En meinannut nousta autosta, koska minua pelotti aivan suunnattomasti, että jalkani kulkeutuisivat väkisin ykkös kopin eteen ja minulla olisi taas jälleen projektina iso koira, jota ei kukaan tahdo, jota en voi itselleni saada ja joka olisi kohta lopetusuhan alla. Päätin etten mene koiran luokse ollenkaan, mutta mutta... Astelin tarhan tietä mennäkseni sisälle, vilkaisin koiraan, se vilkaisi minuun. Samalla hetkellä Evi tuli minua vastaan ja kysyin onko koira ok. Evi vastasi, että uros on arka ja saattaa purra. Minulle tuli vahva tunne, että ei varmasti pure ja lähdin koiraa kohti Evin näyttäessä suomalaiselle hullulle kansainvälistä käsimerkkiä hymyssä suin. Lähestyin hieman kyyryssä olevaa koiraa, se perääntyi ja pakeni koppiinsa. Juuri niin, tälläisiin minä aina rakastun, vaikka en edes tiedä niiden olevan arkoja tms. Heittelin koppiin herkullisia lihakimpaleita ja sain koiran ulos. Jossain takaraivon kolkassa kummitteli ajatus, että koira saattaa purra, mutta eihän minua ole ennenkään täällä purtu ja tämä koira ei ainakaan. Saan luultavasti katua vielä tätä asennetta, mutta tällä hetkellä en voi kuin olla onnellinen siitä, että olen varsinainen luupää.

Hetken aikaa koiraan tutustuttua, se alkoi ojentelemaan minulle etutassujaan. Laitoin vuoron perään kylmästä kohmettuneet tassut käsieni suojaan ja lämmitin niitä. Minä olin rakastunut. Koira söi kädestäni, antoi tassua, mutta oli koko ajan varuillaan. Jos lähelle tuli muita, koira syöksyi koppinsa turviin. Kuviakin oli aluksi todella vaikea ottaa, mutta Katarina onnistui näppäämään meistä yhden yhteiskuvan. Menin jututtamaan henkilökuntaa ja selvisi, että koira on 8 vuotias Karu (Kaaru) , suomeksi karhu. Kiinalaisperhe oli heittänyt sen neljä vuotta sitten kadulle, missä naapurusto oli huolehtinut siitä. Marraskuussa 2002 Karu oli kuitenkin joutunut kadulla jonkin sortin vaikeuksiin ja tarhan henkilökunta oli soitettu hakemaan koira pois. Varasin koiran siltä istumalta, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan mihin sen laittaisin. Itselläni oli Helsingissä asunto, johon ei koiria saanut tuoda ollenkaan. En kyennyt edes ajattelemaan vaihtoehtoa, että Spartta II joutuisi kurjaan vahtikoiran rooliin tai lopetettaisiin.

Halusin siirtää Karun itse Suomeen varattujen koirien aitaukseen. Epäilin kyllä voimiani, että miten saisin ison uroksen pidettyä käsissäni jäisellä maalla kun pitäisi vielä ohittaa monen monta räyhäävää urosta. Mutta minä halusin viedä Karun ihan itse, joten ei kun koira remmiin. Ihmetyksekseni Karu ei vetänyt yhtään, se käveli hiipien jalkojeni takana ja antoi toisten räyhätä rauhassa. Olisin voinut kuljettaa pojan vaikka pikkusormella, nykyisin ei voi enää sanoa aivan samaa ;) Vein Karun koppiin numero neljä, mihin se livahtikin platsilla olevan ihmisvilinän takia. Palasin ruokkimaan Karua useaan otteeseen ja se tunnisti minut jo kaukaa. Ei puhettakaan, että olisi mennyt koppiinsa piiloon, paitsi jos paikalla oli muita. Tuli taas lähdön aika ja kerroin Karulle, että minun pitäisi nyt lähteä. Aivan kuin Karu olisi ymmärtänyt mitä tarkoitin, se painoi päänsä uuden kopin ovelle ja katsoi jonnekkin kaukaisuuteen surullisin silmin. Otin kameran esille ja Karu ei noteerannut edes sitä. Nyt minulla on vain yksi muisto tuosta surullisesta katseesta, kuva jonka otin. Kuiskasin hiljaa pikku karhuni korvaan "vien sinut varmasti Suomeen, hyvään kotiin, ensi kerralla kun tulen tänne". Mieluummin olisin sanonut, että sinusta tuli nyt minun ikioma karhuni ja vien sinut yhteiseen kotiimme heti seuraavalla reissulla. Lähdin Karun luota vedet silmissä. Taas sydämelläni olisi yksi koditon, joka ei kuulu siihen suosituimpien koirien joukkoon.

Karu tulee Suomeen

Suomessa alkoikin sitten kodin etsiminen. Isoa, arkaa, aikuista ja leikkaamatonta urosta ei voinut antaa mihin vain. Tahdoin pikku karhuni Suomeen lämpimään jouluksi ja niin se pääsikin. Karun lupautui ottamaan erittäin mukava pariskunta Etelä-Suomesta. Karun surullinen ilme oli tehnyt varsinkin naiseen vaikutuksen. Heillä oli kokemusta isoista koirista ja Karu pääsisi toisten koirien seuraksi omakotitaloon. Pariskunnalla oli toinenkin vaihtoehto, Roni, joka oli Karua n. 40 kg pienempi poika. Päädyimme kuitenkin yhdessä Karuun, koska siitä ei ollut tullut yhden yhtään kyselyä ja Ronille olisi toinenkin paikka. Lisäksi tarhalta oli tullut tietoa, että Karu saattaisi olla sairas. Niin tietenkin!! Kaikki joihin rakastun ovat sairaita, kuolevat tarhalla tms. Oletin Karunkin olevan kuolemansairas, niin kuin oli Spartta, Siru...

Vaikka koti olikin aivan ihana, mietin mielessäni, että jos Karu olisi kerran vakavasti sairas, saisin vuokranantajan ehkä ylipuhuttua, että pikku karhuni olisi minun luona viimeiseen päiväänsä asti, harkitsin uuden asunnon etsimistä vaikka olin vasta muuttanut. Taisin harkita melkein kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ajattelin, että kyllä allergiani antaa periksi sen ajan mitä Karu ehtisi enää elää.

Lähdimme Katarinan kanssa tarhalle joulukuun puolessa välissä. Samalla reissulla pääsi Suomeen kaksi muutakin rakkauttani, Tiikeri ja TaikaPoika. Mietimme jo kuumeisesti menomatkalla kenet minä toisin, en osannut päättää mitenkään. TaikaPoika "saattaisi" käyttäytyä laivassa aggressiivisesti, koska stressaa hälinää ja vieraita ihmisiä, Tiikeri taas oli tarhalla kannettava tapaus ja seefferin kokoisen koiran kantaminen ei ole kovin lystiä puuhaa, voimat meinasi loppua jo 100m matkalla, Karua ei taas voinut stressata jos se olisi kipeä. Päädyimme siis seuraavaan ratkaisuun. Menemme Katarinan, Tiikerin, Karun ja Taikan kanssa farmariauton kyytiin. Vaikka kyseessä olikin kolme aikuista ja leikkaamatonta urosta päätöksemme piti, tarhan työntekijät saisivat taas hyvän syyn sanoa meitä hulluiksi suomalaisiksi.

Olin aivan varma ettei Karu muistaisi minua, olinhan nähnyt sen vain kerran aiemmin. Muutenkin olin henkisesti aivan rikki, koska Suomeen tulisi kolme koiraa, joiden eteen olin tehnyt paljon töitä ja jotka kaikki tahtoisin itselleni. Repesin itkuun jo tarhan parkkipaikalla. Katarina yritti lohduttaa minua, mutta en saanut lopetettua itkuani. Minua pelotti kaikki, kuinka sairas Karu olisi, tuleeko Taikasta yhteiskuntakelpoista, suostuuko Tiikeri tulemaan taaskaan kopistaan ja suostuuko se minkäänlaiseen yhteistyöhön. Eniten minua kuitenkin pelotti koirista luopuminen. Tarhalla ne olivat minun pikkuisiani, Suomessa ne olisivat jonkun muun pikkuisia.

Muut lähtivät vaihtamaan lämpöisempiä vaatteita sisälle, minä itkin autossa ja Katarina vanhana sissinä vaihtoi vaatteet parkkiksella 15 asteen pakkasesta huolimatta. Ajattelin, että jos en nyt mene koirien luokse, en uskalla mennä sinne ollenkaan. Lähdin marssimaan platsille kyynelten valuessa pitkin poskiani. Taika otti minut iloisella hyppelyllä vastaan ensimmäisenä. Sanoin sille kauan odotetut sanat "pääset tänään Suomeen, eikä sinulle tee enää kukaan mitään pahaa". Murruin aivan täysin ja itkin Taikan kaulassa puolituntia. Juttelin sille ja silittelin mattaista turkkia. Muistelin, että kun tapasimme alkukesästä, itkin Taikan haistellessa ensimmäistä kertaa naamaani. Nyt kun lähden Taika mukanani, sama tapahtuma toistuu.

Taikan jälkeen siirryin pikku karhuni luokse. Iloiseksi yllätyksekseni huomasin, että pikku karhun tunnistettua ääneni, se kömpi kopista, istuutui eteeni ja nosti toisen etutassuistaan kämmenieni suojaan :) Se muisti, että olin viimeksi lämmittänyt sen tassut jäädyttäen omat käteni. Halasin omaa pikku karhuani ja aloin itkemään jälleen. Tuntui, että pysy ollenkaan kasassa. Karun silmät oli sumeat, se oli laihtunut entisestään ja se oli alakuloinen, mutta selvästi onnellinen nähdessään tutun ihmisen. Lämmittelin Karun tassuja hyvän tovin ja siirryi Tiikerin luokse. Siinä vaiheessa poika oli jo tunnistanut ääneni ja hyppi aivan vauhkona ketjussaan. En ollut uskoa silmiäni!!! Onko tuo se sama koira jonka kannoin viimeksi? Jonka pakotin pois kopista ketjusta vetämällä? Tiikeri hyppi päälläni, läimi tassuilla kasvoihini, nuoli naamaani... ja Karu sekä Taika uikuttivat omissa kopeissaan odottaen omaa vuoroaan. Tiikeri sai minut hymyilemään ja lopulta jopa nauramaan. Siinä vaiheessa tajusin, että varpaani ovat aivan jäässä, koko kroppani taisi olla jäässä. En ollut vaihtanut mitään vaatteita, joten päälläni olivat edellisillan "menokuteet" eli ohuet sukat, hihaton ja ohut farkkuhaalari. Tampereelta lähtevät joutuvat heräämään tarhareissuille aina jo kolmen pintaan ja tällä kertaa en ollut päässyt edes vielä nukkumaan tai vaihtamaan vaatteitani.

Lähdin kävelemään toimistolle, kantapäilläni, sillä varpaani tuntuivat katkeavan joka kerta kun ne osuivat maahan. En ymmärrä miten en huomannut palelemistani aiemmin. En meinannut saada repun vetoketjua auki kohmeisilla sormillani. Laitoin päälleni hieman käytännöllisemmät vaatteet ja lähdin jakamaan Suomeen lähtijöille frontlineja. Koko ajan mielessäni pyöri omat pikkuiseni ja sain pidätellä itkua koko päivän. Taikan, Karun ja Tiikerin kuullessa ääneni, alkoi aina samanlainen konsertti "tule tänne, tule tänne". Talvisin ei ole kuitenkaan ikinä tarpeeksi aikaa hitaiden laivamatkojen takia, joten en ehtinyt olemaan poikien kanssa niin kuin olisin halunnut.

Sitten tulikin lähdön hetki, iik, apua, kenet veisin ensin, miten pojat tulevat toimeen? hyökkääkö Taika jonkun niskaan? joudunko taas kantamaan Tiikerin? jaksaako väsynyt ja elämänhalunsa menettänyt Karu matkastressiä? Mielessäni pyöri tuhat kysymystä. Tiikeri sai luvan mennä farmarin omistajan turvalliseen syliin takapenkille. Hain Tiikerin omalta paikaltaan ja se seurasi uskollisesti kantapäitäni. Houkutellen ja maanitellen sain pojan kävelemään autolle monen pelottavan koiran ohitse. Sitten vain Tiikeri nostettiin autoon ja sinne se jäi kauhusta jäykkänä samaan asentoon kun porhalsin hakemaan seuraavaa, pikku karhuani.

Silittelin pikkuista ja näin sen silmiin tulevan uuden ilmeen, hetken Karussa välähti elämänilo ja sain sen jopa hypähtämään minua vasten. Sen jälkeen se kyyristyikin pieneksi koppinsa nurkalle odottaen selkäsaunaa. Itkun seasta lupasin Karulle, että se saisi hyppiä vaikka kuinka vasten, eikä kukaan löisi! Karu huomasi tarhalla kulkevan miehen, se asettui jykevästi eteeni ja aloitti kumean murinan. Pikku karhuni puolusti minua tuolta 50m päässä olevalta selkeästi vaaralliselta mieheltä ;) Otin Karua poskista hellästi kiinni, katsoin silmiin ja sanoin ei. Karu istahti vierelleni ja ajatteli selkeästi että no ei sitten, tyyppi on kai ok. Karu käveli taas uskomattoman nätisti vierelläni, välillä se katsoi kysyvästi silmiini "teenkö nyt oikein" ja minä kehuin komistusta minkä kerkisin. Karu saisi mennä farkun perälle ja sinne se hyppäsikin parin pyytämisen jälkeen. Ja sitten itse musta paholainen, Taika. Taika riekkui hihnassa kuin hullu, onneksi hihnan päässä oli vanha salilla kävijä piilohauis Katarina ;) Koiria pakatessamme huomasimme, että Raisu ei oikein mahdu mihinkään. Joten nuori rotikkasekoitus poika ängettiin meidän autoomme. Kylläkin häkissä Karun kanssa taakse. Matka alkoi mielenkiintoisesti. Taika oli vaihdekepin päällä, peilin edessä, tuulilasin peittona ym. ja sen takapää oli ihottumasta sen verran arka, että aina asentoa korjatessani sain vitivalkoiset, kauniit ja isot hampaat ihan silmieni eteen. Onneksi olin kuitenkin niin tuttu Taikalle, että se ei purrut minua, lähellä taisi kuitenkin olla!

Laivamatka meni miten meni, en oikein edes muista, koska koko ajan oli pala kurkussa. Mietin olisiko Karu enää edes hengissä päästyämme takaisin autokannelle, mitä uudet omistajat tykkäisivät koiristaan. Puhuin laivamatkan ajan varmasti aivan sekavia, en tiedä itkinkö ääneen vai hiljaa itsekseni, tiuskinko stressaantuneena vai olinko vain hiljaa. Suomen puolella Karun luovutus meni hyvin, se piti uusista omistajistaan ja he Karusta. Karu tuntui piristyvän jo silmissä. Pidin itseni suurin piirtein kasassa, koska minun pitäisi vielä ajaa Tampereelle asti, missä olisi Taikan ym. luovutus. Muutaman kerran itkin jossain auton takana kyykkyen, mutta ajattelin, että tämähän sujui helpolla.

Karu heittopussina

Ajomatkalla Tampereelle sain ikävän puhelun. Karu ei tule toimeen perheen toisen kanssa ollenkaan. En ehtinyt puhumaan sen pidempään, koska Taika riuhtoi turvavyötäni takapenkiltä, oli liukasta ja pimeää. Seuraavana aamuna oli sama tilanne, koirat käyvät verisesti toistensa kimppuun. Minulle tuli kova hätä saada Karu johonkin, toivottavasti pysyvään paikkaan. Se ansaitsisi hyvän kodin. Tämä koti olisi ollut Karulle varmasti hyvä, mutta aina ei vain koirien kemiat sovi yhteen. Karusta luopuminen oli perheelle todella kova paikka! Mitään paikkaa ei ruvennut löytymään, mikä on tavallinen tilanne kun kyseessä on kookas, aikuinen uros. Yhdistyksemme melko uusi jäsen, Henna, lupasi majoittaa Karun joksikin aikaa. Hennalla oli itsellään ylisuuri ex-varju Bismark, joka inhosi toisia uroksia + muut omat eläimet. Onneksi heidän talo on iso ja jollain konsteilla Karulle järkkääntyi tila. Mietin koko ajan voisinko ottaa Karun, mutta asuntooni ei saanut tuoda koiria ja minulla ei ollut varaa muuttaa.

Muutaman päivän päästä Karulle tarjoutui koti, missä oli pieni lapsi. Karu tykkäsi lapsista joten uskalsimme antaa sen ko. kotiin. Ensimmäisenä päivänä Karu matkasi naisen töihin eläinkauppaan. Karu oli makoillut rentona koko päivän tiskin vieressä, mutta päivän päätyttyä se livahti ulos ja karkuun. Sain taas ikävän soiton. Pelkäsin, että Karu jää auton alle tai eksyy. Eihän se ollut ollut paikassa kuin vuorokauden. Karu ei ollut antanut itseään kiinni, jolkotteli vain karkuun tyytyväisen oloisena. Sydäntäni kylmäsi, eikö koiralle ole sattunut jo tarpeeksi?! Myöhään illalla Karu oli ilmestynyt talon pihaan!! Sitä miten se osasi sinne monen mutkan kautta on suuri arvoitus. Karu oli ilmeisesti edestakaisin heittelystä, uudesta paikasta ja karkumatkasta sen verran pyörällä päästään, että ei enää hyväksynytkään perheen lasta niin hyvin ja alkoi taas uusi kodin etsintä. Mietin taas, että voisinko ottaa Karun itselleni, mutta Helsingin asuntoon ei saanut edelleenkään oottaa koiria.

Karulle löytyi varmasti pysyvä koti Kangasalta. Tämä koti tentattiin tuhanteen kertaan, ettei Karu joutuisi taas heittopussiksi. Nainen asui yksin, hyvien lenkkimaastojen lähellä. Helpotuksen huokaus, Karulla on siis hyvä koti! Mutta mutta... kahden viikon päästä sain taas ikävän soiton... Karu etsii kotia!! Minulla meni hermot totaalisesti. Olin tutustunut muutama viikko sitten Teemuun, joka oli ehtinyt nähdä koko Karu-episodin ja minun suuren huoleni. Teemu kysyi puheluni jälkeen mikä minulla on, istuin vain hiljaa hampaita kiristellen. Kun avasin suuni, sieltä sitten tulikin tekstiä ja olin todella vihainen naiselle, joka oli luvannut tarjota pysyvän kodin. Karussa ei ollut kuulemma mitään vikaa, mutta naisen elämäntilanne vaati Karusta luopumisen. Ei tämä voi olla totta -ajattelin mielessäni, Karu parka!

Siinä vaiheessa asuin jo väliaikaisesti Tampereella, Taikapojan omistajan yläkerrassa. Kämpässä oli siis kaksi leikkaamatonta urosta ja ei sellaista tilaa minkä voisi helposti jakaa. En saisi Karua siis nytkään ja mitä allergiani edes tuumaisi uudesta karvaisesta kaverista?! Teemu oli varmasti jo huolissaan minun psyykkisestä tilastani ja ehdottikin, että ota Karu itsellesi. Meinasin saada vuosisadan huutokohtauksen. Miten Teemu edes viitsisi vitsailla näin aralla asialla, minne minä sen ottaisin, tännekkö Taikan kanssa tappelemaan vai?! Olimme juuri lähdössä liikenteeseen, mutta Teemu ennätti kysäistä asiaa Taikan omistajalta. Kyytiä odotellessani Teemu toisti kysymyksen. Kysyin oliko hän aivan tosissaan?! Meidän käytössä oli vain pieni huone ja muutenkaan en ollut uskoa korviani. Teemu meinasi sanoa vielä jotain, mutta pyysin häntä olemaan aivan hiljaa. En olisi kestänyt enää sanaakaan! Taas silmiini kihosi kyyneleet, voisinko minä oikeasti saada pikku karhuni kotiin? Tulisiko Karusta jälleen minun ikiomani, niin kuin tarhalla sain ajatella?! Lähdin ajatukset tuhannella solmulla liikenteeseen. Selvitin missä Karu oleilee, puhuin Taikan omistajan kanssa ja sovimme että käymme katsomassa Karua jo seuraavana päivänä.

Minun pikku karhuni

Yöstäni ei tullut mitään, kyselin Teemulta vain koko ajan, että oletko nyt ihan tosissasi?! Haluatko että tänne tulee kolmaskin koira ja että Karu vaikuttaisi myös Teemun elämään. Itse olin tottunut edellisissä suhteissa kunnon nillittäjiin, joten meinasin menettää tajuntani kuullessani lauseen "Se koira on sinulle selvästi todella tärkeä, jos sinä haluat ja voit ottaa sen, niin ota ihmeessä". Hoin vain mielessäni kestohymy kasvoillani"Karu tulee minulle, Karu tulee minulle". Niinpä minä siis lähdin hakemaan Karua, en katsomaan. Olin koko automatkan ihan sekaisin, olisin halunnut itkeä, huutaa ilosta, hyppiä innoissani. Toisaalta minua pelotti todella paljon muistaisiko Karu minua? Miten astmani kävisi? Tulisiko minulle taas ihotulehdus? Sydän kurkussa rimpautin asunnon ovikelloa, oven takaa kuului tuttu kumea ilmoitus saapuvasta vieraasta, se oli minun pikku karhuni ääni! Karu otti minut kuitenkin hyvin vastaan. Se kuunteli pää kallellaan ääntäni ja yhtäkkiä se istahti eteeni ja tarjosi tassuaan lämmitettäväksi. Pikku karhuni muisti minut!!! Eikä sen tassuihin ollut varmastikkaan kylmä lämpöisessä kodissa. Tämä on minun koirani, minun kultani, minun ikioma pikku karhuni. Otin Karun remmiin ja se hyppäsi nätisti auton takapenkille kanssani. Hoin vuorotellen Karulle, että nyt sinua ei enää heitellä ja Teemulle sekä Taikan omistajalle, että eikö olekkin aivan ihana koira! Karu matkasi autossa kuin vanha tekijä, pää sylissäni. Minua itketti ja hymyilytti, sylissäni oli maailman kaunein, komein ja ihanin koira.

Päätimme tutustuttaa kaikki koirat heti ensimmäisenä iltana ja suuntasimme Ratinan koirapuistoon. Päästin Karun vapaaksi sillä aikaa kun Taikan omistaja lähti hakemaan koiriaan. Karu säntäsi ison koirapuiston toiselle laidalle ja mieleeni ehti tulla, että en saakkaan Karua enää kiinni. Mutta vanha herra vain tsekkasi alueen ja tuli luokseni. Juoksimme puistossa peräkanaa, Karu tuli joka kerta luokseni kun pyysin sitä. Sitten tulikin tutustumisen vuoro joka alkoi Taikan rähinällä ja tappelulla. Karu ei tehnyt Taikaan reikääkään, oli vain 6v itseään nuoremman koiran niskassa, mutta Taikahan ei luovuttanut. Välillä koirat jo nuuskivat toisiaan. Zorro ja Karu tulivat hyvin toimeen. Lopuksi kun ajattelimme, että kyllä tämä tästä, Taika intoutui vielä rähähtämään Karulle. Karu komensi mahtavalla äänellään, että nyt juippi pidät jo suusi supussa. Zorro käsitti tilanteen väärin ja hyökkäsi Karun niskaan takaapäin puolustaakseen uutta veljeään. Minä todella järkevänä ihmisenä otin Zorron toiseen käteen ja Karun toiseen käteen, vedin ne irti ja menin itse väliin. Sillä lopputuloksella että Zorron hampaat iskeytyivät oikeaan reiteen ja Karun vasempaan + vielä Taikan oikeaan nilkkaan.

Sullouduimme kaikki autoon jollain konstilla ja rupesin tuntemaan vasemmassa jalassani kihelmöintiä. Kotiin päästyäni löysin oikeasta jalasta mustelman, vasemmasta reidestä 6 hampaanjälkeä. Vasen reiteni oli 4 viikkoa sinimusta, turvonnut ja kipeä n. 20 x 20 cm alueelta. Ymmärrätte varmaan sanomattakin, että Karulla on aika leveät leukaperät :) Nyt kolmen kk jälkeenkin reittäni komistaa 6 pientä arpea ja siihen ne varmaan jäävätkin. Koko illan hoin ääneen Teemulle "Tuo on minun koirani". Katselin nukkuvaa pikku karhua ja hymyilin. Tämä ei voi olla totta! Minun pikku karhuni nukkuu vieressäni ja kuorsaa syvää unta.

Taika ja Karu eivät ruvenneet tulemaan toimeen ja kun oli kyse tilapäisasunnosta, emme enää edes yrittäneet tutustuttaa poikia. Zorro ja Karu kyllä tulivat hyvin toimeen.

Karkumatka ja jänispaisti

Karua pystyi pitämään ongelmitta vapaana, se seurasi minua korkeintaan metrin jäljessä. Karu ihastui Teemuun totaalisesti ja toisin päin, mutta siitäkään huolimatta Karu ei suostunut ekaan 3 viikkoon menemään edes Teemun luokse viereltäni. Pikku hiljaa Karu uskaltautui kauemmas haistelemaan hajuja. Se juoksi lumihangessa, hyppi meitä vasten, piehtaroi ja nautti elämästään. Karu oli kuitenkin todella vahvasti minun perääni ja yrittikin yksin ollessaan hypätä avoimesta ikkunasta, minkä Taikan omistaja onneksi ehti estämään. Karu yritti perääni sillä tuloksella, että yksi Taikan omistajan kämpän ovista pitää uusia ja muutama lista myös. Sekä Taikan omistajan auto tarvitsee uudet ovipahvit. Parit eroahdistuskakat tuli siivottua lattialta, videotasolta ja videoista. Ymmärrätte varmaan taas sanomattakin, että leveät leukaperät omistava poika omistaa myös suht korkeat jalat.

Lähdin yhtenä päivänä asioille Teemun kanssa. Taikan omistaja soittaa, että Taika karkasi pihasta, joten voitteko ilmoittaa jos näette sitä. Taika oli ennenkin tehnyt pienet tutustumisretket lähimaastoihin, mutta palannut aina vähän ajan päästä pihaan. 15 minuutin päästä tuli ilmoitus, että nyt karkasi Karukin. Ulko-ovi oli ollut hetken aikaa auki ja Karu päätti lähteä etsimään omaa kadonnutta äitiään. Tämä ei voinut olla totta, ei jälkeäkään Karusta, ei tutulla lenkkipolulla, ei lähimaastoissa, ei ilmoitusta poliisille. Eikö koiran koettelemukset jo pääty?! Sitten tuli soitto poliiseilta, Karu oli nähty Viinikan liikenneympyrässä. Oli sopivasti neljän ruuhka ja olin aivan varma, että näen tien sivussa makaavan Karun, mutta ei jälkeäkään koko koirasta. Ajelimme autolla pitkin ja poikin, ei Karua, ei mitään.

Arvatenkin olin oikea neiti aurinkoinen ja manasin Karun karkuun päästäneen ihmisen alimpaan helvettiin kauniisti sanottuna. Sitten tuli uusi soitto, Karu on Hämeenkadulla ja edelleen neljän ruuhka. Ajoimme niin nopeasti paikalle kuin pääsimme ja onneksemme näimme Karun haistelevan toisten koirien merkkauksia rautatieaseman kupeessa. Emme saaneet autoa heti pysäytettyä liikenteen takia ja kun pääsimme parkkiin, koiraa ei ollut taaskaan missään. En tiennyt enää itkeäkkö vai huutaa! Kävelimme Teemun kanssa ristiin ja rastiin keskustaa, kunnes saimme soiton, että Karu on Hatanpäänvaltatien alkupäässä. Miten se oli ennättänyt sinne asti?! Kaksi tuntia oli jo kulunut ja Karu oli seikkaillut Tampereen vaarallisimmilla liikennealueilla. Ajoimme tuhatta ja sataa ko. paikalle. Ei Karua taaskaan... Ilta alkoi pimetä sitä vauhtia, ettemme nähneet kuin 50 m päähän. Yhtäkkiä Teemu huusi, että tuolla!!!! Karu kurvasi pienemmälle tielle ja me perässä. Autoja tuli sen verran etten uskaltanut huudella Karua luokseni. Pysäytimme auton ja kuiskasin itkun sekaisella äänellä Karulle. Se nosti päänsä, katsoi minua ihmeissään ja tuli tervehtimään "Ihanaa äiti kun tulit hakemaan minut, minun onkin jo kylmä ja ikävä sinua". Sain tuhannet naamapesut huurteisella kuonolla. Karu hyppäsi takapenkille ja minä kiitin Teemua tarkasta näöstä, minä en olisi huomannut pikku karhuani! Koko kotimatkan katselin takapenkille, minun rakkaani, elävänä ja vahingoittumattomana. Olin jo aivan varma, että se olisi kuolleena tai kituvana jossain pientareella, mutta ei, siinä se oli ja nukahti tutulle takapenkille hetkessä. Pidin Karua vapaana aina kuin mahdollista, koska se ei varmasti lähtisi luotani mihinkään. Olimme iltaa istumassa Teemun tallilla ja Karu tietenkin mukana. Talli on yksi Karun lempipaikka, koska siellä on aina monta ihmistä joiden huomion keskipisteenä Karu saa paistatella. Ilta oli aika pitkällä ja vein Karun ulos pissalle. Kurkkasin olisiko ulkona ketään, koska monet eivät tykkää näin isoista koirista. Huomasin pihassa jäniksen, mutta ajattelin, että nyt sitten nähdään onko pojalla metsästysviettiä. Näin iso ja kankea koira ei saisi ikinä täysikasvuista jänistä kiinni vaikka tahtoisikin. Jänis huomasi meidät ja jähmettyi. Karu huomasi jäniksen ja katsoi kysyvästi minuun. Minä en tajunnut sanoa, että ei mene ja kun kerta oli ns. lupa lähteä, niin Karu ampaisi karkuun lähteneen jäniksen perään vastapäiselle tallipihalle. Jäin suu auki katsomaan Karun räjähtävää lähtöä ja nopeutta! Aivan uskomatonta noin isoksi koiraksi. n. 300m Karu juoksi jäniksen perään kunnes saavutti sen, taittoi niskat ja juoksi takaisin luokseni, istahti viereeni häntä heiluen ilmeellä "kehu nyt minua, minä tein sen!". Karu selvästikkin käsitti, että sen piti ottaa jänis kiinni, se ei jäänyt leikkimään sillä, ei syönyt. Onneksi jänis kuoli heti, mutta en osannut oikein ajatella mitään, olin vain pyörällä päästäni! Onneksi Karu ei koe saaliiksi kuitenkaan kissoja, pieniä koiria tai lintuja.

Oma koti

Parin kuukauden päästä Karun tulosta saimme oman asunnon, keskeltä kaupunkia. Vanhan talon vanha hissi oli aluksi pelottava paikka, mutta kaikki totuttelu meni hetkessä. Kaupunki ei tuntunut stressaavan Karua yhtään ja se rakastui meidän parvekkeeseen, mistä sai tutkailla Keskustorin tapahtumia. Yksinolo oli edelleen vaikeaa ja kakkoja saatiin siivota muutaman kertaan. Myös listat saivat aluksi kyytiä, mutta niitä saa onneksi aina uusia. Karu nautti omasta kodistaan, isommista tiloista ja siitä ettei oven takaa kuulunut Taikan rähinää.

Nyt tilanne 3 kk Karun tulon jälkeen on kuin Karu olisi ollut meillä aina. Siskoni ja minun yhteinen Muru on ollut meillä jo kolmatta viikkoa hoidossa, mikä helpottaa Karun eroahdistusta. Vain kerran oli pissat lattialla... ja vetelät sängyssä pitkin lakanoita ja petauspatjoja. Karu rakastaa palloja, puruluita ja muita leikkejä. Se elää pentuikäänsä uudelleen ja rymistelee pitkin asuntoa kaadelleen isolla kehollaan millon mitäkin. Karu tervehtii meitä aina kotiin tullessamme kuin se saisi isommankin palkinnon ja onhan oma pysyvä koti iso palkinto 4v. kaduilla eläneelle.

Teemu rakastaa Karua vähintään yhtä paljon kuin minäkin, niillä on aina poikien juttuja ja minä sitten jupisen puolestani Murun kanssa. Muru ja Karu tulevat ihmeen hyvin juttuun Murun luonteen huomioiden. Mitä Muru nyt on pari kertaa käynyt 52 kiloa painavamman pojan päälle. Murulla ja Karulla on yhteinen leikkikin. Muru hiipii sängyn alla laatikoiden välissä ja Karu kurkkii missä se pikku piru nyt taas on. Lököilemme usein sohvalla Murun ja Karun kanssa kaksin, Teemu ei sitten sohvalle enää sovikkaan ;) Karu nousee usein sängyllemme ja katselee ikkunasta keskustan menoa, se tahtoisi joka paikkaan kanssamme ja käyttäytyy aina kuin herrasmies. Kaikki nartut ovat ihania ja ne saavat vaikka käydä kurkkuun, ei haittaa mitään. Uroksetkin ovat ok, kunhan eivät rähise. Pikku koirien rähinöille vain tuhahdetaan, mutta meidän pikku pirumme Muru saa Karun puolustamaan itseään urokselta kuin urokselta. Muru rähisee ja Karu alkaa puolustaa, sitten Muru vaikenee ja tulee häntä heiluen viereen "minä olen kiltti ja mukava, mutta tuo Karu kyllä rähisee aika pahasti".

Monista vaiheista ja vaikeuksista huolimatta Karun psyyke ei ole kärsinyt, ainoa ongelma on eroahdistus, mutta sekin on jo paranemaan päin. Karu on minun oma pikku karhuni, kaikista koirista paras, myös Teemun mielestä. Se ei lähde meiltä ikinä mihinkään, Karusta on tullut osa meidän elämäämme, jota emme tahtoisi koskaan menettää!

- Mira -