En voi sanoa olevani mikään saksanpaimenkoiratyyppi, enkä rotukoiratyyppi,
mutta... Leona... Kävelen tarhalla ja silmäni osuvat kaunottareen, jonka
jälkeen huomaan käveleväni suoraan tämän vanhemman ja arvokkaan koiran luo.
Jokin vetää minua sisälle sen häkkiin ja sydän hulvahtaa taas kerran täyteen
rakkautta ja ihailua. Leonasta näkee heti, ettei se ole enää mikään nuori tyttönen.
Se on pikemminkin rouva ja oikea lady. Kipitän hakemaan hihnaa ja pyydän Janaa ottamaan
poika-musin lenkille mukaan. Leona on onnellinen ja innostuu kovasti huomatessaan
lenkille lähtöaikeet. Hienosti se antaa kiinnittää hihnan ja lähtee pirteästi mukaan,
tekemättä kuitenkaan mitään räjähtävää lähtöä. Leona osaa kulkea hienosti hoiupaikan
liukkaillakin lattioilla ja sen käytös on innokkaan ystävällistä. Se ottaa kontaktia ja
katsoo kysyvästi silmiin vähän väliä. Toiseen koiraan se suhtautuu oikein ystävällisesti,
mutta ei ole kuitenkaan kovin kiinnostunut alkuhaistelujen jä lkeen toisen touhuista.
Kävely on miellyttävän reipasta vaikka Leonan takatassut eivät ole enää ihan parhaassa
mahdollisessa kunnossa. Lenkin jatkuessa ja rouvan katsellessa silmiini huomaan sen
silmien peilaavan aika tavalla ja myöhemmin se käveleekin päin hoiupaikan lasiovea,
kun en huomaa ohjata sitä. Leona näkee kyllä, mutta ilmeisesti kaihi on heikentänyt
silmien parasta terävyyttä. Leonalla on ikää varmasti ainakin 8-vuotta ja tutkiessani
sitä joka puolelta löydän pari pientä kasvaintakin, eivätkä hampaatkaan ole enää ihan
nuoren koiran. Leona on hyvin hellyydenkipeä ja hakee läheisyyttä. Se pyrkii tulemaan
välillä ihan lähelle nuuskuttelemaan naamaa ja antamaan mielellään suukkojakin.
Rouva on rauhallinen ja kun lenkin päätteksi istahdamme vielä hetkeksi hoiupaikan pihaan
seurustelemaan se jää rauhallisena loikoilemaan viereeni eikä sillä ole enää kiirettä minnekkään.
Tämä ihana, kultainen ja kaunis rouva ansaitsisi turvatut eläkepäivät jonkun hienon ihmisen kodissa
ja sydämessä.
Ensiaskeleita Leonan kanssa
18. 7 .06 oli suuri päivä. Lähdimme kaverini Sallan kanssa Tallinnaan hakemaan Leonaa koiralaumani uudeksi jäseneksi.
Tarhalla tunnistin heti arvokkaan rouvakoiran, joka makaili rauhallisena omassa keltaisessa kalterilokerossaan. Vieruskaverit hössöttivät molemmin puolin, mutta Leona oli tyyni kuin viilipytty. Leona tuntui heti koko olemukseltaan omalta koiralta, siihen oli helppo ihastua.
Leona jätti hyvästit tarhalle, Katarinalle ja kaikille tutuille ihmisille muutaman tunnin kuluttua, kun hyppäsimme taksiin ja ajoimme satamaan. Taksissa Leona käyttäytyi mallikelpoisesti, taksikuskikaan ei meinannut silmiään irti saada tyylikkäästä leidistämme. Salla joutui pari kertaa takapenkiltä huikkaamaan liikennevaloissa liikkeellelähtö- käskyjä, kun kuski keskittyi pelkästään silittelemään Leonan pehmeää päälakea. Paljastuikin lopulta, että kyytimiehemme kotoa löytyi saman rodun uljas edustaja.
Terminaalissa ja laivassa Leona käyttäytyi kuin kokenut matkanainen. Matkustajat ihastelivat eikä kukaan olisi arvannut, että yhteinen taipaleemme oli alkanut samana päivänä.
Kun laiva oli satamassa, meitä odotti vielä parin tunnin linjurimatka Lahteen. Tässä vaiheessa koko kolmikko oli jo niin reissussa rasittunut, että nukuimme kuin tukit bussin takaosassa. Leona retkotti keskellä käytävää niin, että joka ikinen vessaan menijä sai harpata sen yli. Leona ei jaksanut korvaansa lotkauttaa. Tuli ainakin saman tien testattua koiran luottamus kaikenlaisiin ihmisiin…
Laivamatkalla olimme jo huomanneet, että Leonan ahkera pyllyn parissa puuhailu johtui juoksuajasta, joka tuntui olevan parhaimmillaan. Tämä aiheutti sen, että jouduin jättämään poikakoirani Mörrin ja Mitron hoitopaikkaansa odottelemaan tilanteen rauhoittumista. Hyvänä puolena oli se, että saatoin nyt koko tarmollani tutustua Leonaan, opettaa sille sen oman nimen ja tietysti antaa sen tottua itseeni.
Ihmeellinen maailma
Leona oli alkuun väsynyt, alakuloinen ja jotenkin poissaoleva. Tämä johtui tietysti suuresta elämänmuutoksesta, joka osui samaan saumaan narttukoiran päätä sekoittavan hormonihyrräyksen kanssa.
Kävimme lääkärissä, ja nisäkasvaimen lisäksi Leonasta ei löytynyt muuta huomautettavaa. Lääkäri jopa kehui Leonan liikkuvan hyvin, kun juoksuttelin sitä pihamaalla. Myös luonne sai kehua, Leona makasi rentona lattialla ja antoi hoitajan tehdä temppunsa kynsisaksien kanssa. Jalkavaivat olivat Leonan kohdalla yksi suurimmista huolenaiheistani, mutta ne onneksi osoittautuivat lievemmiksi kuin olin pelännyt. Nisäkasvain ei vaikuttanut lääkärin kokeneissa otteissa pahanlaatuiselta, joten se päätettiin poistaa myöhemmin, yhtä aikaa sterilisaation kanssa.
Päivien vieriessä Leona alkoi virkistyä. Tukeva ruoka ja säännöllinen liikunta nostivat kuntoa nopeasti. Ensimmäisen viikon aikana Leonalle tuli painoa lisää pari kiloa, sitten aloin jarrutella. Solakan koiran on helpompi pärjätä huonompienkin jalkojen kanssa, ja pysyä tietysti muutenkin terveempänä.
Mitro ja Mörri muuttivat kotiin, ja pian kolmikko kuljeskeli käsikynkkää kuin vanhat kaverukset. Poikkipuolisia sanoja ei ole kuultu kenenkään suusta. Tämä johtuu varmasti myös Leonan hyvästä kehonkielestä. Vanha Mitro- koira oli alkuun vähän mustasukkainen Leonalle, ja nosteli ylähuulta rullalle kun se yritti lähestyä emäntää. Leona heilutteli häntäänsä kauempana, ja hymyilevästä naamasta Mitrokin huomasi, ettei Leona halunnut olla uhka kenellekään.
Leona on nuortunut kovasti ensimmäisen kuukauden aikana, minkä on Suomessa viettänyt. Lenkeillä se kulkee ryhdikkäänä, pää pyörien ja korvat pystyssä. Tuntuu että se haluaa nähdä tarkasti kaiken, mitä ympäriltä löytyy. Tämä lapsenomainen ihmettely on vähän ristiriidassa Leonan iän kanssa, joten luulisin sen elintilan olleen entisessä kodissa aika rajoitettu. Pari kertaa Leona on kesken lenkin muuttanut rotunimikettään paimenesta metsästyskoiraksi, ja kadonnut horisonttiin jonkun maukkaan hajun perässä. Aina se on kuitenkin jolkotellut takaisin muutaman pitkän minuutin odottelun ja huutelun jälkeen, itsetyytyväisen näköisenä tottakai.
Pientä hihnaräyhäämistä lukuun ottamatta en muuta pahaa tapaa Leonalle keksi. Pahana en nimittäin osaa pitää sen tapaa huutaa riemusta aina kun tulen kotiin, tai aina kun lähdetään ulos. Pikemminkin se on huvittavaa, välillä vähän rasittavaa. Ihmisten kielelle käännettynä Leonan lähtöhaukku tarkoittaisi varmaan suurin piirtein: - JEE, HIENOA LOISTAVAA MAHTAVA TUNNELMA!!!
Kiitoksia Katarina ja koko PK:n väki, että Leona sai vielä mahdollisuuden haukkua.
24.8.06
- Helena, Leona, Mörri, Mitro ja Joutis- kissa
Leona muutti koirien taivaaseen
Leona lopetettiin 18.9 pitkään jatkuneiden selkä- ja jalkaongelmien
takia. Kesän mittaan mummon liikkuminen kävi hankalammaksi. Selässä
oli vikaa, jonka takia Leona ei enää hahmottanut takajalkojensa liikkeitä.
Juoksu oli haparoivaa, ja kurveissa mummelin perä usein lipesi alta. Autoon
hyppäämisessä piti auttaa, ja sieltä poistullessa ottaa
pyllystä vastaan, ettei Lettu olisi mennyt tyystin nurin. Makuulta nouseminen
oli Leonalle loppuaikoina hankalaa, pylly raahasi maata pitkin ensimmäiset
askeleet. Viimeisen kuukauden aikana Leona alkoi myös järsiä
itseään sieltä täältä. Maha oli sekaisin usein.
Särky- ja nivellääkkeet eivät enää tuoneet helpotusta.
Leonan silmiin alkoi ilmestyä hämmentynyt ja surumielinen katse,
kun se ei ymmärtänyt omaa tilaansa. Juuri tuon ilmeen takia halusin
päästää mummon juoksemaan terveillä jaloilla vihreämmille
niityille. En halunnut sen joutuvan kokemaan sitä nöyryytystä,
että jonakin aamuna jalat eivät tottelisi enää ollenkaan.
Leona lopettiin 18.9 tiistaina. Kauniisti se nukahti tutun eläinlääkärin
lattialle. Mummo haudattiin järven rantaan tilalle, jossa se oli viettänyt
paljon onnellista aikaa. Suomessa se ehti elää tasan vuoden ja kaksi
kuukautta.
Kiitos niistä Leona.
Jäämme sinua kovasti kaipaamaan.
" Mä tiedän en voi sua omistaa, vain pienen hetken koskettaa.
Paikoillaan ei
pysy tuulet vaikka huudetaan ja pulloon laitetaan. Nuku pikkuinen, nuku
tähti helmassa päivän paisteen. Nuku pikkuinen, nuku lehti helmassa
laakson
varjojen. Nuku pikkuinen, helmassa merten tyrskyjen. Nuku pikkuinen,
suojassa kesän kukkien"
(Olavi Uusivirta)
