ”laumaansa”, sillä se tuo kivasti actionia elämään! Siinä minä sitten havahdun hajamielisyydessäni ja olen solmussa kahden louskuttavan hirviön kanssa, -ja ohikulkijat katsovat minuun säälien, tai kulmat kurtussa. Mutta vaihtelua sekin, useimmat koiralliset ohikulkijat muistavat minut ”edellisestä elämästäni”, prinsessamaisen collieni seuraneitona, ja suhtautuvat nauraen tähän uuteen koiraduettooni.

No, Sherif muistuttaa kyllä paljonkin collieta. Se viihtyy hyvin kahlaamassa, hoitaa turkkiaan aamukasteisella ruohikolla, varoo astumasta mihinkään epäsopivaan, eikä taatusti syö mitään maahan unohtuneita aarteita. Se kulkee hienosti myös vapaana ja tulee säännöllisesti minua tervehtimään, vaikka saattaakin viilettää tyylikkäästi kaukana edellä. Miehiin se suhtautuu vähän varauksellisesti alkuun, mutta lätkii heitäkin jämerillä tassuillaan huomiota saadakseen, kunhan on ensin todennut ne vaarattomiksi ja alkoholittomiksi. Mopoista Sherif ei pidä, mutta jaksaa enää haukkua vain kovaäänisimmille. Vakavasta, vähän varautuneesta ja jäykästä otuksesta on tullut hieno, rento kotikoira, iloinen lelujenkantaja ja pusuja jakava hännänheiluttaja.

Sherifin oikeasta iästä on vaikea sanoa oikeastaan yhtikäs mitään. Joskus sen elämää kokenut olemus saa sen vaikuttamaan vanhemmalta, ja se nukkuu paljon, mutta ulkona laukatessaan sen askelta ei kyllä paina mikään ja lelun riepotushetkinä se vaikuttaa ihan kakaralta, puhumattakaan silloin kun se päättää kaivaa tunnelin Kiinaan kuullessaan pellon pientareelta myyrien kuisketta ja supinaa. Toivon, että se olisi onnellinen. Ehkei tavallinen perhe-elämä voita itsenäisen koiran seikkailuja, mutta, jos, edes hetkittäin olisi mukavaa neljänkin seinän sisällä ja turvallisen nautinnollista mahan alta rapsuteltaessa.

Kiittäen ja kauniita kesäiltoja toivottaen, Tanja, Sherif ja muu poppoo

Takaisin