Olen Jossu N. ja kävin vierailulla Tallinnassa viime viikon lauantaina. Katarina V. pyysi minua kirjoittamaan näkemästäni ja kokemastani matkakertomuksen. Suostuin heti, koska muistan, kun itse vierailin yhdistyksen sivuilla ensimmäisiä kertoja, janosin tietoja siitä, millaista elämä ja toiminta tarhalla on tapahtuneiden uudistusten jälkeen. Tässä teille raotus matkastani Viron koiratarhalle ja takaisin. Kertomani tarina ei edusta virallista Pelastetaan Koirat Ry:tä, vaan on tavallisen taatelintallaajan turinoita J.
Ennen tätä matkaa olin tutustunut järjestön toimintaan lähinnä seuraamalla sydän syrjälläni kotia etsivien ilmoituksia ja maksamalla jäsenmaksun. Vähitellen aloin osallistua Pelastetaan Koirien sivuilla käytyihin keskusteluihin ja lopulta päätin lähteä käymään Loomade hoiupaikassa paikanpäällä, katsomassa miten asiat pyörivät Viron tarhoilla. Katarina V. kertoi, että jos tulisin 1.7. lauantaina, voisin olla avuksi koirien hakumatkalla Rakverestä Hoiupaikkaan. Päätin käydä tuumasta toimeen ja varasin laivamatkat lauantaille. Odotin matkaa innolla, mutta en tiennyt tarkkaan mitä odottaa. Pelkäsin, että tarhojen olot olisivat raskasta katsottavaa ja varoittelinkin jo Katarinaa etukäteen, etten ole mikään kivikasvo J. Varoitteluun ei tällä kertaa ollut varsinaisesti aihetta, koska tarhojen olot ovat näin kesällä yleisesti ottaen edes jotenkin inhimilliset koirille.
Tietenkään yhdenkään koiran ei ole oikeasti hyvä olla tarhalla, koska ympäristönä koiratarhat aiheuttavat väistämättä jonkin asteisesti stressiä koiralle kuin koiralle. Koirien sopeutuminen uusiin laitosmaisiin oloihin riippuu paljolti yksilöstä, toiset kestävät paremmin muutoksia ja stressiä kuin toiset. Voi vaan kuvitella mitä koiraparkojen mielessä liikkuu, erityisesti jos ne tuodaan suoraan kodista tarhalle! Mietin itse miltä tuntuisi joutua omien rakkaiden ihmisten keskeltä vieraaseen paikkaan, jossa on levotonta ja karua, ja vielä ymmärtämättä miksi on kaltereiden taakse joutunut. Jos olisin koiratarhalle joutunut koira, voin kyllä kuvitella sinetöiväni kohtaloni nopeasti olemalla pelokas ja aggressiivinen! On täysin käsittämätöntä kuinka sopeutuvaisia ja anteeksiantavaisia koirat ovat, kun ajattelee sitä suurta joukkoa ystävällisiä koiria, jotka kohtasin matkallani! Täytynee kuitenkin vielä tarhaoloista todeta, että Katarina sanoi talven tarhoilla olevan aivan eri asia kuin kesäaika, koska tuolloin kovilla pakkasilla koirat ovat silminnähden kylmissään värjötellessään ulkosalla. Katarina kertoi joutuneensa yrittämään lämmittää ensimmäisillä tarhavierailuillaan palelevia pentuja takkinsa sisällä ja lopulta laskemaan ne takaisin kylmyyden armoille. Sain siis tietämättäni vierailuni ajankohdan takia jonkinmoisen pehmeän laskun tarhojen arkeen.
Heräsin aikaisin ja lähdin kohti Tallinnaa kello 8:n laivalla. Olo oli lähinnä rauhallisen innostunut, pieniä perhosia lenteli kyllä vatsassa. Pääsin satamaan ja lähdin matkustamaan määränpäähän, jossa olimme sopineet tapaavamme Katarinan kanssa. Perille päästyäni tunnistin Katarinan auton kuvauksesta ja kiipesin tervehdittyämme kyytiin. Aloitimme matkan ja juttelimme koko matkan Rakvereen. Katarina kertoi muun muassa hiukan tarkemmin yhdistyksen toiminnasta ja lyhyesti siitä, miten oli itse löytänyt tiensä nykyiseen rooliinsa Pelastetaan Koirissa. Keskustelu rönsyili laidasta laitaan, joten en pysty sitä tarkasti tähän referoimaan. Seuraavat (osin epärelevantit) faktat voin kuitenkin kanssanne jakaa, joiden tiimoilta sain huvittunutta hihittelyä Katarinalta J :
1. Pelastetaan Koirat ei ole pelastanut satoja koiria uusiin koteihin niin kuin sanoin Katarinalle keskustelumme tiimellyksessä täynnä kunnioitusta. Pelastettuja koiria on tuhansia! Nykyinen luku taitaa olla jo yli 2000 koiraa. Uskomattoman hienoa!
2. Katarinalla ei ole missitaustaa! Kuulin jostain puskaradion sivuhaarasta, että Katarina on entinen kauneuskilpailujen kuningatar. Tämä tieto ei kuitenkaan perustu todellisuuteen, mutta silti en ole ainoa, joka tällaista on kuullut. Liekö Katarinalla kadonnut kaksoissisko?! No nättejä tyttöjä (?) ovat molemmat J.
3. Katarina ei ole virolainen. Hän on sujuvasta viron taidostaan huolimatta pesunkestävä suomalainen. Mietin silloin joskus tosiaan ensimmäistä sähköpostia kirjoittaessani, että ymmärtääköhän Katarina viestini :D! Kyllä ymmärsi J.
Mutta takaisin matkaamme. Pääsimme perille ja tapasin Rakveren tarhalla työskentelevän vanhan ystävällisen naisen. Katarina vaihtoi kuulumisia hetken ja sain viron alkeillani keskustelusta vain pääpiirteet selville. Järkyttävin juttu oli, että nainen kysyi voisiko Katarina auttaa koiraa, jonka edelliset pennut olivat jäätyneet kuoliaaksi talvella perheen pihalle. Pennut olivat menehtyneet, koska perheen emäntä ei pitänyt emokoirasta ja ei ollut päästänyt niitä sisälle lämmittelemään. Ei tuollaista pahuutta voi normaalilla järjellä ja sydämellä varustetun ihminen ymmärtää. Katarina lupautui ottamaan emäkoiran luokseen, että vastaavia murhenäytelmiä ei kenenkään tarvitsisi enää todistaa.
Tarhan pihalla oli vapaana kolme iloista koiraa. Niistä pienin oli Davi, joka oli maailman huvittavin pikku touhottaja. Se juoksenteli pentumaisella kömpelyydellä ympäri pihaa ja innostui kaikesta mahdollisesta. Sydämeni varasti kuitenkin lopullisesti valkoinen karvapallo nimeltä Tipa. Se oli ollut virolaisen mummon kotikoirana, kunnes mummo oli saanut aivoinfarktin ja ei enää kyennyt huolehtimaan koirasta. Tämä pikkuruinen pölyhuiska tuli ensin haistelemaan meidät läpi nätisti. Eipä aikaakaan kun, Tipa alkoi pyytää rapsutuksia Katarinalta ja hetkeä myöhemmin kipitti luokseni. Silitin koiran selkää varovaisesti, mutta se ei Tipalle riittänyt. Se tuuppi ja heilui nätisti mutta päättäväisesti, kunnes pyllähdin maahan ja se kipusi salamannopeasti syliini ja jäi tyytyväisesti siihen vastaanottamaan hellyydenosoituksia. Kertakaikkisen ihana ötökkä! Pihalla eleli myös Norell, joka oli todella kivan oloinen koira. Norell oli yksi kolmesta koirasta, jotka matkustivat kanssamme Tallinnaan.
Meillä oli kiire aikataulu saada pakattua varatut koirat mukaamme, joten tervehdimme loput koirat pikaisesti läpi. Niistä mieleeni jäi eräästä häkistä, Pelastetaan Koirien sivuiltakin tuttu Rob, joka oli todella komea ja kiltin oloinen nuori poikakoira. Harmitti, etten kerennyt käydä tutustumassa siihen tai muihinkaan koiriin tarkemmin.
Poimimme mukaamme sakemannisekoitus Jennien, "venytetyn kettuterrierin" Mooritsin sekä jo pihalla tapaamamme Norellin. Pakkasimme auton ja lähdimme paluumatkalle kolmen ihmettelevän koiran kanssa. Kolmikko oli aluksi aika levoton, mutta rauhoittui pian. Norell mönki istumaan syliini etupenkille ja pian koirat olivat kuin matkustaisivat viikoittain autolla kanssamme. Jennie hermostui vielä kerran pysähtymisestämme liikennevaloihin ja suunnitteli poistuvansa ikkunasta. Katarina sai kuitenkin Jennien muuttamaan poistumissuunnitelmansa ja työnsi Jennien hellän päättäväisesti takaisin takapenkille, jonka jälkeen koko konkkaronkka istui rauhassa Houipaikan pihalle asti.
Saapuessamme vastassa oli jo Jennien uusi perhe. Luovutimme Jennien tutustumaan isäntäpariskuntaansa ja menimme Houipaikkaan päärakennukseen. Matkalla rakennukseen huomasin, että erään auton takaosassa hoidettiin retkottavaa koiraa. Eräs työntekijä sanoi meille hiljaa, että koiraa yritetään elvyttää. En tiennyt mistä oli kyse kunnes Katarina kertoi minulle myöhemmin koko julman tarinan. Kyseinen koira oli eräänä päivänä ilmestynyt virolaisen perheen pihaan ja perhe oli antanut koiran jäädä elelemään kanssaan. Kului kaksi kokonaista vuotta ja yhtäkkiä perhe päätti viedä koiran koiratarhalle, koska "eihän se heidän koiransa ollut". Koira tuotiin Houipaikkaan perjantaina. Koira vietti yön yli tarhalla ja lauantaihin mennessä perhe oli sittenkin päättänyt, että halusivat koiran takaisin itselleen. Lauantai aamupäivällä perhe tuli sitten hakemaan koiraa takaisin itselleen. Perheen saapuessa tarhalle koira oli totaalisessa shokissa tarhalle joutumisestaan. Koira karkasi Houipaikan pihassa "perheeltään" ja juoksi silmittömän pakokauhun vallassa karkuun ihmisiä. Koiran kauhunsekainen pakomatka jatkui kaksi tuntia, jonka viimemetreillä koiran voimat loppuivat ja se lysähti maahan, eikä siitä enää noussut. Kahden eläinlääkärin pitkistä elvytysyrityksistä huolimatta koiraa ei saatu enää pelastettua. Sen sydän ei kestänyt yritystä paeta koiratarhaa, sen häkkejä ja koiran pettänyttä ihmisperhettä. Koira ei kestänyt enää tätä viimeistä sitä kohdannutta hylkäystä, ties kuinka mones kerta se oli sen surullisen koiranelämän aikana. Sen elämä päättyi koiratarhan pihalle, mutta sen viimeinen toivomus, että mitään pahaa ei enää tapahtuisi, toteutui kuitenkin lopulta lohduttomalla tavalla.
Menimme hiljaisissa tunnelmissa sisälle Loomade Houipaikkaan. Panin merkille, että tarhan sisätilat olivat asiallisen oloisia, mutta vain osa koirista mahtui sisähäkkeihin. Jatkoimme eteenpäin ja meidän mukaamme tuli kiertämään mukavan oloinen Jants. Kiertelimme sisähäkkien käytävää ja kiinnitin huomiota moniin yhdistyksen sivuilla näkemiini koiriin. Edellisen hetken tapahtumat hälvenivät hiukan, kun katselin kauniita ja seurallisen oloisia koiria. Erityisen upean värinen Zora katseli minua kysyvästi kävellessäni ohi ja rotikka Hamlet makasi raukeasti häkissään. Olen aina pitänyt rotikoista ja tarhalla olevat yksilöt ohitin nopeasti, että en rupeaisi sullomaan niitä reppuuni L.
Arvokkuutta ja ystävällisyyttä huokuva Leona sai myös sydämeni sykähtämään. Tämä pitkäkarvainen sakemannirouva oli maailman tyynimmän oloinen koira ja tuntui väärältä nähdä se häkissä, kun se on selkeästi luotu makailemaan jonkun kodin olohuoneen pehmeällä matolla.
Matkamme jatkui sympaattisen nuoren uroksen Papun kautta takimmaisiin häkkeihin. Takimmaisesta rivistä poimimme pienelle kävelylenkille varmaan maailman kilteimmän ja ystävällisimmän koiran, Feonan ja elämäniloisen touhupepun Bimin. Feona oli äärettömän rauhallinen ja ystävällinen ja höyhenenkevyt ulkoilutettava. Kipeästä jalastaan huolimatta kerrassaan liikuttava Feona lähti mieluusti mukaan kävelylle. Bimi taasen haisteli ja touhuili jatkuvasti jotain, mutta pysyi kuitenkin hanskassa vaikka vetikin välillä. Bimi vaikutti todella hupaisalta ja huumorintajuiselta koiralta, en voinut lopulta kuin nauraa sen pöhköilyille. Palautimme koirat häkkeihinsä ja tervehdimme hienon näköistä valkoista, ystävällistä Deviniä. Läheisessä häkissä oli koira nimeltä Rasse, jonka Katarina kertoi olevan kovasti ihmisten perään ja väsymätön ihmisten hellijä ja kirputtaja. Seuraavaksi kuljimme kuvaamaan uuden koiratytön sivuille kodin hankkimista varten. Tyttö oli hellyyttävän ystävällinen meille kaikille kolmelle, jotka ängimme sen häkkiin samalla kertaa. Se tuli rapsutettavaksi vuoronperään meidän kaikkien luokse. Ulkonäöltään tämä tyttö oli erittäin siro ja söpö. Tämä tytteli tulee sivuille tietääkseni nimellä Emme.
Kello läheni kahta ja menimme katsomaan joko Mooritsin ja Norellin hakijat olivat saapuneet. Hoiupaikan ulkopuolella odotteli Mooritsia hakemaan tullut tyttö. Hän kertoi etsineensä juuri Mooritsin näköistä, kokoista ja luonteista koiraa pidemmän aikaa. Täydellinen pari siis! Pian paikalle saapui myös Norellin hakijat äiti ja tytär, jotka olivat myös erittäin onnellisia valinnastaan.
Katarina kertoi kaikkien kolmen koiran (Jennie, Moorits ja Norell) uusille omistajille koirien voimassaolevista rokotuksista ja muista käytännön asioista. Lopulta hyvästelin spesiaali-ihmisen, Katarinan, joka ei varmaa enää tunne vapaa-aikaa edes sanakirja terminä. Katarinan junaillessa asioita paikanpäällä soi hänen puhelimensa lähes tauotta. Silti hän jaksoi olla kaikille ystävällinen. Ihailtava henkilö!
Aloitin kotimatkan tilataksilla, jonne tulivat Rakverestä haettu koirakolmikko omistajineen. Matkaporukkamme pääsi sujuvasti satamaan ja koko porukka purkautui sataman edessä ulos autosta. Matka tarhalta satamaan taksilla ei ollut pitkä eikä kallis. Hyvästelimme Jennien porukan ja me loput lähdimme läheiseen satamaan, josta olimme toisiltamme tietämättä kaikki varanneet paikat samalta vuorolta! Matkustin Mooritsin ja Norellin kanssa kotiin ja nämä kaksi koiraa saivat minut lyödyksi aivan ällikällä. Ne olivat hiljaa ja kiltisti koko odottelun satamassa ja heiluvan laivamatkan! Kaksikko käyttäytyi kuin herran enkelit. Täysin aseista riisuvaa oli myös luottamus mitä nämä koirat osoittivat meitä kaikkia kohtaan. Miten koirat voivat uskaltavaa lähteä vieraiden ihmisten mukaan, outoihin paikkoihin ja siellä ne heiluttivat häntäänsä, kun joku meistä ihmisistä palasi takaisin laumaan satamassa esim. vessareissulta! Olin kyllä ikionnellinen näiden koirien uusista, täydellisen sopivista perheistä ja erittäin ylpeä niiden esimerkillisestä käytöksestä. Luulen silti, että jokaisen koiran kotimatkaa varten kannattaa kuitenkin varata jotain herkullista naposteltavaa, jolla voi houkutella ja palkita koiraa tiukoissa tilanteissa, jos se esimerkiksi kieltäytyy menemästä johonkin. Myös koirille sopivista matkapahoinvointilääkkeistä ei varmaan ole haittaa.
Palasin kotiin erittäin tyytyväisenä, että kävin Virossa ja näin omin silmin miten elintärkeää Pelastetaan Koirien työ on näille tarhalle joutuneille koirille. En epäröi hetkeäkään mainostaa Pelastetaan Koirat Ry:tä ihmisille, joiden koiranottoaikeet kantautuvat korviini! Ja kaikille muillekin, jotka ovat kiinnostuneita yhdistyksen toiminnasta! Pitää hankkia lisää asianmukaista tietoa yhdistyksen toiminnasta ja kehitellä yleisesti ideoita miten näitä sydäntenmurskaajia voitaisiin parhaalla mahdollisella tavalla auttaa. Lopuksi syvä kumarrus kaikille Pelastetaan Koirien aktiiveille!