Lauantai 2.7.

Kesäyö on ihana. Aurinko on jo oikeastaan noussut, kaikkialla on valoisaa, eikä meitä väsytä yhtään, Susaa ja minua. Kello on viisi aamulla kun lastaamme autoon kaikkea tarvittavaa reissuamme varten. On telttaa ja tyynyä, koirien talutushihnoja ja kenkiä, kaikenlaista tavaraa, Ei ikinä tiedä mitä voi tarvita. Meillä on ihan oma rutiini miten matkaan lähdetään ja missä käydään kahvilla. Tässä välissä on hyvä mainita että kun auton nopeus nousee noin 120km tunnissa, se alkaa täristämään, melkoisen epämiellyttävästi. Palataan siihen asiaan myöhemmin, sitten kun tärinä muuttuu asiaksi joka meidän on pakko huomioida. Se ei ole vielä nyt. Matka sujuu mukavasti. Juttelemme koirista, vanhoista tutuista ja uusista joka ovat tulleet tarhalle sen jälkeen kun viimeksi kävimme. Susa on innoissaan, Karloa ollaan tänään tulossa katsomaan. Löytääkö Karlo oman kodin? Toivotaan niin, se on niin mukava äijä. Itse tuskin maltan odottaa että näen taas Areksen, Krissun ja kaikki muut. Tarhan koirat ovat kaikki rakkaita, jokainen omalla tavallaan, mutta aina siellä on meillä vakituisilla kävijöillä muutama erikoisen rakas koiruli, jokaisella omat erikosrakkaansa. Kun nyt mietin, niin pakko mainita Oxford ja Chip, Donald ja Verushka..Enhän voi kaikkia tässä luetella! Kaikista jutellaan ja odotetaan innolla että tavataan taas vanhat ystävät. Satamassa meitä odottaa yllätys. Aina sitä on jouduttu jonottamaan, mutta nyt jonot ovat todella pitkät. Aurinkokin on jo noussut korkealle ja alkaa olla kuuma. Mitäpä me siitä välitämme, ollaan menossa Tarhalle. Jonotetaan ja jutellan siitä miten jokaisella reissulla aina sattuu jotain, jotain erikoista, hassua tai hankalaa. Mitä nyt milloinkin. "Muistatko sen kerran kun passi jäi? Kallis tuo pikapassi!" "Entäpä silloin kun kamalan pitkä vessapaperin pätkä roikkui housuistani kun tulin laivasta vessasta" "Entä se kerta kun oli kamala myrsky merellä, eikä pystyssä pysynyt". En muista kumpi meistä sanoi vaarallisen lauseen "Mitähän tällä matkalla sattuu?" Me hölmöt nauroimme. Samassa huomasin kuinka höyryä alkoi nousemaan konepellin alta. Ensin sitä tuli vähän ja sitten sitä tuli paljon. Auto keitti! Siinä sitten ajoimme vähän eteenpäin ja kun jono pysähtyi, sammutimme moottorin, kun jono liikkui, käynnistimme moottorin. Tehdään pitkä tarina lyhyeksi ja kerrotaan että auto keitti koska tuuletin edessä ei toiminut. Moottori pääsi siinä jonossa kuumenemaan liikaa. Moottorin lämpötila oli koko reissun ajan jännitystä luova tekijä, vaikka ongelma poistuikin kun vettä lisättiin eikä enää tyhjäkäytetty meidän uskollista kulkuvälinettämme kuumassa auringossa. Mutta takaisin reissuun..Tallinnan päässä, satamasta nappasimme kyytiin mukavan perheen joka oli tullut Karloa katsomaan. Ajoimme Tarhalle tietysti Maxi Marketin kautta. Tarvitsimme itsellemme vettä ja evästä, mutta myös koirille ja kissoille ruokaa ja vähän herkkujakin. Maxissa iskee aina kamala malttamattomuus, se on kuin paino rintakehän päällä, nyt äkkiä, ollaan jo niin lähellä, nyt pian jo Tarhalle.

Auto parkkiin, ruuat sisälle ja vaatteiden vaihto. Silmiini iski heti Tarhan edessä oleva upean näköinen koira. Tuohon täytyy heti mennä tutustumaan! Koira tuli vastaan, tuijotti kiinteästi ja heilutti häntäänsä. Upea, lumova, kaunis. Lenkillä uskomattoman ihana. Pellolla ihailimme tämän nartun ja vanhan ystävämme Oxfordin, eli Oxun leikkiä. Koira joka varasti sydämmeni hetkessä, on nimeltään Kasandra. Siinä on jotain kesyttämätöntä, katseessa ja liikkeissä. Se on varsinainen persoona, tätä kirjoittessani se on ollut karkuteillä jo kolmesti. Jos meillä olisi kotona tilaa, ottaisin tämän koiran laumamme osaksi. Aurinko paahtoi kuumasti. Täytimme vesikuppeja, lenkitimme ja vaan vietimme aikaa koirien kanssa. Perhe joka oli tullut tutustumaan Karloon, ihastuivat siihen kovasti. He päättivät kuitenkin vielä ennen varaamista miettiä asiaa. Se on hyvä, koska koiran ottaminen on iso asia. Sitä ei pidä hätiköiden tehdä. Tarhalla oli paljon väkeä, monet koirat pääsivät nauttimaan lenkkeilystä ja vaan ihmisten seurasta. Mira ja Miia ovat tulleet hakemaan Pepe Muukalaisen ja Stinan Miralle kotihoitoon. Molemmat tarvitsevat erityistä huomoita ja hellyyttä oppiakseen luottamaan ihmisiin. Ne ovat niin samanlaisia sisimmiltään mutta niiden tapa ilmentää tunteitaan on niin erilainen. Pepe vetäytyy kuoreensa ja Stina esittää oikeaa gangsteria. Jokainen joka on Tarhalla käynyt ei voi olla muistamatta Stinaa kun se paineli ympäriinsä rikkinäiset valjaat ja muutama kaulapanta kaulassaan. Haukkuen jokaista joka liikkui ja vaatien herkkuja. Valmistaudumme suureen "häkkiin siirto" operaatioon. Pepe on helppo juttu, kuten arvelimmekin. Mira nosti Pepen syliinsä ja kantoi sen häkkiin, se siitä. Stina on vaikeampi pala. Stina selvästi tuntee Miran ja tietää että loppujen lopuksi se tulee menemään häkkiin, koska Mira on niin päättänyt. Se ei tietenkään tarkoita etteikö Stina pistäisi hanttiin. Lopulta Stina joutui tunnustamaan Miran voittajakseen ja meni häkkiin.

Cosmo herätti huomiota suurella koollaan ja hassun häslällä nuoren koiran luonteellaan. Cosmon viereisessä kopissa asuu karvainen Miro. Se on valtavine turkkeineen kuin iso pehmolelu. Jossain tuon karvan alla on tyylikäs mustaterrieri. Mirolla on ystävälliset silmät ja pehmeä kieli. Käyn Areksen kanssa läheisellä kukkulalla, kuten meidän tapamme on. Katselemme Tarhaa ja nautimme tuulenvireestä joka ylhäällä viilentää kuumaa ihoamme. Susan askeleet veivät kohti koppia jossa asuu arka koira. Kärsivällisenä Susa istuu ja odottaa, maanittelee ja houkuttelee. Kopista tulee ulos oljen vaalea koira. Arkana ja valmiina ryntäämään takaisin koppinsa turviin. Istumme maassa, Susa, Katarina ja minä. Saamme kuin saammekin napattua Atte pojasta muutaman hyvän kuvan. Se on mielestäni suloinen. Uskon vakaasti että kärsivällisyydellä ja ajan kanssa Aten luottamuksen voi voittaa. Pienen matkan päässä nuori Emmet haluaa huomiotamme. Se on tyytyväinen kun siirryn istumaan niin lähelle että se voi nojailla ja vähän uteliaana maistella hiuksiani. Jokaisesta koirasta voisi kirjoittaa oman tarinansa ja jokainen koira ansaitsisi sen.

Päiväreissulaiset lähtevät kohti laivaa, virolaiset hyppäävät autoihinsa ja huristelevat koteihinsa. Susa ja minä lähdemme syömään. Tarha hiljenee ja koirat asettuvat levolle. Kun palaamme syömästä pystytämme telttamme. Istuskelemme vielä nurmikolla ja jaamme herkkumme Mishan kanssa. Se on jätetty nukkumaan puun alle, telttamme viereen. Hyvä niin, kuka meidän untamme voisikaan vartioida paremmin kun Tarhan uskollinen vahti, Misha.

Sunnuntai 3.7.

Aamulla aikaisin heräämme siihen että on kuuma. Kömmimme ulos teltasta valmiina aloittamaan uusi päivä. Kahvin jälkeen aamu näyttää hienolta. Tänään Tarhalla on vähemmän väkeä. Käymme viemässä ruokaa ja vettä koiralle jonka näimme tiellä lähellä Tarhaa jo edellisenä päivänä. Onkohan joku jättänyt sen sinne? Tarhan henkilökunta hakee sen pois, jos näyttää siltä että koira on tarkoituksella hylätty tarhan läheisyyteen. Tämän päivän aikana Susalla on rauhassa aikaa katsella syvälle Manjan surullisiin silmiin. Manjan vartalo ei ehkä ole aivan missin mitoissa, mutta kenempä meidän on. Manjalla on kauniit kasvot ja tasaisen oloinen luonne. Katselen tätä paria kun he lähtevät lenkille, välillä pysähtyen jonkin kiinnostavan hajun luona. En tiedä miksi se jotenkin liikuttaa minua. Tunnen yhtäkkiä olevani poikkeuksellisen onnekas. Voin tuoda näiden eläinten elämään ripauksen vaihtelua. Ajattelen että käymällä täällä, voin kuiskia näiden koirien korviin toivoa omasta kodista, omasta ihmisestä, perheestä johon kuulua. Voin omalta osaltani auttaa niitä säilyttämään uskonsa ihmisiin ja elämään. Tänään on Krissun suuri päivä, se lähtee omaan kotiin. Krissua tullaan hakemaan kolmen sukupolven voimin. Hiukan haikeana vilkutan taksille joka vie Krissun kohti uutta kotia ja uutta elämää. Haikeana koska ero on aina vaikea, mutta enimmäkseen kuitenkin onnellisena, koska Krissu sai ikioman perheen ja hyvän kodin. Liian pian kuluu sunnuntai. Olisin halunnut viettää vielä aikaa Toomin luona. Toomi on jo vanha, sen silmissä on katse joka kertoo sen nähneet paljon enemmän kun minä. Kuiskin senkin korvaan helliä sanoja ja toivon että Toomille on vielä olemassa joku joka haluaa juuri sen, ei ketään muuta.

Tulee aika vaihtaa vaatteet ja lähteä kohti laivaa. Laivamatka sujuu välillä jutellen Tarhan tapahtumista ja välillä hiljaisuuden vallitessa kun kumpikin vaivumme mietteisiimme. Matka kohti Tamperetta sujuu hyvin. Nyt on se hetki kun palataan siihen tärinään. Moottoritiellä auto täristää äkkiä todella paljon, sitten tapahtuu jotain. Auto heittelehtii aika hurjasti. Onneksi Susa pitää päänsä kylmänä ja säilyttää auton hallinnassaan. Ajamme sivuun. Olen kuullut että auton rengas voi räjähtää, mutta ennen tätä en ole sitä omin silmin nähnyt. Uskollisen automme takarengas on riekaleina. Ei muuta kuin rengasta vaihtamaan. Juuri tätähän me toivoimmekin, väsyneinä, likaisina, keskellä moottoritietä. Tilanne on jotenkin niin älytön että naurattaa. Onneksi teiden ritari pysähtyy. Emme löydä omaa tunkkiamme ja saamme sellaisen lainaksi. Ritari antaa neuvoja mutta ei likaa käsiään. Neuvoi muuten laittamaan pultit väärinpäin! Hyvä että olemme Susan kanssa ihan oikeasti nähneet kuinka rengas vaihdetaan, muuten olisi mennyt sormi suuhun. Kun rengas on vaihdettu jatkamme entistä uupuneempina ja likaisempina kohti kotia. Ei muuten täristänyt enää! Kotona katson omia koiriani ja tajuan kuinka olen niitä ikävöinyt. Ne ovat hienointa koiramaailman eliittiä, löytökoiria kaikki kolme!

Essi

Jälkikirjoitus: Kuinka kävi Karlon? Se saa oman perheen, heistä jotka sitä kävivät katsomassa. Entä Pepe ja Stina? Miran hellässä hoivassa ne muuttuvat päivä päivältä sosiaalisimmiksi ja luottavaisemmiksi. Tuliko kukaan hakemaan sitä koiraa sieltä tieltä? Ei tullut, se haettiin Tarhalle etsimään uutta kotia. Mitä muille kuuluu? Jotkut ovat löytäneet oman perheen ja toiset vielä odottavat, sitä oikeaa.

Takaisin