15.8.04 JÄLLEEN TARHALLE=)
 
Olihan se tietysti kurjaa hyvästellä auto Hesaan satamaan,mutta millä konstilla me oltaisi se saatu ajettua Linda Linelle? Nyt oli pakko tehdä reissu ilman autoa,ja se me Essin kanssa hyväksyttiin pitkin hampain...tämän ainoan kerran=)
Nunu,Essin paras ystävä,me treffattiin makasiiniterminaalin tykönä ja siellä porukkaamme liittyi myöskin Kirsi. Rahaa vaihdettiin,käytiin veskissä ja ahtauduttiin pikkupurkkiin hyvissä ajoin. Meikäläinen nieleskeli jo matkan vasta alettua,tiesin,että vatsa tulisi heittämään kuperkeikkaa jossakin vaiheessa.
 
Menomatka sujui kuiteskin odotettua paremmin. Kävin kylläkin veskissä,mutta ei sinne pyttyyn tarvinnut päätä työntää,onneksi=) Ennenkuin ehdin tehdä itsestäni narria,oli Essi pelastanut minut pahalta nolostumiselta. Makasiiniterminaalin veskissä käydessäni oli housun vyötärölle jäänyt eräänlainen laahus; veskipapruapa tietenkin.
 
Tallinnaan päästessämme lähdimme metsästämään taksia,joka kuskaisi meidät tarhalle kaupan kautta. Kaupassa Essi kertoi,että minua täytyy pitää silmällä,en ymmärrä yhtään,että mitä se tuolla tarkoitti ;) Varmastikkin se liittyi jollakin tapaa siihen,että sinne tulee yleensäkkin "tuhlattua" kaikki rahat,koko käteisvarasto viimeistä eestin kruunua myöten.
Nyt olin jälleen varannut Suomesta Kaarlolle,Herkulle ja sille ihanalle vapaana kulkevalle harmaajalalle isot naudanluut,joten tulipa säästettyä muutama kruunu.
 
Kun vihdoinkin pääsimme tarhan pihaan ja oltiin saatu vietyä viemiset toimistolle ja ruksattua puumerkkimme vihkoon,oli aika lähteä haukkukierrokselle. Ensin Kaarlon luo,tietysti. Se otti naudanluun todella ylpeänä vastaan lähtien heti esittelemään sitä muille koirille. Tai Baihan siinä vaan oli lähettyvillä,mutta sekin sai oman extransa Essiltä.
 
Kun olin aikani Kaarloa kehunut siitä "kuinka hieno luu sillä onkaan",lähdin katsomaan toista suosikkiani Hermannia. Kun se huomasi minut se oli seota sukkiinsa. Se oli siirretty koppiin 36,eli se bongasi minut melkein heti,kun saavuin portista sisään. Olimme molemmat onnesta soikeina,kummallakin oli ollut kova ikävä. Oli niin ihanaa huomata se,että nyt minun ei tarvinnut istuskella sen alueella nakit kädessäni ja odottaa,että se uskaltaisi tulla lähemmäksi. Se oli vissiinkin päättänyt,että minä olen se ihminen,joka ei ikinä tekisi sille mitään pahaa ja että minuun voisi aina luottaa. Nyt se tuli aivan kuin lennosta luokseni uikuttamaan. Hermanni vikisi ja nuohosi jalkojani vasten. Sillä oli yhä karvatupsuja turkissa,vaikka olin edellisreissussa harjannut sen kunnolla.
Ensin päätin antaa sille ruokaa,koiran tölkkiruokaa ja raejuustoa. Kun se oli syönyt niin päätin viedä sitä lenkille. Kun se huomasi kädessäni hihnan se repesi liitoksistaan. Vähän aikaa kiepuimme molemmat ympyrää ja viimeinkin sain laitettua sille hihnan kaulaan. Se alkoi hypellä kuin pennut ikään ja siitä loikkimisesta ei ollut tulla mitään. Puskasta puskaan me viipotettiin,Hermanni edellä ja meikäläinen perässä. Tarhan pihasta poistuessamme  se rauhoittui pikku hiljaa.......
Lähdimme kulkemaan taas sille kotitaloalueelle,missä viimeksiskin kuljimme. Halusin tehdä pojan kanssa oikein pitkän lenkin. Ihmisiä tuli vastaan,mutta niiden ohitus sujui ongelmitta. Koiranlenkittäjä me ohitettiin hiukan kauempaa. Yhessä vaiheessa vastaamme tuli pari pyöräilijää. Ensimmäiselle Hermanni alkoi haukkumaan,mutta kun se toinen ajoi ohitse,se vaan katseli sen perään. Onkohan poika koskaan tavannut pyöräilijää,jotenkin tuntui vahvasti siltä,että se oli sille aivan uusi juttu.
 
Olimme pari kertaa jo kaartamassa jälleen tarhalle,mutta Hermanni ohjasi minut aina ohitse. Enkä minä raaskinut sitä viedä takas kopilleen,joten pitkitimme lenkkiä vieläkin vaan. Jossakin vaiheessa vein sen kopilleen,jonne se jäi vikisemään perääni. Se hyppäsi kopin katolle ja katseli perääni,minne sitten liikuinkin.
 
Narttujen puolella minun oli pakko käydä uuden aarteeni luona (Niisku/Toma). Käytän tässä nyt nimeä Niisku,koska tyttöä ei ole vielä PK:n sivuilla ja tuo Niisku jotenkin sointuu suuhuni paremmin.
Niisku oli iloinen,kun sen luokse meni. Se heittäytyi pitkin pituuttaan maahan ja odotti rapsutuksia. Kun vaihdoin asentoa,se teki heti selväksi,että ei halunnut minun lähtevän luotaan. Tuo tyttö on todellinen aarre,niin herkkä ja varvovainen,sellainen,jonka haluaisi viedä kotiin,jos mahdollista.
Lenkillä se kulki hihnassa todella nätisti. Oli ihanaa huomata sen piristyvän ja nauttivan lenkkeilystä. Heinänkorret piti haistella tarkasti,kuusen juurella se vietti aikaansa maata nuuskien,välillä se katsahti hihnan päähän,että varmasti olen vielä "tallella", ja sitten taas nuuskimaan. Tissit sillä roikkuu pahasti,eli sillä on ollut pentuja. Monetkohan pienokaiset sekin reppana on joutunut maailmalle hyvästelemään??? =( 
Yritin lähteä sen luota muutaman kerran,mutta silloin se aina hypähti minua vasten ja halusi suukotella. Muutama lähtöyritys jäi haaveeksi ja se teki sen iloiseksi. Mutta olisittepa nähneet,miten tyttö muuttui,kun sitten todellakin lähdin toisen koiran luokse. Se paneutui maahan makaamaan ja sen valtasi jälleen tuo varovaisen herkkä surumielisyys,oma kallis surusilmäni=(
                        
            Surusilmä
Rommi oli siirretty koppiin,joka on ihan Herkun kopin lähellä. Sen luona päätin käydä seuraavaksi. Otin kassista nakkipaketin ja menin pojan luokse. Se otti innokkaasti nakit suuhunsa ja hyppelehti ja vääntelehti onnesta jalkojani vasten. Pussiin jäi vielä muutama nakki,jotka päätin säästää jollekkin toiselle koiralle. Aloin rapsuttaa Rommia kyljestä,mutta heti,kun sitä kosketin niin se nappasi kädestäni kiinni. Nakkipussi tipahti maahan ja arvaatte varmaankin,mitä nakeille tapahtui? Olin täysin äimistynyt Rommin käytöksestä,mutta suurin tunnetila,joka mielessäni myllersi oli surumielisyys. Tuo ihana vilkeripoika on selvästikkin turhautunut oloonsa,vai olinko koskenut sitä paikkaan,johon sitä sattui? Vai olinko koskettanut sitä niin,että se säikähti? Jokin järkeenkäypä selitys tuolle näykkäsylle taatusti oli......Rommihan on nyt saanut kodin Virosta,ja toivon sydämeni pohjasta,että se koti on juuri se oikea koti Rommia ajatellen. Rajoja ja rakkautta,huolenpitoa huolenpitoa huolenpitoa.........
 
Narttujen puolella oli eräs ilopilleri,jota lenkittämään lähtiessäni luulin oikeaksi höyryjyräksi. Tuota koiraa nimitin Vempulaksi,ja se kertookin paljon koirasta itsestään. (Koira on sivuilla nimellä Seita). Tuo nuori tyttö saikin minut täysin hämmästyneeksi,sillä se kulki hihnassa todella nätisti. Se ei vetänyt ollenkaan,mitään ei pelännyt tai kellekkään ei rähissyt. Tuossa olisi todellinen aarre johonkin perheeseen. Sellainen mielikuva minulle siitä jäi. Se oli kaikesta niin onnellinen ja ilonen ja sen kaiken se toi esille käytöksellään,joka ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Kippurahäntä selän päällä iloisesti väpättäen se jäi katselemaan perääni,kun lähdin sen luota myöhemmin. Pian se olikin hurmannut luokseen jo uuden ihmisen =)                                    
                                              
                                                Hauska kippurahäntä                                                                                                   
Pentujakin minun oli aivan pakko käydä katsomassa. Ne nostattavat aina kyyneleet silmiini,vaikka sitä kuinka yrittäisi karaistua asiaan. Eräässä häkissä oli kaksi pentua,ruskea ja musta. Aivan ihania ja valloittavia tapauksia. Toinen niistä,ruskea,lähti sinä päivänä uuteen kotiin. Sitä oli hakemassa eräs perhe,jossa oli lapsia,ja se sai meidät ensin hiukan myrtisnä ajattelemaan pennun tulevaisuutta. Mutta jokin siinä perheessä ja sen suhtautumisessa uuteen perheenjäseneen sai meidät ajattelemaan asiaa ihan uudella tavalla. Loppujen lopuksi meille jäi kuitenkin ihan hyvä mieli ja olimme varmoja,että pentua ei otettu lasten leikkikaluksi. Mutta sen toisen pennun,mustan,tilanne suretti meitä. Jäiköhän se ihan yksin suremaan häkkiinsä menetettyä sisartaan=( Vai saisiko se kenties pian uuden kaverin kanssaa riehumaan ja leikkimään. Pentujahan tarhalle tulee usein......
                                            
                                             Ruskea pentu pääsi sinä päivänä kotiin
 
Myös poikien puolella tein kierrostani. Eräälle sällille annoin nimen Rumba,ja se onkin sille varsin sopiva nimi. Aluksi poika tuntui pidättyväiseltä,mutta varsin pian se muuttui aikasmoiseksi veijariksi. Syliin se yritti kovasti ängetä ja myös kädelläni ja takinhihalla leikittely olisi sitä kiinnostanut kovasti. Kun laitoin sille hihnan,se alkoi leikkimään sillä.
Lenkillä se kulki todella nätisti. Kaikki paikat pitki kylläkin haistella tarkasti,mutta muuten matkantekomme olikin varsin jouhevaa. Keisarinnan kanssa se olisi leikkinyt hamaan tulevaisuuteen saakka ja harmaajalkaankin se teki tuttavuutta. Tuttavuuden lietsomiset lopetin siihen,kun Rumba yritti nousta harmaajalan selkään. Toinen on niin kiltti,että se olis antanut sen tehdäkkin,mutta minä päätin,että nyt loppuu Rumban isottelut=)
 
Essiä ja Nunua en paljoa tarhalla nähnyt. Kuljin paljolti omia polkujani. Sen kyllä huomasin,että Vasja oli tehnyt syvän vaikutuksen Nunuun,joka oli käyttänyt sitä lenkillä. Vasja oli ollut ihanteellinen lenkitettävä,mutta sen jaloissa oli jotakin häikkää. Se ei koiraa kylläkään haitannut,mutta oli ne haitanneet kenties sen edellistä omistajaa vai mahdollisia uusia kotiehdokkaita. Vasja oli kyllä todella upen uljas koira,joka toivottavasti on päätynyt hyvään kotiin.
                                                          
                                                               Kuva täynnä tunnetta
                                                         
                                                                    
Nunulla oli myös toinen suosikki,eräs staffi,joka oli tarhan etukopeissa. Aluksi emme oikein tienneet,että mikä veijari on oikein kyseessä,mutta Nunupa päätti ottaa selvää asiasta. Eikä mennyt kauaa,kun tapasimme parivaljakon heinien seasta tallustelemasta. Tai se taisi olla paremminkin juoksua,sillä mitä staffi edellä sitä Nunu perässä. Vauhti oli näyttänyt Essistä todella menokkaalta,Essi oli sitä ihaillut tarhan kukkulalta lenkitettäessään omaa kaveriaan.
                                                         
                                                           Koira,joka lenkitti Nunua
 
Minä en voinut olla lenkittämättä Hermannia toiseen kertaan. Tuo lenkki oli lyhyempi,mutta sitäkin piristävämpi. Kun vein poikaa kopilleen takaisin,se yritti jälleen kiilata minua toiseen suuntaan. Mutta pakkohan se oli sinne viedä,vaikka kuinka olisin halunnut pitää sen lähelläni. Monet rapsuttelut ja silittelyt ja halaukset.....monet suukot ja itkut tuli tuherrettua ennenkuin pakotin itseni lähtemään sen kopin tyköä. Minulla oli sille iso naudanluu,samanlainenkuin mitä olin antanut aiemmin päivällä Kaarlolle ja harmaajalalle. Ajattelin,että se jäisi sitä jyrsimään kopilleen eikä huomaisi lähtemistäni. Se otti luun mielellään ja kävikin heti makuulle sitä pureskelemaan. Minä katselin sitä vähän aikaa,kyyristyin ja silittelin. Se ei ollut moksiskaan kosketuksistani,vaikka sillä oli se luu. Jossain vaiheessa lähdin,ajattelin,että se ei sitä huomaisi,koska sillä oli niin mieluista tekemistä. Kävelin muutaman askeleen ja sitten jo kuulinkin ensimmäiset vinkunat. Olihan Hermanni lähtöni huomannut ja sitä se jäi itkemään.....Minäkin itkin,en pystynyt enää katsomaan taaksepäin. Kuulin kolahduksen,se oli hypännyt koppinsa katolle,että näkisi minut paremmin kauempaa. Yhtä vaikeaa tämä on joka kerta,oman rakaan ystävänsä hyvästeleminen=((( Kunpa voisin jonakin kertana kuiskata sen korvaan,että nyt otankin sen mukaani. Sen ei tarvitsisikaan jäädä itkemään perääni. Minulla olisi tiedossa hyvä koti,hyvä ihminen,jolle se tulisi olemaan yhtä suuri aarre ja itse tärkeys,kuin mitä se minulle tulee aina olemaan.
 
Koska Kaarlo on etupihalla,tulee lähtö tarhalta olemaan aina vieläkin vaikeampaa. Itseään on lohduteltava sillä ajatuksella,että pian sitä tullaan kuitenkin taas takaisin. Paljoa se ei lohduta,mutta kuitenkin jonkun verran.
Kirsiä suretti kovasti se,että joutui jättämään Reezon tarhalle. Se,että hän voisi hakea pojan kahden viikon päästä kotiin ei siinä mielentilassa paljoa auttanut ja lohduttanut. No,niinhän se on,että joka kerralla sitä joku itkee,kun auto starttaa tarhan pihasta. Minä nieleskelin kyyneleitä,siinä olikin kova työ etten alkanut minäkin itkeä.
 
Menomatka Hesaan oli sitten yhtä he******ä,sillä paatti keikkui ja keikkui. Suunnittelimme seuraavaa reissua ja juteltiin muistakin asioista. Tai oikeestaan Essi ja Nunu jutteli,minä melkein makasin naama valkosena sohvalla. Sit yhessä vaiheessa oli pakko painua vessaan. Vaikka mun housunvyötäröltä olis sillon roikkunut vaikka minkälaisia liehuksia niin en olis välittänyt pätkääkään. Mielessä oli vaan yksi ajatus,päästä vessaan.....
Olo helpottui huomattavasti ja pystyin jo ajatteleenkin ihan kirkkaasti. Ja vihdoinkin olimme maankamaralla. Olisi tehnyt mieli suudella maata jalkojeni alla=)
Terminaalin pihassa juttelimme vielä hiukan aikaa Nunun ja Aleksin kanssa ja sitten päätimmekin tehdä kotiinlähtöä. Matkalla kävimme Keimolan Portilla,sillä sisukaluni huusi ruokaa. Että voi syötävä maistuakkin niin taivaalliselta......
 
Treella jätin Essin Tapparakiskalle ja lähdin kotiin päin. Ajomatkaa oli noin puolisen tuntia.Ihan liikaa,sillä tietenkin ajattelin koko matkan tarhareissua. Kiintotähtenä jossakin taivaalla keikkui se,että pian menisimme takaisin. Kunpa minulla olisi Herkulleni niitä hyviä uutisia..........
 
Pthyi pthyi...kotona sain yskiä kurkustani koirankarvoja,sillä omat koirani suorastaan tunkesivat suuhuni. Ikävä minunkin oli ollut. Jos Esa olis ollut hereillä,se oli taas kerran pyöritellyt päätään ja mumissut "partaansa",kun meikäläinen lepertelee koirille=)
 
-Susanne 

Takaisin