MATKAKERTOMUS 17.-19.9.2005

Minulle on sanottu että matkakertomuksia on hauska lukea. Onhan niitä, yleensä niitä on myös hauska elää. Aina naurattaa, joskus ei ihan heti silloin kun juttuja tapahtuu mutta myöhemmin kyllä. Voi olla että jotkut tapahtumat mainitaan eri päivän kohdalla kun milloin ne oikeasti tapahtuivat. Tarhalla aika ja päivät menettävät merkityksensä ja kaikki tapahtumat sulautuvat yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Ja onhan tässä nyt kai kuitenkin jonkinlainen kirjailijan vapaus kuitenkin olemassa..

Lauantai 17.9.

Eli lauantaiaamuna jälleen kello viisi lähdimme Susannen kanssa matkaan. Innokkaina viettämään mahdollisimman paljon aikaa koirien kanssa Tarhalla eikä matkalla, olimme ostaneet liput nopealle Siljan Super SeaCatille. Nämä nopeat laivat ovat hitaita risteilyaluksia herkempia merenkäynnille, tuulelle ja sen semmoiselle. Toki me sen tiesimme mutta tämän matkan aikana saisimme vielä tuntea nahoissamme, kuinka säiden ja luonnon armoilla pieni ihminen loppujen lopuksi on. Susa ei aina ole ihan yhteensopiva keinuvien laivojen kanssa mutta matka kuulemma kyllä sujuu ihan mallikkaasti jos ei nouse seisomaan matkan aikana. Niin, ei sitä liikkumattomuus sääntöä aina ole ihan helppo noudattaa mutta tietysti yritämme parhaamme. Susanne on aina hyvin urhea, silloinkin kun laiva keinuu niin paljon että merisairaus varmasti velloo vatsassa. No, menomatkalla emme kuitenkaan saaneet tätä tärkeää oppia luontoäidin oikullisuudesta, se oli tulossa vasta myöhemmin.

Matka siis sujui ihan hyvin ja ajaa huristelimme tarhan pihaan jo ennen yhtätoista aamupäivällä. Siihen mennessä oli herkkuja ostettu (koirille, kissoille ja meillekin) sekä hotellihuone varattu yöksi. Ilma oli syksyisen kaunis ja elämä hymyili meille. Heti kun Susa astuu autosta ulos Palle riehaantuu "sieltä tulee Susa!!!! tule tänne tule heti tänne" voin kuvitella Pallen kutsuvan. Kohtaaminen on sekä riehakas että hellä, niin se näiden kahden välillä aina on. Minullakin on ne omat erikoisrakkaat joita kaipaan. Kuinka olenkaan voinut taas olla kaksi viikkoa ilman Roxan seuraa, kuinka olen kaivannut Britan haukkua ikkunasta, Santaa, Maximusta, Keania ja kaikkia muita.... Käymme kaikkien luona, tarjoamme sekä herkkuja että ruokaa, viemme kaikkia lenkille, silitämme ja rapsutamme. Vaatteet likaantuvat leikeistä, kasvot kastuvat märistä pusuista ja jalat väsyvät lenkkeilystä. Pakko välillä huilia autolla. Silloin luonamme on aina joku koirista. Monesti se joku on nykyisin varovainen Manja. Siinä se yleensä seisoo ja katselee meitä. Silmissään se lempeä ilme joka on niin manjamainen. Joskus Manja varovasti istuutuu, noustakseen pian taas jaloilleen. Manjaa tekisi mieli rutistaa kovasti kaulasta, suukotella sitä, mutta se ei käy. Tätä neitoa pitää silittää hellästi ja hitaasti, suurella lempeydellä, siitä Manja eniten nauttii.

Artchi on tänään lähdössä kotiin. Siinäpä vasta tosi mies. Meitä oli parhaimmillaan viisi naista Artchia huvittamassa. Kokeilimme sopisiko mikään kuonopanta pojalle tai valjaat tai yleensä mikään millä sitä voisi kotiin kuljettaa. Artchi riehui, veti meidän kanssa kilpaa, kaatoi meitä maahan kun olisimme olleet sen leluja. Aina kun se vaan yletti niin se suukotti meidän naamat märiksi. Artchilla ei varmaan ole aikoihin ollut niin hauskaa kun mitä sillä siinä oli. Upen näköinen koira jolla on ihana luonne!

Jossain vaiheessa päivää tarhalle tuli auto jossa oli nuori, lähes kokonaan valkoinen koira. Miehet olivat tuomassa koiraa tarhalle mutta kieltäytyivät maksusta joka kerätään koiransa tarhalle tuovilta ihmisiltä. Heille annettiin Tehon osoite ja miehet antoivat ymmärtää lähtevänsä sinne. Onneksi lähdimme pian tapahtuman jälkeen lenkille. Siellä, ihan lähellä tarhaa, seisoi keskellä vesilätäkköä tuo samainen valkoinen koira. Se antoi ottaa itsensä kiinni ja veimme lapsukaisen tarhalle. Tuumimme että tuskin enää sitä kaipaavat ja ryhdyimme miettimään nimeä. Juleshan pojasta sitten tuli.

Tämäkin touhukas päivä loppui aikanaan ja lähdimme Susan kanssa nauttimaan ravitsevaa ja herkullista Hesen einettä. Ja hotelliin, ihanaa, suihkuun ja lepäämään. Eipäs vielä herkutella ajatuksella. Hotellihuoneiden sähkölukot ovat rikki ja ovet eivät avaudu. Ja sitten odotellan. Onneksi odotus ei ole pitkä vaan respa ratkaisee ongelman antamalla käyttöömme vanhanaikaisen oikean avaimen jolla pääsemme vihdoin huoneeseen.

Sunnuntai 18.9.

Aamiaisesta joudumme taistelemaan ilmeisesti luokkaretkellä olevan teinilauman kanssa. Siinä oli sääntöinä vaan; nopeat syövät kaiken ja hitaille ei jää mitään. Mielestäni me Susan kanssa pärjäsimme ihan hyvin. Ainakaan kummallekaan meistä ei jäänyt nälkä. Tarhalla tervehdin ensin Keanin, kaikki tekee niin. Kean rientää kaikkia aina iloisena vastaan. Siinä on kyllä yksi maailmankaikkeuden positiivisimmista koirista! Siitä sitten Emmetin luo. Emmetillä ja minulla on ihan omanlainen suhde, olen Emmetin henkilökohtainen lelu. Siltä ainakin tuntuu kun Emmet riemulla hyppii vasten ja riekkuu vaatteissani. Kyllä Emmet osaa sitten käyttäytyäkin mutta energiaa ja iloa on vaan niin paljon että jotenkin sen on purkauduttava. Se on kyllä on varsinainen energiakeskittymä koko koira. :-D

Päivällä tarhalle tuli koiriin tutustumaan nuorehko suomalainen nainen äiteineen. Juttelimme ja katselimme koiria, suurimman vaikutuksen heihin teki Jules. Ilokseni voin kertoa että heistä Jules sitten löysi tulevat omistajansa ja heidän luokseen Jules matkaa kunhan rokotukset tulevat voimaan.

Ilma ei ollut niin upea kun lauantaina ja jossain vaiheessa päivää tuuli alkoi yltymään. Saimme tiedon että nopeat laivat ovat peruttu. Autossamme Suomeen olivat matkaamassa Cecilia ja hentoinen mustavalkoinen Bella. Puhelimitse ei tietenkään päässyt läpi mihinkään numeroon. Eckerölle sain yhteyden mutta tietysti laiva oli aivan täynnä. Ei muuta kun koirat autoon ja nokka kohti satamaa. Satamassa selvisi pian että kaikki nopeat laivat ovat peruttuja kovan tuulen takia ja kaikki hitaat ovat täynnä. Saimme vaihdettua lippumme seuraavalle iltapäivälle. Ei muuta kun nöyryyttä asenteeseen, anteeksipyytävä sävy ääneen ja työnantajille soittamaan. Siinä vaiheessa tilanne selvisi myös kotona omia koiria hoitaville siipoillemmekin. Kaikki suhtautuivat tilanteeseen hienosti, osa jopa hiukan huvittuneesti. Jätän kertomatta ketä tilanne huvitti...Sen voin paljastaa että siinä vaiheessa se ei ollut Susa enkä minä.

Pian me kuitenkin toivuimme kun tajusimme että vielä ei tarvitsekaan lähteä, vaan olemme voittaneet yhden päivän lisää. Ei muuta kun takaisin tarhalle. Siellä Katarina jo osasi meitä odottaakin. Arvasi että takaisin me palaamme. Tulipahan testattua että koirat ovat autossa hienosti pidempäänkin. Ehdimme vielä touhuamaan tarhalla monta tuntia ennen kun nälkä pakotti meidät taas nauttimaan jo legendaksi muodostunutta Hesburgerin einettä.

Maanantai 19.9.

Maanantaina tarhalla oli hiljaisempaa, ei ollut muuta vapaaehtoista porukkaa kun Susa ja minä. Katarinakin soitti tulevansa vähän myöhemmin. Hänen piti hakea eläinlääkäriltä nuori koira joka oli viety sinne lopetettavaksi. Edelliset omistajat eivät sitä enää halunneet koska se on liian aktiivinen. Niin me sitten tutustuimme Boy nimiseen upeaan nuorukaiseen. Vaikka en ehtinyt pojan kanssa pitkään aikaa viettämään, ehdin ihastua (taas!!!) tähän komeaan nuorukaiseen. Vaikka maanantai oli lyhyt päivä (laiva lähti jo klo 16) ehdin kuitenkin mm vielä kerran kukkulalle tuulia haistelemaan Atos pojan seurassa. Aikaa riitti myös metsään eksymiseen Santan kanssa. Siitä en kerro enempää, sanon vaan että aika paljon sitä metsää siellä Tarhan takana kuitenkin on. :-D Reissu oli rankka ja oli ihanaa saada, kuin lahjana luontoäidiltä, yksi ylimääräinen päivä, mutta kyllä loppujen lopuksi oli mukavaa palata kotiin, oman perheen luokse.

Maanantaista tuli nyt aika lyhyt. Lähtöpäivää sävyttää aina jo lähtemisen ikävä ja silloin mietteet ja tunteet ovat välitilassa tarhan ja oman kodin välillä. Siinä tunnelmassa sitä roikkuu vähintäänkin seuraavan päivän tarhalta tulon jälkeen.

Essi

Takaisin