Nasukin tuli meille yllättäen. Olin maininnut ohimennen Mobutun kotiutumista seuranneelle Katjalle, että voisimme jossain vaiheessa ottaa Mobutulle kaverin. Ajattelimme kuitenkin lähinnä seuraavaa kevättä, koska talon putkiremontti lähestyy, ja suuren eläinlauman kanssa on hankala olla jonkun muun nurkissa. Sitten eräänä päivänä sain Katjalta sähköpostia: Suomeen oli tuotu vuoden ikäinen tyttökoira, joka ei ollut sopeutunut lapsiperheeseen, vaan oli näykkinyt lapsia. Koira oli Mobutun kokoinen ja pikkuisen arka ja täysin kouluttamaton, mutta muuten oikein kiltti. Pohdimme asiaa yön yli ja tulimme siihen tulokseen, että kaipa me voisimme tuota koiraa kokeilla. Katsottaisiin, mitä se sanoisi kissoista, ja päätettäisiin sitten. Koira tarvitsi joka tapauksessa kiireesti kodin, eikä meillä ollut mitään isoa estettä.
Aamulla soittelin koirasta, ja puolen päivän aikaan sen edellinen perhe toi sen meille kotiin. Se nuuski kissoja, muttei koettanut jahdata niitä. Mobutuun se ei vilkaissutkaan, eikä Mobutukaan tuntunut välittävän sen läsnäolosta. Niinpä uskalsin ottaa koiran siltä seisomalta. Mutta kun koiran tuonut nainen poistui ovesta, koira meni täysin sekaisin. Se puri, näytti hampaitaan ja murisi, hyökkäili päin ja pissi alleen, kun siihen päin katsoikin. Se oli selvästi pelosta aivan sekaisin. Menin iltatöihin varmistaen ensin, että kissoille oli olemassa pakopaikkoja, ja toivoin, että kaikki eläimet ovat ehjinä, kun palaan kotiin.
Niin ne olivatkin, mutta pieni koiratyttö oli edelleen aivan raivokas. Se ei kestänyt edelleenkään, että siihen päin katsoi, mutta pakkohan se oli ulos viedä. Voitelin kädet chiliöljyllä ja puin sille valjaat puremisesta huolimatta. Kolme ensimmäistä päivää olivat aivan kamalia. Koira puri minua ja avokkiani; minua sen ei onnistunut purra aivan täysiä, mutta avokilta se puraisi kulmahampaan sormen läpi ja teki suuren reiän heti rannevaltimon viereen. Oli selvää, että se oli kamalan peloissaan, mutta kyllä meitäkin pelotti sen raivokkuus. Avokki osti sille kuonokopankin, ettei se hyökkäisi kimppuumme nukkuessamme; kuonokopattoman koiran kanssa hän ei saanut hermostuneisuudeltaan nukahdettua.
Sitten koira aivan äkkiä päätti, että me emme ole kovin vaarallisia, ja lakkasi hyökkäämästä päin. Oli aika antaa koiralle nimi: näytti siltä, että se alkoi sopeutua. Koirasta tuli Nasu, koska se näyttää ihan pieneltä villisialta karheine harjaksineen, pienine silmineen ja suippoine kuonoineen. Sitä paitsi se on hyvin ahne ja arka kuten kaikki pikku possut.
Parin päivän kuluttua se antoi jo harjata turkkinsa ja hieroa sormella hammastahnaa suuhun. Se oppi todella nopeasti myös istumaan, antamaan tassua ja menemään maahan. Kamalat kävelyvaljaatkin muuttuivat ihan kivoiksi, vaikka ulkona pikkuista pelottaakin vielä kovasti. Nasu on ollut meillä pian muutaman kuukauden, ja harjoittelemme joka päivä naksuttimen kanssa tottumaan kaikkeen ulkoilussa stressaavaan: vieraisiin ihmisiin, lapsiin, toisiin koiriin, oraviin, hölkkääjiin, pyöräilijöihin, pulkkiin, autoihin...toisin sanoen kaikkeen muuhun liikkuvaan kuin omaan laumaan. Nasu käyttäytyy ulkona ihan nätisti niin kauan kuin ei kohtaa mitään pelottavaa; yöllä ulkoillessa se onkin aivan eri koira kuin päivällä, jolloin lähiympäristö on täynnä pelottavia asioita. Pelko saa sen edelleen näykkimään ja rähjäämään, mutta hidasta edistystä tapahtuu joka päivä. Stressiriehuessa on mennyt muutama talutushihna katki neidin krokotiilinhampaissa, mutta ei sitä kiinnosta karata minnekään. Remmit ovat muuten vaan inhottavia. Nasu onkin saanut hyvän ystävän lähisuutarista, joka on paitsi koiraihminen, myös remmiemme paikkaaja J Koiraterapeutinkin pakeilla on käyty, ettei remmin riuhtomisesta tulisi pysyvää tapaa purkaa stressiä.
Toistaiseksi elämä Nasun kanssa on aika raskasta sen hurjan toimintatarmon ja villiyden takia. Käytökseltäänhän se on vielä ihan vauva, menee pois tolaltaan, rähisee ja kiukuttelee kaikelle uudelle eikä epäröi käyttää hampaitaan. Kooltaan se on kuitenkin aika suuri, siinä 55 cm korkea ja parikymmenkiloinen. Se pelkää ulkona vähänkin ankaria äänensävyjä, myös miesten normaalia puheääntä, eikä siihen voi ollenkaan koskea sen rähistessä, tai se alkaa panikoida todella pahasti. Päivä päivältä sen kanssa toimiminen käy kuitenkin helpommaksi, kun se oppii, ettei kaikesta uudesta tarvitse pillastua täysin, ja alkaa luottaa ympäristön turvallisuuteen. Sitä paitsi se nykyään aina välillä kesken räyhäämistä yhtäkkiä muistaa, että jos sulkee suunsa ja istuu, saa namin… Sillä on ulkoillessa todellakin hyvin selvärajainen Dr Jekyll/Mr. Hyde –tyyppinen kahtiajakautunut persoonallisuus. Sisällä se on jo todella mukava myös vieraita kohtaan, ja sisäsiisteyskin alkaa vähitellen luonnistua – nykyään lirahtaa välillä vaan ilopisut meidän kotiin tullessamme.
Mobutun kanssa se ei leiki edelleenkään eivätkä ne muutenkaan juuri noteeraa toisiaan, mitä nyt Mobutu välillä ärisee Nasulle, jos tämä ulkona loikkaa Mobutun päälle riehuessaan. Kissoja Nasu ei myöskään jahtaa, ja kissat pitävät sille kovaa kuria, jos se erehtyy liian tuttavalliseksi niiden suhteen. Mobutu vaikuttaa toistaiseksi aika loukkaantuneelta Nasun saamasta huomiosta. Mutta ehkä vielä joskus ne päättävät ystävystyä; näihin muutoksiin tarvitaan rutkasti aikaa.
NASU 4 KUUKAUDEN JÄLKEEN
Nyt Nasu on asunut meillä pian neljä kuukautta, ja eläminen on alkanut sujua paremmin. Vieraat koirat ovat edelleen hiukan arvelluttavia, mutta Nasu on saanut useita koirakavereita ja sen parasta huvia on koirapuistossa riehuminen ystävien kera niin että lumi vaan pöllyää. Kaupunkiympäristö on käynyt tutuksi, lapset pulkkineen ja vieraat miehetkin saavat kulkea ohi rauhassa, jos eivät liikaa meidän neitiin vilkuile. Juoksuajan myötä Mobutukin alkoi ottaa Nasun huomioon ja nykyään koirat kaveeraavat keskenään. Eivät ne mikään paita ja peppu ole - niillä on varsin erilaiset temperamentit ja mieltymykset - mutta joka päivä pitää vähän kirmailla ja poukkoilla toistensa yli, ja kaverin suupieliä haistellaan useita kertoja päivässä.
Nasusta on kuoriutunut sisukas ja itsevarma joskin hiukan äkäpussi neitokainen. Häntä ei enää kovin usein pakene koipien väliin eikä hampaitakaan ole käytetty panikoidessa enää muutamiin viikkoihin. Remmissä Nasu liikkuu tyylikkäästi, paitsi jos vastaan tulee pelottava koira - sille pitää karjua - tai jos sen kanssa koettaa juosta - silloinhan remmiä on tietenkin aivan pakko saalistaa, vaikka tyhmä omistaja kuinka kieltäisi. Nasu on oppinut Mobutulta sen bravuurin, paljon puhuvan huokauksen ja silmien pyörityksen: taas se kieltää tämmöisen, mokoma, eikö se tajua, että näin on paljon kivempi tehdä... Hetken voi aina totella, mutta sitten on pakko keksiä taas jokin koiruus.
Nasulla riittää tarmoa ja rohkeutta uuden oppimiseen ja pikku kepposiin. Ruokansa se joutuu aivojumppaamaan ulos puuhakuutiosta ja kongista, jotta edes murto-osa sen energiasta kuluisi muuhun kuin riehumiseen ja riehumispaikkojen etsintään. Se on varsin innostunut kiipeilemään niin huonekalujen kuin koirapuiston kiipeilytelineidenkin päälle Mobutun suureksi järkytykseksi (Mobutun mielestä tuollainen on tietysti aivan luonnotonta, koirien kuuluu pysyä maan pinnalla ihmisten palveltavana, eikä totella ihmisten pähkähulluja ideoita kuten telineillä kiipeily, ja pöydällehän ei saanut kiivetä - tätä Mobutukin koetti kerran Nasun esimerkin innoittamana). Nasu on myös varsin fiksu; aktivointilelujen mekanismi avautuu sille aivan hetkessä ja nykyään aivojumppa taitaa kohdistua enemmän meihin ihmisiin, jotka koetamme miettiä, mikä olisi Nasulle tarpeeksi vaativa tehtävä, ja kuinka saada keittiönkaappi koiravarmaksi pikku roskisdyykkarimme lempiharrastus estäen...
Kaiken kaikkiaan Nasu muistuttaa nykyään jo aika normaalitaustaista koiraa. Ainoa, missä sen outo tausta tulee jotenkin esiin, on suhtautuminen nahkatakkisiin, haalariasuisiin ja nahkahanskaisiin miehiin. Ne ovat tajuttoman pelottavia, vaikka antaisivatkin namia. Toinen erikoisuus on mieltymys alkoholiin - ulkona pitää yrittää nuoleksia joka ikinen siideri- ja olutpullo, ja bileissä (jonne aina otamme koirat mukaan mikäli mahdollista, jotta ne tottuvat erilaisiin ihmisiin) Nasu on jo useita kertoja metsästänyt boolimaljan sisältöä estebarrikadeja uhmaten: hops vaan pöydälle, ja siitä kurottaen kirjahyllyn tasolle - siellähän malja jo siintää... mutta kenties alkoholimieltymys on vain osa Nasun suunnatonta ahneutta: se syö jäisiä puolukoita, chilipaprikoita, salmiakkia - kaiken mikä suuhun mahtuu ja jonka onnistuu varastamaan pöydältä tai roskiksesta.
Nasu on hurmannut omalaatuisella persoonallisuudellaan jo suuren joukon ystäviä. Ja onhan se hassun näköinenkin! Aika usein ihmiset kysyvät, mikä se oikein on, onko se jokin uusi, hieno rotu. Nämä samat ihmiset ovat hämmästyksestä soikeina kertoessani, että Nasun tullessa meille ensimmäinen ajatus oli, että se on rumin näkemäni koira... ei se edelleenkään vastaa koira-kauneusihannettani eikä myöskään käsitystäni kiltin rauhallisesta, tottelevaisesta koirasta ;) mutta se on meille kovin, kovin rakas. Jokainen sen koulutukseen uhrattu minuutti (ja euro, niitäkin on kulunut aktivointileluihin, terapeuttiin ja erityispantaan ja -taluttimeen) on taatusti ollut vaivalloisuutensa väärtti. Olen aina hyvin onnellinen, kun joku vieras ihminen silittää sitä koirapuistossa ja sanoo hämmästyneenä: "Pelkopurijako? Eipä uskoisi!" tai "Ongelmakoira? Mikä ongelma tällä nyt muka on?" Ja tietysti olen hyvin ylpeä Nasusta, jonka edistyminen kotikoiran uralla todistaa vanhat uskomukset: rakkaus ja kärsivällisyys parantaa pahimmatkin haavat, eikä mahdotonta koiraa olekaan.
