On se kumma kuinka vastenmieliseltä tuntuu nousta sängystä työaamuina klo 6, mutta tarhalle lähtiessäni olen pirteänä lenkittämässä omia koiriani jo klo 4:30... Tämä oli vasta toinen kerta tänä vuonna, kun pääsin lähtemään Koerte Varjupaikiin. Ennen lähtöäni verhoilin takapenkin kunnollisella peitolla varmuuden vuoksi ja otin oman 5m flexin mukaani. Nimittäin toistaiseksi on aina käynyt niin, että joku koira tulee kyydissäni Suomeen; viimeksi sain kunnian tuoda todella hienosti käyttäytyvän Montoyan uuden omistajansa kanssa ...tai sitten bongaan kulkukoiran matkalla tarhalle ja jään sitä pyydystämään.
Ennen tarhalle menoa kävin tietenkin ostamassa kissoille ja koirille erilaisia ruokia ja herkkuja. Rahaa meni mainitsematon määrä :) (siltä varalta että mieheni tämän vahingossa lukee...)
Keskellä viikkoa ei tarhalla montaa ihmistä näkynyt. Vain kaksi virolaista tyttöä oli ulkoiluttamassa joitain koiria. Näin "hiljaisena aikana" on tarhalla mielestäni kivempi olla, kun koirat eivät ole niin hermostuneita monista ihmisistä. Tosin huonona puolena on se, että silloin kaikki katseet ja toiveet seuraavat vain minun liikkeitäni: "toisinko hänellekin jotain", "kävisinkö häntäkin silittämässä", "hakisiko se minut pois", "viekö se tuon lenkille eikä minua"... *huokaus* Tuntuu niin pahalta, ettei voi antaa kaikille tasapuolisesti ja varsinkin tarpeeksi huomiota. Ehkä seuraavalla kerralla kyselen edes kahta ihmistä mukaani...
Kun ajoin pihaan, Kaarlon tyttöystävä tuli tietenkin haukkumaan minulle ja katsomaan mitä tuomisia auton takaluukusta löytyykään. Hassu tyttö. Vein heti kaikille vahtikoirille tuoreet luut - myös Baille, isolle ja vihaiselle kaukkarille, jonka muljahtanut silmä sai sen näyttämään vielä hurjemmalta. Ihmisen julmuuden uhri. En halua edes tietää mitä sille on tehty, että se vihaa ihmisiä niin paljon :( Haluaisin halata sitä, mutta selvästikään se ei sellaista olisi ymmärtänyt ja pidän mielelläni kaikki vartaloni osat. Kestosuosikkiani Kaarloa kävin tietenkin silittelemässä. Sisällä käydessäni huomasin ettei tarhan eteisessä, mihin ruokalahjoitukset tuodaan, ollut kuin pieni yksinäinen kuivaruokasäkki.
Päätin mennä suoraan tarhan portista sisälle enkä viereisestä kissalan ovesta, jonne olin viime käynnilläni jumittunut. Heti portista astuttuani huokaisin - Aino siinä heilutti häntäänsä ensimmäisessä ulkohäkissä. Sillä oli pentuja, jotka oli kuljettanut koppinsa taakse. Niitä oli yritetty viedä koppiin, mutta Aino kantoi ne aina takaisin koppinsa taakse.
Välillä se kävi komentamassa viereisessä häkissä olevaa siroa, belggarin näköistä narttua, jolla myös oli pentuja.
Hyvä asia oli se, että tarhalla oli aika vähän koiria. Viimeksi niitä kun oli yli 100. Tuntui, että tällä hetkellä tarhalla oli enemmän pienehköjä karvapalloja kuin isoja koiria.
Haikeasti jätin kaikki anovat katseet narttujen puolella ja pysyin päätöksessäni (kerrankin): Olin jo ennen tarhalle tuloa päättänyt viedä Rommin kunnon lenkille heti ensimmäisenä, koska kuulin viimeisiltä tarhalla kävijöiltä, että se oli todella turhautunut niinkuin sakemannisekoitukset yleensä. Marssin siis sivuilleni katsomatta suoraan sen kopille. Rommille oli vaihdettu valjaat, kiitos Tuijan, koska sen kaula oli hiertynyt rikki. Rommi tuntui vähän epävarmalta, kun yritin kiinnittää hihnaa sen valjaisiin - näykkäisi. "Haluat kuitenkin lenkille, miksi puret :( ", se näytti hieman nololta. Annoin sille vähän jauhelihaa, juttelin, silittelin ja kokeilin uudestaan. Nyt Rommi ymmärsi mikä oli homman nimi ja pääsimme lähtemään. Erittäin innokkaasti se teki tuttavuutta irrallaaan olevan howavartin näköisen aran uroskoiran kanssa. Hännät heiluivat ja Rommi olisi halunnut astua sen.. Aino rähisi portin viereisestä häkistä ja Kaarlon tyttöystävä tuli komentamaan, mutta Rommi ei välittänyt. Tiellä olevat kissat saivat kyytiä. Rommi ei paljoa vetänyt ja muutenkin oli erittäin miellyttävä lenkitettävä (taas yksi uros jonka ottaisin, jos ei itselläni olisi jo uroksia). Kauniisti väisti vastaantulevat autot ja kuunteli kun kutsuin sitä tien reunaan ym. Tunnin sen kanssa juoksin kuntoani koetellen ja palasimme tyytyväisinä hänen kopilleen. Se ei edes yrittänyt vastustella lähtöni vaan jäi läähättämään kopilleen.
Myös toisen Rommin näköisen pojan, Ronnyn, halusin viedä lenkille. Siitä tuli kuitenkin nopea lenkki. Poika ilmeisesti halusi mieluummin olla kopillaan turvassa :(
Koko tarhallaoloaikani minua seurasi - tai lähinnä ruokiani - tämä vapaana oleva iso arka uros ja sen seurana pieni arka narttu. Jos jätin reppuni maahan niin jo oli molemmat tonkimassa sitä. Loppujen lopuksi antoivat silittääkin. Uros tuntui kovin kiltiltä ja tuli toisten koirien kanssa toimeen, mm. Dsoin kanssa se kävi leikkimässä. Tällä pojalla on koko ajan pelästynyt katse silmissään. Varsinkin jos tarhan miespuolinen työntekijä tuli pihalle niin poika juoksi kauas.
Sisäpihalla oli niin korkeaksi kasvanutta juolavehnää tai mitä lie rikkaruohoa olikaan, että kopeille ei nähnyt kaukaa vaan täytyi mennä tarkistamaan jokainen koppi ihan vierestä josko siellä on asukas - Ja ketäänhän ei saanut olla huomaamatta!
Monica pentuineen oli siirretty ulkotarhaan. Tyttö oli vielä kiinni kopissaan, kun on niin liukas karkaamaan. Otin hänet lenkille, mutta en edes ehtinyt kunnolla ulos tarhan portista, kun Evi juoksi sanomaan, että sillä on sienitulehdus joka voi tarttua sekä koiriin että ihmisiin. Joudun siis viemään pettyneen Monican takaisin häkkiinsä :(
Muistoasi kunnioittaen
Jos olisin tiennyt, että menehdyt, olisin tehnyt toisin.
Lilja seurasi liikkeitäni koppinsa katolta. Jos yritin ottaa siitä kuvaa kaukaa, se meni äkkiä koppiinsa piiloon. Menin tekemään sen kanssa tuttavuutta. Sain sen tulemaan ulos kopistaan kolistelemalla ketjua ja herkkujen kautta haistelemaan varovasti kättäni. Ajan kuluessa Lilja antautui kokonaan rapsutettavaksi ja pois lähtiessäni hyppäsi vasten: "älä lähde." :( Palasin Liljan luo uudestaankin, mutta kompastuin ja horjahdin. Lilja pelästyi niin paljon, että hyppäsi siltä seisomalta takaperin koppinsa taakse jättäen jälkeensä isot kaapaisujäljet. Vitsin kömpelö minä. Aloitin siis alusta "kesyttämisen". (Liljakin on saanut Suomesta kodin)
Huomioni kiinnittyi pirteään staffisekoitukseen, joka oli sidottu kiinni häkkiinsä. Syynä oli se, että oli mennyt oman häkkinsä läpi ja vastapäisen häkin läpi ja hyökännyt siellä olevan koiran kimppuun.. Evi myös kertoi tarhalle tulleesta schaeferistä jota hän oli ruokkinut lusikalla viikon. Se oli vahvistunut kuulemma koko ajan, mutta sitten olivat tulleet eläinsuojeluviranomaiset ja vaatineet sen lopettamista. Vastaani käytävällä tuli myös pahan näköinen, karvaton terrierisekoitusuros, joka oli jo paljon paremmassa kunnossa :) Evi sanoi sen tervehtyneen jo niin, että on alkanut vahtimaan ja suositteli etten varmuuden vuoksi koskisi siihen :)
Kahden päivän aikana tarhalta haettiin kaksi koiraa. Molemmat perheet olivat venäläisiä hyvinpukeutuneita ihmisia. Toiset ottivat nuoren ja kauniin rottweileruroksen ja toiset samoihin adjektiiveihin sopivan spanielin. Halveksivasti ajattelin heidän olevan stereotyyppisiä venäläisiä (tai virolaisia) joille kelpaa vain se kaunis. Mutta ehkä koira (tai molemmat koirat) oli oikeasti heidän - en tiedä.
Tuli taas aika, kun oli vastahakoisesti todettava lähdön hetken tulleen - ei riitä kaksi päivää tarhalla.. Menin siis toimistoon selvittelemään mukanani lähtevän Peppi-pennun lääkkeitä ja papereita. Pepillä oli keuhkoputken tulehdus. Se olikin laitettu lämpimimpään mahdolliseen paikkaan, mikä oli vaatehuone. Peppi on tavattoman suloinen n. 8 viikon ikäinen tyttö, joka heiluttaa pientä häntäänsä aina. Pepin äiti, eli Kaarlon tyttöystävä, oli päätynyt toisen nartun kanssa tarhalle synnyttämään ja tämä terhakka pentu on siis kasvanut tarhalla. Kun kannoin Pepin ulos toimistosta, tuli Pepin äiti siihen taas ja tällä kertaa se ei haukkunut. Se seurasi meitä ja annoin sen haistella Peppiä. Pepin häntä heilui vimmatusti ja luulen, että emo tunnisti lapsensa. Emo jäi katsomaan peräämme, kun ajoimme pois. Tuli vähän haikea olo :( Olisin voinut ottaa hänetkin..
Peppi matkusti takapenkillä hienosti. Välillä se haukkui minulle kimeästi ja heilutti häntäänsä kun juttelin sille. Sitten se kyllästyi, kun minusta ei ollut mitään iloa ja venähti mahdollisimman pitkäksi patukaksi makaamaan. Satamassa se hurmasi kaikki. Sain kertoa useille ihmisille Koerte Varjupaikista ja toiset ihmettelivät, että saako sieltä tuollaisiakin.. Varmuuden vuoksi infosin, että tämä suloinen pentu voi olla oikea riiviö ja vuoden päästä mahdollisesti suurikin koira.
Laitoin käsijarrun päälle kun jonotimme laivaan, jotta voin kääntyä takapenkille höpöttämään Pepille. Yhtäkkiä havahduin tunteeseen, että ihan kuin liikkuisimme - nostin pääni ylös ja kyllä, olimme valuneet n. 10m taaksepäin - mieheni ei ollut kertonut ettei käsijarru pidä.. Onneksi takana ei ollut ketään. Kaikki tulli-ihmiset vain tuijottivat minua - blondi..
Peppi oli parasta matkaseuraa. Saimme lemmikkihytin ja se nukkui kuin tukki vähän aikaa. Sitten se heräsi ja alkoi puremaan minua, haukkui söpösti ja yritti saada leipääni. Tietokonehommista ei sen jälkeen mitään tullutkaan. Se myös tutki paikkoja, kakkasi keskelle käytävää ja auttoi ahkerasti kakan siivoamisessa... Tullissa ei kyselty mitään papereita. Tullimiehet vain lepertelivät söpölle pennulle, joka tuijotti heitä takapenkiltä takakenossa asennossa.
Suomen päässä Peppiä odotti kotihoitaja, joka ihastui siihen myös. (Peppi on nyt omassa kodissaan ja se on hoidettu kuntoon.)
Reissu oli taas henkisesti raskas ja nukuin suurimman osan seuraavasta päivästä. Kotiin tullessani omat koirani; raihnainen Gandalf, komea Faro ja Milla Magia-kissa näyttivät niiiin kiiltäviltä ja kauniilta valioyksilöiltä.
En malta taas odottaa seuraavaa mahdollista kertaa.
Sini
Tarhalla 13.-14.07.2004
Olin yksin matkassa, niinkuin yleensä. Olisihan seura ollut mukavaa, mutta yleensä tiedän tekemisistäni aina niin viime tingassa ettei kukaan ehdi mukaan ja olen kai vähän yksinäinen susi muutenkin, joka mielellään suunnittelee yksin :)
Etupihan koirat (vahdit): Kaarlo, Minski, todella hellyydenkipeä tyttö, Kidi, musta uros, hyvin arka uros ja Bai
Portin vieressä, ennen sisäänkäyntiä, oli rottweileruros, jonka molemmat silmät olivat täysin rähmässä ja näyttivät tosi pahalta (Onneksi suomalaiset vapaaehtoiset olivat vieneet tämän pojan seuraavalla viikolla eläinlääkäriin, jossa se oli päästetty tuskistaan. Paha silmätulehdus oli surkastuttanut pään lihaksia ja luita).
Otin Ainon ulos häkistään ja vein sen nuuskimaan pellolle. Se oli tosi suloinen siliteltävä tuhti mamma. Yhtäkkiä Aino muisti pentujensa olemassaolon ja siinä sitten mentiin höyryjunan lailla takaisin häkkiinsä ja komentamaan viereisen häkin mamia.
Ja kolmaskin äiti, eli Fantalla, oli kaikista pienimmät pennut keskellä häkkiä hiekalla..
Kaifan viimeisetkin pennut olivat menehtyneet. Tyttö oli todella huomion kipeä. Se painautui ihan kiinni verkkoa vasten, jotta sitä silitettäisiin. Samoin teki sen vieruskaverikin, myös staffisekoitus. En tiennyt miten päin olisin niitä rapsuttanut, kun kaksi kättä on taas liian vähän. Aika-ajoin tarhan täytti aavemainen ulina Kaifan hellyydenkaipuusta. Onneksi se on varattu Suomeen. (Kaifa on päässyt jo Suomeen)
Narttujen puolella oli pippurinen ja hoikka tyttö, joka piti kovaa meteliä muille koirille. Oikeasti se halusi huomiota ja PALJON ruokaa. Mennessäni sen luokse, se lopetti metelin ja otti onnessaan vastaan kaikki rapsutukset. Välillä se teki roundin komentaen muita koiria, varsinkin jos minua seuraava uros tuli lähelle, kuin sanoen, että tuo on nyt minun enkä jaa muiden kanssa. Sitten se tuli tyytyväisenä luokseni häntä heiluen. Vein senkin kävelemään ja annoin koko 800g purkin ruokaa sille. Mielessä kävi kyllä, että olikohan liikaa, mutta ei näyttänyt häiritsevän yhtään - lisää olisi pitänyt saada ja tyttö viettikin tovin yrittäessään saada kaiken mahdollisen maun tyhjästä pedigree-pussista.
Yhdellä kopilla istui rauhallisesti haukkumatta mutta tarkkaavaisesti vanha saksanpaimenkoirauros. En tiennyt mikä se oli miehiään, joten lähestyin sitä varovaisesti. Se tuntui pidättyväiseltä, mutta olin väärässä, sillä kun tämä viisas vanha herra huomasi minun vievän sen lenkille se innostui silmittömästi. Se oli todella onnellinen päästessään kauas tarhalta. Herra ei tuntunut hellyydenkipeältä, mutta se otti kontaktia koko ajan - sitä oli varmasti koulutettu aikaisemmin. Se juoksi edellä ja minä perässä taas tunnin ajan. Välillä pidimme sadetta puun alla. Huolissaan se tuntui olevan - piti sakemannipiippausta. Tasaisin välein se vilkuili minua ja tuli luokse, kun pyysin. Taas yksi uros jonka ottaisin *huokaus* (tämä herra, Rasmus, on saanut Suomesta kodin :) ).
Monican vieressä oli pienehkö musta takkuturkkinen narttu, jolla oli viime kerralla ollut iloinen pentu. Kun tarjosin niille jauhelihaa, oli tämä kiltti äiti antanut pentunsa syödä ensin. Pentua sillä ei enää ollut (saanutko kodin vai menehtynytkö..) ja se oli arempi - se ei antanut koskea vaikkakin haukkui herkkujen perään.
Takkuturkkisen tytön viereisessä häkissä oli kaksi pentua. Toinen riehakkaana yritti saada huomiota ja toinen oli taka-alalla häntäänsä vienosti heiluttaen. Tämän vienon tytön katse jäi mieleeni. Katsoin, ettei pennuilla ollut mitään leluja, joten annoin riehakkaalle lelun jonka se saman tien kuljetti koppiinsa. Annoin sille myös puruluun ja sille kävi samoin - Kuinkahan paljon niillä on tavaraa kopissaan :)
Samassa paikassa kuin viime kerralla oli iso uros, jonka takajalka on vereslihalla. Se oli häkissään, kopissa kiinni ja haukkui minulle raivokkaasti. Olisiko ehkä jäänyt auton alle. Se lopetti haukkumisen siksi aikaa kun olin paikallani ja annoin sille jauhelihaa. Osoitti hitusen ystävällisyyden merkkejäkin. Kuitenkin liikahtaessani se aloitti haukkumisen uudestaan.
Sen ja takkuturkkisen nartun välissä oli kaunis vaalea uros, joka makasi takaseinää vasten mykkyrällä. En tiennyt pelottiko sitä vai oliko se sairas. Laitoin sille jauhelihaa lattialle ja se tuli sen hakemaan, mutta meni takaisin samaan asentoon. 
Jos olisin tiennyt, että olet sairas, olisin tehnyt toisin.
Jos ei koskaan auta, se on vain luotu lievittämään omaatuntoa.
Jäit ikuisesti mieleeni.
Lepää rauhassa, kärsimyksesi ovat ohi.
Isossa häkissä oli kaksi hauskan näköistä lepakkokorvaista sisarusta - hieman arkoja.
Uusien koirien aitauksessa oli ainoastaan neljä koiraa. Ne olivat kaikki todella ystävällisiä ja hyväkuntoisen näköisiä hännän heiluttajia. Tullaankohan niitä hakemaan vai ovatkohan ne tuotu tarhalle..
Taas on löydetty yksi ihmisen uhri - vanha (tai hyvin huonokuntoinen) nälkiintynyt koira.
Tarhan perällä on hauskannäköinen uros, joka on ollut tarhalla jo helmikuusta asti. Se voisi olla vaikka airedalesakemannisekoitus. Kovasti sekin odotti, että menisin sen luokse. Poika otti ahneesti herkut kädestä ja käänsi takapäänsä rapsutettavaksi kuten edelliselläkin kerralla. Kun sitä rapsuttaa, se murisee/rähisee - en ihan ymmärrä mitä tarkoittaa.. Olisin häntäkin halunnut viedä kävelemään, mutta ehkä seuraavalla kerralla uskallan kokeilla mitä sen mielessä liikkuu..
Sisätiloissa oli enimmäkseen pieniä koiria. Ensimmäiseksi etsin koiraa, jonka luona viime kerralla vietin paljon aikaa - lähinnä itkien. Se oli niin heikossa kunnossa, että kaatuili vasten seiniä, kompasteli omiin jalkoihinsa ja sen silmät olivat sumeat (kuva on viime käynniltäni).
Olin ihan varma, että se oli lopetettu, mutta siellä se oli edelleen ja *onnen huokaus* paljon paremmassa kunnossa (Kuulemani mukaan tämä koira on saanut kodin Suomesta). 
Sambucan nähdessäni hätkähtäen luulin, että se on koira joka oli viime kerralla kaatuillut seiniä pitkin. Ei se ollut - saman näköinen vain.
Sambucan kanssa kiipesimme läheiselle kukkulalle seuraamaan tarhan tapahtumia. Hän on ketterä mies vaikka ei käytä toista etujalkaansa juuri ollenkaan. Kiltti koira kuin mikä.
Saakohan tämä rottismummo kotia. Siitä on sanottu, ettei ole kaikille ystävällinen. Minulla ei kuitenkaan ollut sen kanssa mitään ongelmia. Kovin symppikseltä vaikutti. Välillä haukahti: "Hei, minäkin olen täällä.", ja odotti korvat höröllä huomiota.
Reba nautti lenkistään. Nuoret koirat häkissä janosivat hellyyttä. Suuri arahko ruskea koira tähysti takana koppinsa katolla. Toisen päivän aikana tarhan kaikki koirat saivat paljon tuoreita luita työntekijöiltä - tarhalle oli varmaan tullut teurastamolta lähetys. Tarhalla oli arkoja koiria, jotka eivät antaneet koskea. Nekin olivat kiinnostuneita, kuten ihmisille sosiaalisetkin yksilöt, mutta kynnys tutustumiselle oli vielä liian suuri. Tällä kertaa oli vain yksi vihainen narttu, joka pääsi nappaamaan minua viime kerralla - raukka sekin. :(
Astuessani kissalan ovesta sisään alkoi kova mau'unta huomiosta ja ruoasta. Verkkojen väleistä ojentui paljon epätoivoisia tassuja. Iso osa kissoista oli sairaita. Antaessani kissoille jauhelihaa sain taas kynnen syvälle sormeeni - en siis vihaista kynttä vaan erittäin nälkäisen kynnen. En edelleenkään ole oppinut laittamaan hanskaa käteeni tässä toimituksessa. Verta valui eikä minulla ollut laastaria vaikka sellaisia kannan aina mukanani kaikissa epätodennäköisissä paikoissa. Tarkistin myös vesikupit ja lisäsin muutamalle mukanani tuomia pehmeitä tyynyjä ja kuivikkeita. Yhdellä oli ihan pieniä poikasia. Emo-raukka näytti aika masentuneelta ja sairaalta. Välillä se yski keltaista limaa keuhkoistaan. Yhdessä häkissä en nähnyt mitään liikettä. Avasin kuitenkin häkin oven ja siellä pimeimmässä nurkassa, mikä oli heti oven takana, oli pieni sokea poikanen. Se pelkäsi ja sähisi kovasti. Yhdellä kissalla oli niin kipeä suu, että vaikka sillä oli kova nälkä, se ei pystynyt ottamaan ruokaa suuhunsa :( Päätin seuraavalla kerralla ottaa mukaani myös nestemäistä ruokaa. Siirsin sen puhtaaseen häkkiin pehmeän tyynyn päälle. Kissanpentuja oli myös aika paljon. Oih, voih, kun voisi helpottaa kisujen oloa ja antaa kaikille joukkoantibioottikuuri...
Takaisin