Päivä alkoi tuttuun tapaan todella aikasin. Treella treffasin Essin ja Tuijan ja sit autonnokka Hesaa kohti. Tuosta matkasta en juurikaan muista muuta kuin,että odotus tarhalle oli kova. Ennenkuin ehdimme päästä edes laivaan niin olimme tyttöjen kanssa jo saaneet aikaseksi eräänlaisen matemaattisen ongelman =) Oikeastaan minulla ei siihen ollut osaa eikä arpaa, mutta Essi ja Tuija saivat kyllä ihan mukavan kiemuraiset jutskat väännettyä aikaseksi =)))))))
No, se ei tahtia haitannut. Tuttuja oltiin, joten ei siinä mitään sen kummempaa.
Laivassa tytöt ähkivät vatsansa täyteen ruokaa kun taas minä täyttelin ristikkoa. En voinut mitään,että kynäni kirjoitteli lehden sivuille jos jonkinmoista nimeä...Leon, Kaarlo, kultapoika-Kaarloni, mussukkani Leon......... Muistaakseni ostin tuon lehden ihan itse, joten en tuhonnut kenenkään muun omaisuutta tuolla ainaisella kuulakärkineuroosillani =) Kun saan eteeni kynän ja paperia niin se papru on ihan pakko kirjoittaa täyteen rakkaiden koirien nimiä. Muutaman kerran olen saanut suusapiskaa ukoltani,kun se ei ole enää pystynyt lukeen Allakasta tv-ohjelmia....
Tavarat purettuamme lähdin Leonia moikkaamaan. Leon oli vaihdettu isompaan koppiin,mutta silti se oli onneksi siinä kivan lähellä Kaarloa. Kuljin Kaarlon ohi,moikkasin sitä sydän ja ääni täynnä hellyyttä ja annoin possunkorvan. "Tulen kohta katsomaan sinua",sanoin vielä ja ohjasin kulkuni Leonin koppia kohti. Leon oli siinä koppinsa edustalla ja voi sitä hännän vipatusta ja tassujen tamppaamista mitä poika piti minut nähdessäni. Se tunnisti ja muisti minut,ajattelin onnellisena. Sitten yhtäkkiä tuntui kuin pojasta olisi kaikki ilo sammunut. Se muuttui ihan silmissä sellaiseksi rauhalliseksi ja ehkä hiukan varautuneeksi. Kuulin takaani ääntä,käännyin katsomaan ja huomasin kahden tarhalle tulleen kävelevän siinä ihan lähettyvillä. Olin aivan varma,että Leon muuttui niiden ihmisten vuoksi,mutta pelkäsikö se niitä vai mikä kumma poikaan meni???
Leon oli kyllä joka kerta pirteämpi ja pirteämpi,kun sen luona kävin. Eli ei poika onneksi ollut enää niin "tästä elämästä poissa olevan oloinen" kuin mitä se viime kerralla oli.
Leonin luota lähdinkin sitten haukkukierrokselle. Välillä kävin kultapoikani luona,minulla oli sille jälleen extraherkkuja mukanani sekä ruokaa myös. Kävin myös lenkittämässä esim. Jaakobia,vaaleata seefferisekotuspoikaa,joka oli kyllä todellinen ilopilleritapaus. Välillä taisi olla niin päin,että minua vietiin lenkille eikä päinvastoin,mutta ei se mitään. Tuo lenkki oli kyllä mieliinpainuva ja koira aivan ihana =)
Aika tarhalla kului hurjaa vauhtia. Joka puolelta minua katsoivat anovat silmät,eikä kenenkään ohi ilman minkäänlaista huomiota tehnyt mieli mennä. Eräs vanhempi haukkuherra sai minut melkein pois tolaltani. Kun koiran huomasin niin tuntui kuin ensin olisin katsonut oman Jamppa-koirani silmiin. Tuo koira oli Omen ja se tietenkin valloitii sydämeni. Kuinkas muutenkaan=)))) Puhuin tuosta pojasta Katarinalle ja hän lupasi,että Omen laitetaan gallerian sivuille. Essi kävi hakemassa Omenin,että eräs reissussa mukana ollut nuori mies saisi viedä sen lenkille. Toivoin näkeväni tuon surusilmän katseessa edes jonkin verran elämän iloa,mutta ei,kovin se näytti vakavalta,kulta pieni. Sekin herra oli joskus menettänyt häntänsä ja toinen korva oli hiukan repaleinen. Nyt kun tätä kirjoittelen voin olla onnellinen siitä,että Omen on jo asustellut jonkin aikaa täällä Suomessa. Olisi kiva kuulla sen kuulumisia. Onko sen silmiin jo syttynyt elämän kipinää?
Leon oli kyllä aikas moinen herra =) Mä olin ihan varma,että loukkasin sen tunteita,kun laitoin sille Frontlainea niskaan. Vaikka Leon on itse rauhallisuus,niin kyllä tassut vipatti,kun yritin sille tököttiä niskaan laittaa. Siinä oli Essin apu enemmän kuin tarpeellista. Mutta pakkohan ne tökötit oli laittaa,mutta poika varmasti aatteli jo,että hänelle tehdään jo vaikka mitä pahaa. Anteeksi siltä pyysin jälkeenpäin,mutta poika ei ollut huomaavinaan minua ;)
Yhtäkkiä oli jälleen aika tehdä lähtöä tarhalta. Tuija oli jokin aika sitten hakenut Leonin koppinsa luota ja se olikin hyvä juttu se. Itse hellittelin muita haukkuja,esim. Mysterioo,kun Tuija pissatti poikaa. Leonista tuli nestettä varmasti korvista asti,sen verran kova oli hätä. Funtsailimme jo etukäteen sitä,että millanen urakka minulle mahtaakaan laivalla tulla. Sen verran Leon oli varuillaan ja pelkäsi outoja juttuja,että olin varma,että joutuisin sitä kantelemaan vähän väliä. Tuija ja Essi olivat ihania,kun lupailivat olla siinä lähellä henkisenä tukena ja turvana. No,kyllä minä pojan kanssa selviäisin,mutta pyysin,että tytöt kantaisivat tarvittaessa mun kassejani.
Tein siis tuttavuutta myös Mysterion kanssa. Koira oli todella arka,koppinsa takana se minua vaan kuikuili. Herkkupaloilla sain sen tulemaan sen verran lähelleni,että se otti niitä kädestäni,mutta muuten se "viihtyi" kaukana minusta. Otin tyhjillään olevan kopin luota vesisangon,jonka laitoin maahan nurinpäin. Siinä minä sitten istuskelin ja juttelin tuolle ihastuttavalle koiruudelle ja jakelin herkkuja. Sain siihen jonkin verran yhteyttä,mutta sen luottamuksen voittamiseksi tarvisi kyllä tehdä enemmän töitä. Ja niin,että aikaa olisi enemmän. Voi reppanaa=((( kameraakin se pelkäsi todella paljon. Laitoin kameran maahan ja sen päälle lihanpalan,ja kyllä se sen lihanpalan kävi nappaamassa,mutta huono siitä oli kuvaa saada otettua.
Tarhan parkkiksille olikin jo ryhmärämämme kokoontunut ja sinne minäkin menin käytyäni vielä Kaarlon luona. Leon oli hiukan piristynyt. Se jopa haukkui,kun näki erään tarhan työntekijän jakavan koirille ruokaa (vai olikohan siinä isossa sangossa vettä). Leon oli ilmeisesti sitä mieltä,että hänkin olisi mieluusti syönyt. Oli kiva nähdä sen piristyvän.
Parkkipaikalle ajoi hetken päästä auto,josta tuli eräs nainen saksanpaimenkoiran kanssa. Jokainen paikalla ollut ihmetteli tuota kaksikkoa. Koira oli todella peloissaan,ihan tuli itsellekkin pala kurkkuun,kun aatteli tuota reppanaa. Nainen meni koiran kanssa tarhan portille,jätti koiran siihen ja teki lähtöä. Sit se kuitenkin hakikin koiran pois.....Mitä hel****n peliä tuo akka oikein piti???? Koira oli todella kurjan näköinen,sen korvat meni täysin päätä myöten. Katarinakin jo tokaisi huolta äänessään,että "olisi nyt jättänyt vaan sen koiran tänne". Se nainen nimittäin menikin koiran kanssa takas autoon ja ajoivat pois. Se oli vissiin nähnyt meidän todella "ei ystävälliset" ilmeet ja päätti tuoda koiran vasta,kun me ollaan lähdetty. Ja niinhän se parempi onkin koiran kannalta, että jättää tarhalle kuin että heittää kadulle oman onnensa nojaan. Mä luulen, että tuo koira oli Billy, jokainen varmaankin muistaa sen gallerian sivuilta?
Taksimatka meni todella hienosti. Leon käyttäytyi niin kuin olisi useinkin kulkenut auton kyydissä,ja niin se ehkä onkin. Olin varautunut muovipussilla mahdollisten yökkäilyjen varalta ja se olikin hyvä juttu,sillä Essin takin sisässä lämpimässä matkustava pentu päättikin yhtäkkiä heittää laatat. Onneksi oli se muovipussi ettei tarvinnut tuta taksikuskin murhaavia katseita niskassaan. Tällä kertaa kotihoidosta tuli "paljon" pentuja, mutta vissiin kukaan muu ei ollut pahoinvoiva???
Tallinnan terminaalissa minä ja Leon saatiin lähempää matkaseuraa. Mio-koirasta ja sen saattajasta nimittäin. Kaksikko, Leon ja Mio, herätti kyllä monissa matkustajissa ihailevia katseita. Terminaalissa juttusillemme tuli eräs ilojuomia nauttinut matkustaja ja siinä odotteluaika kuluikin koirista jutellen. Saimme kuulla monet kiitokset siitä,että teemme tällästä työtä koirien hyväksi. Samoin laivassa saimme monta hyväksyvää kommenttia jutellessamme ihmisten kanssa. Monia kiinnosti se,että olimmeko olleet koiranäyttelyssä. No,tuo on kysymys,johon ainakin minä olen saanut joka kerran vastata.
Samalla reissulla tuli Suomeen myös eräs keskikokoinen musta uros uuden omistajansa kanssa. En millän muista koiran nimeä, mutta se oli valloittava persoona. Utelias ja energinen se oli ja hellyttäväkin, kun se esim. tuli viereeni maate, kun yritin nukkua alimmalla sängyllä. Olis kiva kuulla tämänkin herran kuulumisia =)
Kun Hesan päässä kävelimme Leonin kanssa pitkäaikaisparkille niin en voinut kuin hymyillä poikaa katsoessani. Se näytti niin liikuttavan hellyttävältä. Kunpa se vaan saa rakkautta ja hyvää ruokaa niin se kroppakin tulee näyttämään upelta. Nieleskelin kyyneleitä,en voinut mitään,että alkoi yhtäkkiä itkettämään.
Kohta olisi jälleen luopumisen aika..........
Automatka Treelle kului joutuisasti. Minä olin todella väsynyt,mutta Leon katseli vaan ikkunasta maisemia. Pari kertaa se kävi vierelleni maate,mutta nousi taas pian ikkunaan. En voinut olla hyväilemättä sitä,ja melkein koko matkan ajan sitä silittelinkin. Jos jossain vaiheessa otin käteni sen turkilta niin heti se katsoi minuun sanoen, "haluan, että silität minua".
Essi ja Tuija sopi treffit Leonin tulevien omistajien kanssa Treen linja-autoasemalle. Minua oltiin jo vastassa,kun hurautimme paikalle. Sitten olikin jo sanottava "heiheit" kultaiselle pojalleni. Leon heilautti häntäänsä ja rohkaisi minua katseellaan,"kaikki menee ihan hyvin,älä sure".
Leoniakin olen usein ajatellut,nyt jo hymykin hiipii kasvoilleni sitä ajatellessani. Joskus vielä itketti,kun oli niin ikävä. Mutta tieto siitä,että poika on erään perheen silmäteränä ja sillä on koiraystäväkin perheessä,saa minut onnelliseksi. Oman tassunjälkensä se tämäkin poika sydämeeni jätti =)
-Susanne
Tarinaa 1.11.03 päivän reissulta........
Siitä on jo ikuisuus, kun kävin hakemassa Leonin Suomeen. Kun pojan silloin joskus ekan kerran tapasin niin tuntui kuin sydän olisi revitty rinnasta irti. Huoli oli kova,niin minulla kuin monella muullakin. Joten ei tarvinnut kahteen kertaan miettiä,että lähtisinkö eka päivä marraskuuta poikaa hakemaan. Katarina nimittäin soitteli ja tekstaili minulle töihin ja kyseli,että sopisko tällänen jutska. No,oikeestaan olin jo Essin ja Tuijan kanssa puhuneet sen päivän reissusta ja sitä innolla odottelin. Odotus oli vielä ihanempaa, kun tiesin, että saan tuoda mussukkapoikani mukanani Suomeen.
Tallinnan päässä oltiin jälleen alta aikayksikön. Ja tarhalle mentiin tietysti kaupan kautta. Pian koitti jälleen se hetki,että astuin taksista ulos ja huokaisin..."ihanaa olla taas täällä".
Todellinen AHAA-elämyskin tuli koettua,kun tulimme hisseille. Mion saattajan kanssa olimme kopauttaa päät yhteen, kun yhtäkkiä teimme havainnon, "hei, eihän tää ookkaan tyttö!!!". Me ei kumpikaan ymmärretty sitä mistä oltiin saatu päähän sellasta, että Mio onkin tyttö. Sit todellakin siinä hissin luona havaitsimme miehisen jutskan toisen haaroperissä......tunsimme itsemme hiukan noloiksi ;)
Laivamatka meni sekin hyvin. Olin varautunut Leonin kantamiseen, mutta poikapa yllättikin minut olemalla todella reipas ja omatoiminen. Ainoostaan hissiin sain pojan nostaa, mutta muuten se oli kyllä todella reipas!!! Kovasti Leon oli kyllä väsynyt eli se melkein nukkui koko laivamatkan ajan. Hermostuneisuudesta eikä varautuneisuudesta ei ollut tietoakaan =)
Takaisin