| Olin jo useamman vuoden seuraillut Pelastetaan Koirat ry:n sivuja, kun
mieleen tuli, että tarhalla voisi olla kivaa ja valaisevaa käydä. Kun
mahdollisuus tarhalla vierailuun tuli, ja matkaseuralaisina oli kaksi
konkaria, niin lähdin mukaan todella mielelläni.
Muihin tarhalla kävijöihin verrattuna, olen varmaankin hieman
"erilainen" tapaus: en omista koiraa, en ole koskaan omistanut. Koira
on minulle "suuri ja tuntematon", en ymmärrä koirien eleitä ym. Voisi
sanoa, että jopa aristelenkin koiria. Sen sijaan olen kissaihminen.
Kissan ajatusmaailma ja eleet ym ovat minulle helppoja asioita, ja
luokseni onkin eksynyt asumaan sellaisia kissoja, joita muut ei huoli:
pahasti hakattu, päälle hyökkäilevä, lievän aivovamman saanut kissa
(nyt jo enkelikissa) ja nykyinen, taustaltaan villiintynyt kissa, jota
kesyttelin pitkään ja hartaasti. Ajattelen kuitenkin niin, että PK:n
toimintaan osallistuvat ihmiset ovat yhdessä asiassa samanlaisia
riippumatta kotona löytyvästä eläinkokoonpanosta: kaikkien sydäntä
lähellä on kodittomat eläimet ja eläinten hyvinvointi.
Silti hieman nauratti, kun Johanna Niskakoski pyysi minua
kirjoittamaan matkakertomuksen =)
No tässä se tulee...
Tarhamatkan suunnittelu alkoi ankaralla vierailupäivän sumplimisella. Kun matkaan lähtijöitä on kolme, ja kahdella heistä vuorotyö, niin se ei ole ihan helppoa. Lopulta päivä saatiin sovittua, ja matkan odottaminen alkoi. Vähän ennen matkalle lähtöä, juttelin toisen matkalle lähtijän, tib:n, kanssa käytännön jutuista, ja asioista joita reissussa voisi tulla vastaan ja mihin olisi hyvä varautua. Itseäni ehkä jännitti eniten se, että millaiset olot eläimillä on ja kuinka herkäksi eläinten näkeminen tarhaoloissa minut vetää. Mielestäni tib sanoi aika hyvin, kun totesi, että tarhamatkan voi ottaa siten, että parkuu koko reissun ja säälii eläimiä ankarasti, tai sitten "jee, ulkoilutan niin monia koiria kuin mahdollista, että koirille tulee vähän muutakin tekemistä kuin häkissä oleminen". Vaikka olen kova tyttö säälimään, niin päätin valita kahdesta vaihtoehdosta jälkimmäisen. Perjantaina 8.2 tapasin tib:n ja Johannan Ruoholahden metroasemalla, ja siitä jatkettiin autolla satamaan, ja klo 8 lähtevään laivaan. Menomatka meni yllättävän nopeasti mukavia jutellessa =) Ennen tarhalle menoa kävimme Katarinan luona. Sinne meno jännitti hieman. Samoihin aikoihin kun sovimme tib:n ja Johannan kanssa tarhalle menosta, PK:n keskustelupalstalla Katarina oli alkanut esittelemään Varjutalun väkeä. Se "suurin ja kaunein" vanha herra Banzai oli aiheuttanut minulle ylimääräisiä sydämen tykytyksiä. Olin aivan varma, että kun tällainen koiria aristeleva ihminen tapaa "pienen 90 kiloisen rasselin", niin minusta ei jää jäljelle silmälasejakaan. No kuinkas kävikään... ei kuinkaan. Sen sijaan huomasin ihailevani Katarinan laumaa: silittelin niitä, jotka tekivät itsensä tykö, ja ihastuin totaalisesti Katarinan Vauvaan. Voiko olla liikuttavampaa tapausta! Oli jotenkin liikkistä, kun Vauva esitteli aarrettaan, jostain löytämäänsä kissanruokapussia, meille jokaiselle. Ja sitten Aysha, pienen pieni harmaa koira, joka tuntui menevän hirmuista vauhtia joka paikkaan. Vähän kauhistellen katselin, kuinka Aysha hyppeli pedissään makaavan Koiran kuonon päällä, mutta...Koira hellästi väisteli ja pusutteli Ayshaa. Katarinan luota jatkoimme tarhalle. Se suurin järkytyksen paikka tuli oikeastaan siellä. Paljon koiria, jotka ihmisen nähdessään aloittivat kuorohaukunnan. Viimeistään ulkotarhojen luona olin jo ihan lukossa. En siis todellakaan osaa koirien kanssa mitään, en oikein tunnista haukkumisen perusteella onko koira vihainen tms. Ja monet koirista olivat lisäksi iso kokoisia. Varmaan fiilikseni näkyi kasvoistani, koska Katarina pestasi minut apulaiseksi testaamaan kissaystävällisellä koiralla kissoja. Sehän sopi. Koira nimeltä Mirta oli testaajakoiramme. Muutama kissa reagoi todella lupaavasti koiraan, ja ne päätyivät PK:n sivuille kotia etsimään. Vietin kissojen kanssa muutenkin aikaa. Mielettömän suloisia kaikki. Itselläni oli ne samat tuntemukset kuten aina Hesy:lläkin käydessä, että voi kun nämä kaikki voisi viedä mukanaan kotiin... Kissojen kanssa "rauhoituttuani", lähdin uudelleen katsomaan koiria. Tällä kertaa pystyin jo katselemaan niitä haukkumisesta huolimatta (häiritsemättä). Nyt se haukkuminen tuntuikin jo luokse kutsumiselta. Muutama koira kiinnitti enemmän huomiota: tietenkin suloinen Mirta, Juno, vanhempi arvokas herra sisähäkissä, ja ulkotarhasta yksi vaalea narttu, joka ei muiden haukkumiseen osallistunut, katseli vain hissukseen minua. Lähdin myös tib:n ja Johannan mukaan heidän viedessä koiria lenkille. Oli aika järkytys huomata, että koiran päästessä häkistä ulos, se muuttui kuin taikaiskusta: haukkuminen ja hyppinen loppui. Toki muutama koira lähti häkistä kuin höyryveturi, mutta on ihan selvää, että kun pienessä häkissä viettää aikaa valtaosan vuorokaudesta, niin sitä virtaa riittää. Yleensä jo hetken kuluttua jokainen koira rauhoittui, ja lenkitys jatkui vähemmän vetävissä merkeissä. Yllätyksekseni lenkitin koiraa minäkin. Jostain Katarina pölähti paikalle, lykkäsi hihnan käteen, ja totesi "tää haluaisi vielä lenkille". Koira oli se hiljainen tyttö ulkotarhasta. Vähän epäillen lähdin lenkille. Meno olikin miellyttävää. Koira vilkuili minua vähän väliä, ei vetänyt hihnassa, ja muutenkin heräsi ajatus, että voiko se olla näin kivaa (tai sitten koira ajatteli, että mikäs uuno sinne narun jatkoksi on laitettu ja "armahti" minua kaikilta kivoilta ylläreiltä. Vitsi vitsinä. Myöhemmin kotona bongasin saman nartun PK:n sivuilta nimellä Asli. Onnellinen on se, joka sen koiran sai, aivan ihana tapaus). Aslin kanssa lenkiltä palatessa huomasin kauempana tib:n ja Johannan ja vilkutin heille. Ihmettelin kun takaisin ei vilkuteta. Lähempänä syykin selvisi: eivät olleet tunnistaneet minua k o i r a n kanssa. Aika kului tarhalla nopeasti, ja oli aika lähteä paluumatkalle. Kotiin saavuttuani tarhamatka pyöri mielessä vielä useita päiviä. Se oli todella ajatuksia herättävä ja kaikin puolin valaiseva reissu. Positiivista oli se, että Loomade Hoiupaikissa oli erittäin asialliset tilat eläimille, ja osaava ja eläimistä välittävä henkilökunta (oli ilo tavata vihdoin Jants). Surullista oli eläinten määrä. Kissoja oli todella paljon. Koirista esim Mirtan ja Aslin kohdalla en voinut kuin ihmetellä, että eikö tällaisia aarteita kaivata missään? Onneksi molemmat saivat uudet kodit. Tältä pohjalta ajatellen PK:n tekemälle vapaaehtoistyölle on todellakin tarvetta. Olen ymmärtänyt, että PK on omalla asiallisella toiminnallaan luonut Virossa vahvan perustan työlleen, ja yhdistyksessä on kokeneita ja taitavia ihmisiä mukana. Eläintä PK:n kautta harkitsevia haluan kannustaa luottamaan yhdistyksen koira- ja kissavaraajiin. Jos tällaiselle koiria aristelevalle kissaihmiselle Katarina osaa tuoda juuri sopivan koiran pelkästään jo lenkitettäväksi, niin minun mielestä se kertoo aika paljon eläintuntemuksesta. Tarhamatkalle lähden varmasti tulevaisuudessa uudestaan. TiiaR |