JULIUS CAESAR, HERRA KOIRA, JULPPERI ELI JULLE JULPERTON

Pikku Julius tuli minulle melkoisena yllärikoirana, en tiennyt siitä oikeastaan yhtään mitään. Kuulin ensimmäistä kertaa Pelastetaan koirat ry:stä, kun tapasin Rosannan, joka oli päättänyt ottaa tarhalta minkä tahansa ison sekarotuisen nartun, koska niiden tilanne on kaikista huonoin. Hän oli varannut Syksyn (silloin Mami), joka olikin yllättäen synnyttänyt koppiinsa juuri ennen kuin olisi päässyt Suomeen. Pennuista yksi oli jätetty henkiin ja se oli vailla kotia. Olin jo pitkään harkinnut koiran ottamista, ja lupauduin siltä seisomalta ottamaan tuon pennun, kasvaisipa siitä sitten millainen rontti hyvänsä. Ensikertalaisena koiranottajana luotin sokeasti siihen, että pärjään koiran kuin koiran kanssa luettuani monta kaikentietävää koirakirjaa ja puuhailtuani muiden ihmisten koirien kanssa.

Äitikoira Syksyn kuvan olin nähnyt sivuilla, Juliuksesta kuulin Katarinalta ainoastaan, että se on suurin piirtein mustavalkoinen ja "mussukka, se on kuule niin MUSSUKKA!". Ensin se oli narttu, mutta muutamaa päivää ennen hakureissua muuttui urokseksi... Joten ei muuta kuin nimipohdinnat uuteen vauhtiin!

Tarhalle saapuminen (tietenkin valvotun yön jälkeen ja todella jännittyneenä) oli melkoinen shokki. Olin toki tiennyt, että koiria on paljon ja huonoissa oloissa, mutta näky oli kuitenkin jotakin, mihin en ollut osannut varautua minkään aikaisemmin kokemani pohjalta. Itkin ja olisin halunnut katsoa vain Juliusta ja Syksyä ja niitä onnekkaita, jotka olivat pääsemässä pois - muiden tilanteen ajatteleminen tuntui jotenkin täysin ylivoimaiselta. Jokseenkin sekavassa tilassa hortoilimme jäätävässä viimassa, syötimme koirille kaiken, mitä mukana oli ja keräsimme ulosteita. Jo tuona hetkenä, vaikka olin vasta hakemassa ensimmäistä koiraani, tiesin, että heti kun olisi mahdollisuus, palaisin hakemaan toisen koiran - ja kolmannen, ja neljännen... Tuota paikkaa, niitä katseita ei voi unohtaa.

Julius oli ainakin puolet isompi kuin olin osannut odottaa, mutta sain sen jotenkuten tungettua kahdelle kissalle mitoitettuun boksiini. Siellä se aluksi kiljui kuin pieni sika, mutta lopulta matkusti melko rauhallisena satamaan taksin takakontissa. Laivassakin se oli tyyni kuin viilipytty, hyvin väsynyt arvatenkin. Haju vain oli tyrmäävä, vaikka sainkin huuhdeltua siitä suurimmat ulostemöhkäleet hytin suihkussa.

Ja olen siis todella pärjännyt pikku Juliuksen kanssa, josta vuoden kuluessa kasvoi melko iso Julius, 32 kiloa tällä hetkellä - oikein halattavan kokoinen. Julius ei ole koskaan tuhonnut mitään (no, pari tumppua ja pipoa pienenä), ei hauku sisällä, ei ahdistu yksinolosta, tulee toimeen muiden koirien kanssa. Ei oikein tule mitään ongelmia mieleeni, ainoa on kai se, ettei Julius oikein osaa leikkiä kovin herrasmiesmäisesti itseään pienempien kanssa. Kaikki, kokoon katsomatta, täytyy runtata samalla voimalla ja metelillä - joten etsimme mieluiten samankokoisten tai suurempien haukkujen seuraa. Tutut pikkukoirat kyllä pärjäävät Juliukselle, ikään kuin ne oppisivat taitavasti väistelemään sitä ja vaikuttamaan mahdollisimman epäkiinnostavilta leikkitovereilta.

Onneksi lähinaapurustossa elelee kaksi loistavaa riehumiskaveria, mammakoira Syksy sekä myöskin Tallinnasta pentuna tullut Tilda. Kummankin kanssa tehdään pitkiä lenkkejä, ja satunnaisemmin tapaillaan muitakin ex-varjulaisia, kuten Eetua ja Raisua. Syksy on saanut myös kaverin, Sorrow'n, joka on Koirapakolaisten kautta Suomeen tullut entinen ratajuoksija Irlannista. Sorrow seurailee hurjimpia leikkejä yleensä vähän sivummalta, tuumailee kai, että on tullut jo elämässä tarpeeksi säntäiltyä.

Mikään tottelevaisuuskone Julius ei ole, mutta tulee luokse sen verran luotettavasti, että suurin osa lenkistä kuluu vapaana kipitellen. Se on melko pehmeä luonne, jopa nyt murrosikäisenäkin, ja uskon että suuremmalla taidolla ja viitseliäisyydellä olisin saanut siitä paljon tottelevaisemmankin - mutta tämä on riittänyt meille. Satunnaisia istu-, seuraa- ja paikka-harjoituksia toki tehdään, ne ovat ihan hauskoja kymmenisen minuuttia kerrallaan. Koirakoulussakin käytiin vähän aikaa, mutta kyllä me molemmat aina mieluummin lähdemme kunnon metsälenkille ja toisten kanssa juoksemaan. Olen kai laiska, tiedä sitten. Koira vaikuttaa kuitenkin tyytyväiseltä ja tasapainoiselta, ja itse nautin niin suunnattomasti siitä, kun saan katsella kun nuo karvakuonot peuhaavat ja juoksevat sydämensä kyllyydestä.

Julius on tehnyt myös poikaystävästäni koiraihmisen - ja lauman johtajan. (Itse taistelen ilmeisesti Herra Koiran kanssa toisesta sijasta. Koen kuitenkin olevani voiton puolella...) Julius on opettanut meille valtavasti siitä, mitä tarkoittaa pyyteetön rakkaus ja eläminen laumassa. Emme olisi voineet saada täydellisempää perheenjäsentä ja ystävää kuin tuo rakastettava suklaasilmä on. Tällaisia tuntemuksia on vaikea näin kirjallisesti välittää, mutta uskon, että jokainen, joka jakaa elämänsä ja kotinsa koiran kanssa, tietää, mikä onni ja rikkaus tuon ihanan olennon ystävyys on. En vaihtaisi sekuntiakaan pois yhteisestä elämästämme.

Toissapäivänä (22.3., tasan vuosi Juliuksen tulon jälkeen) hain sitten toisen varjulaiseni, n. 6-vuotiaaksi arvioidun Tituksen. Vastoin tapojaan Julius ei ole juurikaan juoksennellut puolta pienemmän tulokkaan yli, vaan pojista on tullut heti hyvät ystävät ja yhteiselo on rauhallista. Meillä on ihana lauma, johon uudet jäsenet ovat tervetulleita heti kun muutamme suurempaan asuntoon, eli kun opiskelut saadaan päätökseen. Olemme sanomattoman kiitollisia Miralle, Katarinalle ja kaikille, jotka ovat tehneet mahdolliseksi tämän ihastuttavan kokoonpanomme. Toivomme teille paljon voimia raskaassa, mutta sanomattoman arvokkaassa työssänne - ja yritämme auttaa sen minkä voimme, ainakin lähteä koirien hakureissuille niin usein kuin taloudellinen tilanne ja muut olosuhteet sen sallivat.

Iloista kevättä ja paljon märkiä koiranpusuja kaikille varjulaisille ja niiden omistajille!

Elli, Erno, Julius ja Titus

Takaisin