KUTS

Kuts on noin 7-vuotias narttu, jonka huonosta hoidosta kantautui tieto Eestin eläinsuojeluyhdistykseen. Yhdistyksen edustajan mentyä tarkastuskäynnille kyseiseen paikkaan vastassa oli järkyttävä näky. Asunnosta löytyi pahasti nälkiintynyt, puolet karvoistaan tiputtanut, täynnä loisia oleva koiraparka.

Omistajan sanojen mukaan kyseessä oli espanjalainen rotu, jonka kuuluukin olla niin laiha ja vähäkarvainen. Hän kertoi että koira on saanut kyllä syötävää: mm. sipulia, kurkkua ja tuoreita perunoita.

Nainen väitti lisäksi ulkoiluttaneensa koiraa asianmukaisesti, mutta tosiasiassa koira pystyi kävelemään kunnolla vasta eläinlääkärin leikattua sen ylipitkät kynnet.

Omistaja sai kuukauden aikaa korjata koiran kanssa tekemänsä virheet ja hoitaa sen kuntoon. Kuitenkin uutta tarkastusta tehtäessä koira löydettiin entistä huonommassa kunnossa.

Omistaja ei suostunut vapaaehtoisesti luopumaan koirasta, vaan vasta oikeusjutun nostamisen uhka sai hänet toisiin ajatuksiin ja hän luovutti koiran.

Naista ei rankaista. Kuts toipuu hoitokodissa.

Kutsin nimi aikaisemmassa elämässään oli Rolling, mutta se ei kuitenkaan reagoi nimeen millään tavoin ja on oppinut lyhyessä ajassa "hoitoäitinsä" antaman nimen Kuts.

Kuts on hyvin hiljainen ja rauhallinen tyttö. Sen ei ole kuultu haukahtavan kertaakaan. Se ei riko eikä tuhoa mitään kodissa. Kuts nauttii kovasti saadessaan olla sohvalla ja yli kaiken se rakastaa saamiaan silityksiä. Tyttö tuntuu nautiskelevan myös kylvyistä. Ainakaan se ei pidä pesua epämiellyttävänä, kuten suurin osa koirista. Kuts on ystävällinen lapsille, mutta se ei leiki ja toivommekin sille kotia jossa ei ole pieniä, villejä lapsia. Kuts syö todella paljon, luultavasti juuri siksi koska on joutunut näkemään nälkää.

Kuts on joutunut kokemaan elämässään paljon. Aivan liian paljon pahaa meiltä ihmisiltä. Sen tulevalta kodilta vaaditaan myös paljon. Tyttöön tulee sitoutua koko sydämellään, mutta säälistä sitä ei tule edes harkita ottavansa. Edellytämme, että tulevassa kodissa Kutsia kohdellaan kuin "kukkaa kämmenellä" ja että kodilla on tietämystä ja taitoja koiran pitämisestä.

Yhteydenotot: Katarina Vallin

02.03.05 Kuts hoitopaikassaan kuukautta myöhemmin:

20.04.05 Kuts - Kutsalle löytyi koti ja se matkusti Tartosta Tallinnaan. Omistaja odotti kovasti pientä raasuaan eikä olisi malttanut millään odottaa, että saa elämän ja ihmisten potkiman puolikarvattoman tyttönsä kotiin. Ensitaapaaminen oli kaikkea muuta kuin piti. Kuts nökötti autossa vihamielisenä muristen ja valmiina käyttämään hampaitaan uuden omistajan yrittäessä mennä lähellekin. Niin Kuts vaihtoi autoa ja jäi odottamaan, että saan hommani varjupaikissa tehtyä. Autolle palatessani olin valmistautunut veriseen vastaanottoon, mutta yllättäen löysinkin tytön, joka heilutti minulle häntää. Kotimatka sujui Kutsan oksentaessa kolme kertaa istuimelle. Kotiportilla hännänheiluttamisesta ei ollut enää tietoakaan vaan jouduin pakottamaan puolustautuvan, rimpuilevan ja purevan koiran syliini ja sisälle suureen häkkiin. Petasin hampaita väistellen tytölle makuupaikan, annoin ruokaa ja jätin häkin oven auki, jos neito päättäisi haluta tulla itse tutustumaan muihin asukkeihin ja sijaiskotiinsa. Kuts pysyi muutaman päivän visusti häkissä. Ulosvientiyritykseni palkittiin hampailla ja kaikille, jotka uskaltautuivat lähestymään häkkiä muristiin. Kävin säännöllisin väliajoin rankasta vastarinnasta huolimatta silittelemässä tyttöä ja etenimme leuanalushyväilyistä vatsan alle. Niskaan ja korviin ei ollut mitään asiaa koskea. Yhtenä yönä tapasin Kutsan kököttämässä häkkinsä ulkopuolelta. Se heilutti häntää ja oli selvästi kyllästynyt yksinäisyteensä. Yöllisistä tutustumishetkistämme tuli tapa - Talon hiljetessä ja muiden nukkuessa Kuts alkoi ulvoa kutsuen minua luokseen. Päivisin aloimme harjoitella ulkonakäyntiä niin, että vein toiset koirat ulos ja houkuttelin sentti sentiltä tyttöä kohti ovea. Kaulapanta ja hihna, joita Kuts pelkäsi ja vihasi, oli jätetty käytöstä pois. Viimein saatuani Kutsan ulos se seisoi kuin suolapatsas pihamaalla tekemättä mitään ja sain aloittaa saman houkuttelun sisäänpäin. Nyt n. 3 viikkoa ensitapaamisestamme Kuts on muuttanut makuuhuoneeseemme. Sitä ei tarvitse kutsua kahta kertaa ulos ja tyttö nauttii juoksennellessaan pitkin aidattua pihaa yhdessä toisten kanssa. Se on hieman mustasukkainen toisten saamasta huomiosta, mutta tottelee välittömästi kiellettäessä. Kuts on yhden ihmisen koira. Se seuraa mukana ja luottaa että sitä suojellaan. Se antaa hoitaa korviaan ja ihoaan, joka on vieläkin puoliksi karvaton. Kuts kiipeää itse syliin ja innostuessaan hyppää vasten. Neito on kova syömään, mutta jotkut ruoka-aineet, joita ei ole vielä saatu selvitettyä, aiheuttavat allergiaa. Kutsalta löytyi myös 2 kasvainta, joita ei ole vielä tutkittu, sillä keräämme 100%:sta luottamusta toisiimme. Kuts on viisas, osallistuva, rakastava ja hyvin rakastettava koira. Se maksaa moninkerroin takaisin kaiken sen vaivannäön mitä sille on itse valmis uhraamaan. Kuts on nykyisin täysin sisäsiisti. Se on säkäkorkeudeltaan n. 45cm ja painaa kymmenisen kiloa.

25.05.05 Kutsan ruoka-aineallergia epäily paljastui stressin aiheuttamaksi. Stressin lauettuakin se jatkoi itsensä rapsuttelua vielä pitkään tottumuksesta, mutta nyt tapa on jäänyt kokonaan pois.

Vielä kuukausi sitten miehelläni ei ollut asiaa koskea esim. laukkuuni tai muihin henkilökohtaisiin tavaroihini, koska Kuts oli päättänyt vahtia niitä henkeen ja vereen, mutta nykyisin mieskin on otettu suojelun piiriin:) Kuts on aina yhtä onnellinen kun joku tulee kotiin ja se hyppää vasten ja osaa odottaa tervehdyspusua kuonolleen.

Meillä oli ongelmia aiemmin Kutsan ja toisen narttumme kanssa, molempien omistushaluisesta mustasukkaisuudesta johtuen, mutta nyt sekin ongelma on helpottunut ja tytöt ovat oppineet antamaan toisilleen tilaa. Vähemmän omistushaluisten koiriemme, niin tyttöjen kuin poikien kanssa, Kuts tulee hyvin toimeen. Kuts jahtaa välillä kissoja, mutta kun metsästyksen kohde pysähtyy, Kuts jähmettyy paikoilleen kuin miettimään, että mitähän nyt pitäisi tehdä. Se ei ole koskaan satuttanut pienintäkään kissalaumamme jäsenistä. Kutsalla on ongelma toisen korvansa kanssa, jonne jostain syystä kehittyy tasaisin väliajoin tulehdus.

Kutsasta on kehkeytynyt hyvin leikkisä ja sen lempileikki on hellävarainen käsien hammastelu, jolloin kädellä yritetään ehtiä koskemaan ensin toista puolta kuonosta ja sitten toista ja Kuts muristelee ja yrittää napata käden kiinni. Se ei malttaisi lopettaa tätä omalaatuista leikkiä millään ja tulee itse tarjoamaan kuonoaan 'pyydystettäväksi'. Kuts on myös alkanut leikkimään ja painimaan perheen hoitopentujen kanssa.

Ulkona Kuts haukkuu hyvin tomerasti vieraat ihmiset ja tekee valehyökkäyksiä, mutta ei käy koskaan kiinni ja lopettaa rähinänsä pian, kun huomaa ettei saa vierasta säikähtämään.

Kuts on hyvin erikoinen ja persoonallinen koira, joka tahtoo jakaa salaattilautasesi ja esim. marinoidut valkosipulinkynnetkin katoavat ääntä nopeammin parempiin kuonoihin.

Kutsin tarina 21.6.2007

Muutama vuosi sitten eksyin sattumalta Pelastetaan Koirat ry:n nettisivuille. Kuvagalleriassa huomasin kauhistuttavan kuvan pienestä, laihasta ja kaikin puolin kurjan näköisestä koirasta. Kuts. Parin kuukauden päästä kävin sivuilla uudestaan ja huomasin, ettei Kuts-raukalle ollut vieläkään löytynyt kotia. Laitoin kuvasta linkin miehelleni, ja kirjoitin, että ajattelin ottaa ton meille asumaan. Jaahas, just. Olimme muutaman kuukauden päästä lähdössä autolla kiertelemään eurooppaa, ja päätin, että jos Kuts ei siihen mennessä ole löytänyt omaa kotia, soitan Katariinalle ja menen katsomaan sitä.

Kesä meni, euroopan kierros meni ja paluumatkalla pysähdyimme Tallinnaan tapaamaan Kutsia ja Katariinaa. Kaikki sujui sen verran hyvin ja Kuts oli ennakkovaroitteluista huolimatta meitä kohtaan hyvin ystävällinen neiti, että päätimme tarjota sille oman kodin. Muutaman viikon päästä menimme uudestaan Tallinaan hakemaan Kutsia kotiin. Se oli tällä välin steriloitu, koska kotonamme oli ennestään kaksi jackrussellinterrieri urosta. Laivamatka meni Kutsin voidessa pahoin ja oksennellessa häkissään. Onneksi asumme Helsingissä, joten satamasta ei ollut pitkä matka ajaa kotiin.

Alkuajat Kutsin kanssa olivat vaikeita. Se ei ollut tottunut kulkemaan hihnassa, vaan muutaman askeleen välein se nosti molemmat etukäpälät hihnan päälle ja kirkui kovaan ääneen. Onneksi se nopeasti tottui ulkoiluun kytkettynä ja tämä ongelma oli takana. Toinen ongelma oli Kutsin korvat, joissa tuntui olevan krooninen korvatulehdus. Tämäkin ongelma poistui eläinlääkärin puhdistettua korvia useamman tunnin ajan ja määräämällä kuukauden mittaisen antibioottikuurin. Kutsia vaivasi myös jatkuva ja erittäin kiusallinen kutina ja raaputtelu. Koko mahan seutu oli karvaton ja korvien ja silmien ympärykset se oli raapinut aivan vereslihalle. Epäiltiin kapia, sieni-infektiota, allergioita ym. mutta ei. Erilaisista hoidoista huolimatta jatkuva raaputtaminen vaan jatkui. Loppuratkaisu oli jatkuva kortisonikuuri. Erittäin pienellä päivittäisellä annostuksella kutina pysyi poissa ja Kuts reipastui aivan silmissä. Eläinlääkärimme sanoi kortisonin lyhentävän jonkin verran Kutsin elinaikaa, mutta meille tärkeintä oli, ettei
Kuts kärsi enää päivääkään. Tästä alkoikin sitten lähes kaksi vuotta kestävä hyvä jakso. Kuts oli iloinen ja reipas koira, joka nautti silmin nähden elämästään. Se ei ollut sairas kertaakaan. Toiset koiramme, Robi ja Miro, ottivat sen laumansa
jäseneksi ja Kuts ottikin nopeasti johtajan paikan laumassa. Suurella persoonallaan ja ystävällisella luonteellaan Kuts sai pihapiiristämme valtavasti ystäviä. Asumme puu-Vallilassa, missä ihmisillä on kesäisin ovet auki ja aikaa vietetään paljon pihoilla. Kuts tassutteli vapaana ympäriinsä ja meni sisään milloin mistäkin ovesta. Näin Kutsista tuli koko pihapiirin oma lemmikki. Ekillä, josta tuli lopulta Kutsin paras ystävä, oli tälle jopa oma nojatuoli ja rouhetikkuja kaapissa odottamassa seuraavaa kyläilyä.

Noin kuukausi sitten, Kutsin asuttua luonamme lähes kaksi vuotta, se sairastui ripuliin. No, onneksi se on vaan ripuli, onneksi ei mitään vakavaa, ajattelin. Niinpä. Mahan oltua pari päivää löysällä, annoin sille Attapektiä, ja soitin varmuuden vuoksi eläinlääkärille. Ei mitään hätää, pitäisi mennä ohi itsestään parissa päivässä. Ei mennyt. Muutamaa päivää myöhemmin vein Kutsin lääkäriin, missä se nesteytettiin ja annettiin antibioottia pistoksena. Todettin ärhäkkä suolistotulehdus. Sain reseptillä antibioottikuurin sille mukaan. Vointi ei kuitenkaan lähtenyt paranemaan, päinvastoin. Illalla Kuts alkoi myös oksentamaan. Mikään ei pysynyt sisällä, ei edes pieni määrä keitettyä riisiä, eivätkä myöskään antibiootit... Tähän mennessä olimme lähes viikon verran käyttäneet Kutsia ulkona parin tunnin välein yötä päivää. Muutoksen Kutsissa alkoi myös huomata. Se ei enää jaksanut. Se ei enää jaksanut yrittää kakata, kun mitään ei kuitenkaan tullut. Kotona se vaan makasi. Alkoi pelottaa. Seuraavana aamuna soitin taas eläinlääkälle. Huonolta näyttää jos kuvaan on tullut myös oksentaminen. Heillä oli päivä aivan täynnä, mutta ottivat Kutsin ylimääräisenä potilaana. Mieheni lähti puolilta päivin Kutsin kanssa taas lääkäriin. Yhden aikaan tuli puhelinsoitto. Ollaan tulossa kotiin.
Hienoa, nesteytettiinkö se uudestaan, saiko se antibioottia suoneen, nytkö se paranee? Ei. Kutsille suositeltiin eutanasiaa turhien kärsimysten välttämiseksi. Kuts viedään parin tunnin kuluttua takaisin eläinlääkärille, se tulisi vaan nyt käymään kotona. Suolistotulehdus on niin ärhäkkä, että siitä toipuminen olisi epävarmaa ja veisi pitkän ajan. Kortisoni oli vienyt Kutsin elimistön vastustuskyvyn kokonaan, minkä me tiesimme tietenkin jo etukäteenkin, että näin tulisi tapahtumaan. Eläinlääkäri epäili myöskin,
että taustalla on joku immunologinen sairaus, josta karvattomuus myöskin johtui. Jo silloin kun Kuts tuli meille, päätin, että se ei enää elämässään kärsi päivääkään. Kun eläinlääkäri suosittelee piikkiä, niin se annetaan heti, eikä kärsimystä pitkitetä yhtään. Nyt oli aika seistä tämän päätöksen takana.

Mitä Kuts teki viimesen tunnin aikana, joka sille vielä annettiin? Kuts söi vaniljarahkaa, Kuts otti määrättömän määrän rapsutuksia, Kuts otti määrättömän määrän kyyneleitä turkkiinsa, Kuts kävi Ekillä syömässä rouhetikun ja Kuts makasi pedillään. Matkan takaisin eläinlääkäriin satoi vettä ja Kuts söi nakkeja. Koko matkan. Enää ei ollut väliä, pysyvätkö ne sen sisällä vai eivät. Tärkeintä että Kuts oli mahdollisimman onnellinen. Itselle se oli tähän astisen elämän hirvein matka. Tottakai tiesin, että se on joskus edessä ja että se on kamalaa. En tiennyt, että se on kamalaa potenssiin 100. Kutsin saatua piikin, olimme sen seurana loppuun saakka, kunnes eläinlääkäri sanoi, nyt ei kuulu enää mitään, kuunneltuaan sydänääniä. Kaulapanta Kutsilta pois. Tyhjän pannan kanssa kotiin.

Nyt paistoi aurinko. Itkin matkan niin paljon, etten erottanut tietä edessäni. Enää sillä ei ole maha kipeä. Enää sitä ei kutita. Enää se ei joudu syömään kortisonia. Enää sille ei tarvitse laittaa kuonokoppaa kynsiä leikatessa. Enää sillä ei ole jatkuva nälkä. Sen on hyvä olla. Näitä asioita jankutin päässäni seuraavien vuorokausien ajan. Eläinlääkärissä kysyttiin, että mitenkä jatko tästä eteenpäin. Sanoimme, että laittakaa Kuts yhteistuhkaukseen. Illalla sanoin miehelleni, että haluan Kutsin kotiin takaisin. Soitimme eläinlääkäriin ja vaihdoimme yhteistuhkauksen yksilötuhkaukseen. Onneksi se onnistui vielä. Kävin maksamassa vähän lisää ja valitsemassa Kutsille uurnan, Kaunis pieni pellavapussi. Yhtä harmaa ja vaatimaton kuin Kutskin oli ollut.

Pari viikkoa myöhemmin Kuts haudattiin pihallemme kaikkien sen ystävien ollessa paikalla muistelemassa hienoa ja persoonallista koiraa. Näin se Kuts sitten lähti, kesän kynnyksellä. Haudalle on istutettu pieni pensas, johon juuri puhkesi ensimmäinen kukka. Toivon, että minulle tulee joskus tulevaisuudessa tilaisuus tarjota jollekin toiselle Varju-koiralle hyvä koti. Onko se mahdollista, sitä ei tässä vaiheessa osaa sanoa. Yksi asia, jonka opin, on etten enää ikinä sano, että koiralla on vaan ripuli.

Kutsia ikävöiden ja lämmöllä muistellen,

Elina ja Tommi Saarela
jackrussellinterrierit Robi ja Miro
muut Kutsin ystävät ja kaverit

Takaisin