Olemme tekemässä lähtöä Virumaan tarhalta, kun paikan pitäjät kysyvät, olisiko meillä vielä aikaa katsoa erästä koiraa. Kun kuulemme, että esiteltävä koira on vanha pappa, emme malta olla tutustumatta siihen. Niinpä Kullervo-papaksi juuri ristimäni koira tuodaan näytille.

Kun Kullervo tulee esille, en malta pidätellä innostustani. Hoen vain ääneen ”Voi mikä pappa, voi mikä ihana pappa”, enkä hetken päästä enää tiedä, kumpi meistä hössöttää enempi, minä vai pappakoira. Minä kuuluisin vanhojen koirien fanklubiin, mikäli sellainen olisi olemassa.

Kullervo kiertää lenkittäjänsä ympäri mielissään siitä, että saa verrytellä häkissä puutuneita jalkojaan. Se ottaa suosionosoitukset vastaan tyynesti, eikä tunnu ymmärtävän, miksi minä niin kovin riemastuin nähdessäni sen. Hetken Kullervolle ihasteltuani sitä, tulen siihen päätelmään, ettei tämä ihastuttava pappa taida edes kunnolla kuulla minua. Näkökin taitaa olla jo paremmat päivänsä nähnyt. Mutta silti en mieti hetkeäkään Kullervon ottamista sivuille.

Nyt joku voi ajatella, että eikö olisi parempi päästää vanha pappa ikiuneen, eikä enää etsiä sille uutta kotia. Minä olen toista mieltä. Juurikin tämä Kullervo-pappa on sen uuden, sen viimeisen, sen hyvän kodin ansainnut. Näin sen elämä ei ole ollut turha ja mikä parasta, se tulee uudessa kodissaan levittämään iloa ympärilleen. Minkään koiran ottaminen ei vedä vertoja sille, kun ottaa pappa- tai mummokoiran. Vanhat koirat ovat elämänkokemuksen ja viisauden ilmentymiä, eivätkä ne enää viitsi turhanpäiten vouhkota juuri mistään. Ne touhuavat omia juttujaan omintakeisella tyylillään, ollen useinkin hurmaavan jääräpäisiä. Ne viisveisaavat uusille käskyille, mutta ruokakuppi tyhjenee vauhdilla. Ne saattavat heittäytyä tietämättömiksi, kun niiltä pyytää jotakin, mutta ne antavat rakkautta määrättömästi omasta halustaan.

Kullervoa eivät muut koirat juuri kiinnosta, eivät edes urokset, vaan se mieluummin käyttää aikansa haistellen hyviä tuoksuja ja jättäen oman puumerkkinsä luettavaksi. Miksi se viitsisikään räyhätä nuorelle urokselle? Harvoinpahan 80-kymppinen ihmispappakaan käy uhittelemaan 20-kymppiselle bodaripojalle ;). Tätä se viisaus on. Kun tuntee omat voimavaransa ja tarpeensa, voi keskittyä olennaiseen.

Kullervo-pappaa voi kysellä kotiin, jossa olisi rauhaisaa viettää jäljellä olevat kuukaudet tai vuodet ja jossa ymmärretään se tosiasia, että vanhuuden vaivoja saattaa ilmetä ja että niitä joutuu hoidattamaan eläinlääkärillä.

27.8.2008 Kullervo-Papan faniklubi sai uuden vankkumattoman jäsenen. Katseeni etsi koppien ja kettinkien karun näkymän keskeltä vanhaa pappaa, jonka olin jo nähnyt sivuillamme. Jouduin etsimään jonkin aikaa, kunnes katseeni pysähtyi nallenaamaiseen vanhaan setään. Herra oli komeampi ja kaiken kaikkiaan paremmassa kunnossa vielä kuin olin pelännyt. Kullervo-Pappa otti iloisesti minut vastaan ja oli tyytyväisenoloinen rapsutteluista ja lähdimmekin jaloittelemaan. Kullervon ja minun ulkoilu ei meinannut aluksi edetä lainkaan, koska minua nauratti niin kovasti, kuinka tärkeänä se lähti toimittamaan eteenpäin ja puksutti eteenpäin naru pinkeänä. Ihana nalleherra ei siis ole missään nimessä antanut vielä periksi, se puhkui eteenpäin kuin nuorikin koira. Ulkoilimme Ruth-koiran kanssa ja vanhusten kolottavien jäsenten vetreytymistä ja elämänilon palaamista oli todella ilo seurata. Kullervon takapää oli ajoittain aika lennokas sivuttaissuunnassa, ketjun päässä seisominen on vanhuksen kunnolle se vihoviimeinen juttu. Kullervolle ja muillekin Virumaan vanhuksille on pakko saada kodit ja huolenpitoa ennen kuin talvi ja armottomat pakkaset saapuvat. Näen, että Kullervo-Pappa voi vielä elää laadukasta elämää, kunhan sen terveyteen panostetaan sen ehdoilla ja mahdollisista hammasvaivoista ja niveljäykkyyksistä otetaan selvää ja ne hoidetaan asianmukaisesti.

Kullervosta tuli enkeli lokakuussa 2008

Menneet viimeiset viikot tiiviisti mun silmäterää huoltaessa, en ole koneelle paljoa kerennyt.
Ajatuksena oli tosiaan siis se, että jos Kullervo-papasta eli Roope Ilmari Kullervoisesta ois ollut lännen nopeimmaksi kuntoutujaksi ois sille voinut etsiä uuden kodin muualtakin kuin meiltä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Palasin juuri kotiin tyhjin käsin.

Meidän rakkaustarina syttyi jo tarhalla, näin heti, että tuolla on mun koira ja tiesin että se lähtee uuteen elämään ainakin meijän kautta. Siellä se katseli kaiken keskeltä suoraan mun sydämeen, vaikka oonkin jo hiukan karaistunut, ei sen katse voinut olla porautumatta muhun.
Katsoi kuin vanhaa ystävää. Meidän rakkaus alkoi ja päättyi kyynelissä.

Roope tuli siis meille luurangonlaihana ja jäykin jaloin, mutta täysin aseista riisuvana ja kultaisena. Se yritti kaikessa parhaansa, se teki kaikessa yhteistyötä, kesti stessaavan hoitajan ruiskujuottamiset ettei se kuivuisi, ja otti hetken kerrallaan ja nautti kaikesta mistä voi, oman pihan tutkiskelusta, tyttöystäviensä seurasta, hellittelyistä ja pienistä syysretkistä. Viikon olin aivan varma, että tästä selvitään ja eläinlääkäri sanoi että pitää todennäköisenä että Roopesta tulee vielä kulmakunnan kovin vanhus . Olematon ruokahalu kuitenkin kuihtui entisestään ja oli pakko ottaa verikokeet, että missä mennään. Tulokset luvattiin keskiviikoksi ja en osannut edes pelätä. Arki sujui muuten ihanankamalasti. Alkoi olla rutiinit ja omat yhteiset kuviot. Roope sai iltapusun otsaansa joka ilta omalla patjallaan ja löytyi aina aamuisin samalta patjalta unisena ja häntää heiluttaen. Elo oli tasaista, mutta huolen täyteistä, että miten sen saa syömään. Tänään tippui pommi. Verikokeissa munuaisarvot olivat pilvissä, kaikki pielessä. Piti olla 10, oli 70, piti olla 100 oli tuhat. Päätöstä selkeytti kun Roope kieltäytyi maksamakkarasta suolistoantibiootin mukana, sen suurimmasta herkusta, ainoasta asiasta, mistä se tykkäsi aina. Se ei suostunut syömään enää mitään.

Silti se yritti muuten olla mukana ja porukan jatkona. Päätettiin, ettei ole mitään odotettavaa, Roopella oli paha olo ja se oli aivan väsypoikki. Eläinlääkäri jäi ylitöihin ja suostui ottamaan meidät vielä väsyneen potilaan kanssa. Mentiin klinikalle ja Roope rauhottui tuomalleni omalle patjalleen. Kaikki oli hetkessä ohi, lääkäri ihmetteli miten se nukahti ikiuneen niin nopeasti, sanoi että sen täytyi olla aivan poikki, ei jaksanut enää yhtään.

Mulla oli yks tavote. Että Roope saisi kaikkea  sitä ihanaa, mitä se ansaitsi. Sitä se sai, mutta luvattoman vähän ja aivan liian vähän aikaa. Mutta se ei kuollut nälkään, kylmään ja yksinäisyyteen. Sekin oli sille varmaan pieni ihme. Mulle se koko persoona oli ihme. Halatkaa koirianne ja kissojanne ja auttakaa PK-ta auttamaan. Yksikään elämä ei saa olla turha.

Roope naura, leiki ja juokse, tee kaikkea sitä, mitä ei saatu enää yhdessä kokea.
Ethän jätä mua koskaan kokonaan,  pyytää sun Jossusi.

"Älä piittaa kyyneleistä
ole kuin et huomaiskaan
en vain vielä pysty meistä
ihan täysin luopumaan
sinä pysyt mielessäni
vaikka nyt sä lähdet pois
ehkä joskus kaikki toisin olla vois
Ehkä ensi elämässä
kaksin olemma taas tässä
aivan hiljaa, juuri näin
lähekkän
Ehkä ensi elämässä
hetkessä niin kiitävässä
voimme olla jälleen näin
sylikkäin."

Johanna Kurkela  "Ehkä ensi elämässä"