21.02.04 Ensimmäinen tarhareissu omalla autolla....Seuraus aamun jännityksestä oli migreeni =)

Kyllä se tämäkin aamu alkoi ihan samoissa merkeissä kuin muutaman edellisenkin reissupäivän aamu. Herätys oli ennen kukonlaulua ja ensimmäinen etappi oli Kissanmaan Valintatalon parkkipaikka. Sinne sitä meikäläinen surautti omalla autolla, pikkasen reteenä siitä, että vihdoinkin on koittanut ne ajat, että reissun päälle mennään mun autolla. Essi hyppäs Valtsulta kyytiin ja sit mentiin hakeen Tuija. Kun saavuttiin seuraavalle kohtaamispaikalle niin siellä Tuija jo odottelikin ikiomien exvarjujensa kanssa. Mallu katsoi minua hetken aikaa auton ikkunan takaa ja heti olin myyty. En voinut kuin ihastua tuohon tuijottavaan karvanaamaan, se oli aivan hellyttävän viehättävä pakkaus. Kun minä paijasin Mallua niin Essi rapsutteli Lissua, täten molemmat koirat saivat niille kuuluvat ihailut osakseen =) Hetken päästä Tuija vei koiruudet kotiin ja niin pääsimme aloittamaan jo kauan kaivatun varjupaik-reissumme.....Saanen huomauttaa, että siinä lähtökuopassa me oltais oltu vielä parinkin tunnin päästä, jos Tuija ei olis päästänyt mua pinteestä. Mä nimittäin starttasin auton ja sit kun piti tyylikkäästi kurvata matkaan niin autopa ei liikkunut mihinkään. Tuija huomautti takapenkiltä, että olis hyvä ottaa käsijarru pois päältä, olis meno paljon sujuvampaa. Kyllähän me sit lopulta matkaan päästiin ja onhan se ajo mukavampaa, kun ei ole koko ajan sellanen tunne, että joku roikkuis takapuskurissa kiinni........

Automatka sujui mukavan heppoiseen tahtiin. Vai millä sanoilla sitä kuvaisinkaan tämän ryhmärämän menoa? =) "Hei,miten tän ikkunan saa auki",kysyi jompi kumpi tytöistä?
"En mä vaan tiedä",vastasin.
"Miten tänne saa lämmitystä lisää",kysyi jompikumpi tytöistä? Meikäläinen itse hikoili untuvatakkinsa alla, joten väänsin vähän väliä lämpöä pois päältä...jostakin käteen osuvasta vipusesta.
"Tosta kai", vastasin hyvin osaavaan sävyyn.

Kuten huomasitte, en ollut mikään nero autoani kohdistuvissa kyselyissä. Minulle riitti se, että sain auton käyntiin ja liikkeelle ja tietty pysähtymään ;) Ei siinä auttanut muu kuin räpeltää kaikkia nappuloita ja vipusia, että saatiin homma toimiin. Luojan kiitos, että Tuijalla ei ole hiuslisäkettä, sillä sille oltais saatu sanoa hyvästit. Yhdessä vaiheessa Essi hoksas, että mistä vipusista saadaan ikkunat auki ja se tietty yhtäkkiä aukas puolivahingossa kokonaan takaoven lasin, sen puolen missä Tuija istui.........
Muistaakseni matkalla Espooseen en saanut nauttia Essin ja Tuijan välisestä sananväännöstä ollenkaan. Ne,jotka nämä ystäväiseni myöskin tuntevat niin tietävät,että sellaset keskustelu osaa olla hyvinkin kiinnostavaa seurattavaa =)

No, kyllä me ihan hengissä selvittiin Espooseen, josta me haettiin Hani mukaan. Eli "NOU HäTä" =)))) Hanilla oli ihan mukava määrä lahjotusruokaa tarhalle vietäväksi. Ja oli siinä mukana myös esim. leluja ja peittojakin. Kun lasti oli saatu pakattua autoon niin sitten olikin jo aika suunnata kohti satamaa. Hani potes jonkin asteista vatsatautia ja ei Essinkään maha ollut ihan kiitettävässä kunnossa,joten sitä sit jännitettiinkin,että kuinkahan mahtaa käydä. Se me todettiin kuitenkin,että on todella ihanaa päästä samalle reissulle mukaan,on joku sitten sairaana tai ei.

Laivallekkin me päästiin ehjin nahoin,vaikka mun piti ajaa auto sinne jonnekkin hemmetin ylös ja sitten vielä peruutellakkin siellä kaikkien mersujen ja volvojen seassa. Tässä välissä kiitän sitä "laivapoikaa",joka auttoi minua kätevästi käsillä viittoen peruuttamaan todella ahtaaseen kohtaan. Teen paljon sijaisuuksia päiväkodilla ja työn ohessa olen oppinut hiukan viittomakieltä,joten ei ole mennyt hukkaan sekään taito =)

Kun me kaikki oltiin turvallisesti laivassa niin meikäläinen alkoi tuntea ikävää vihlasua ohimossaan. Hani ravas vessassa ja Essikin kävi siellä muutaman kerran. Tuija oli ainoa terve meidän porukassa sillä hetkellä......Kun olimme aamiaisella niin se migreeni sitten lopultakin alkoi...ja mulla ei ollut lääkettä mukana ollenkaan =( Söimme kuitenkin vatsat täyteen ja sen jälkeen lähdimme metsästämään laivan terveydenhoitajaa. Hani ja Essi sai vatsalääkettä ja minä migreenilääkettä. Kun terveydenhoitaja sanoi, että ne on peräpuikkoja niin alkuun tuli tyttömäisen lapselliset hihitykset ja sit oli pakko aikuistua ja todeta, että on aivan sama mistä reiästä mä sen lääkkeen tuuppaan kehooni, kunhan se vaan auttaa.

Mulla lääke tehosi, mutta Hanilla ei oikeestaan ollenkaan. Tunnelma oli kuiteskin iloisen odottava, kohta pääsisimme tarhalle hellimään haukkuja ja kissoja. Tuija oli lupautunut ajaan Tallinnan päässä, sillä lääke jota sain oli kolmiosellaista.
Maksimarketista haimme tietysti herkkuja ja muuta sellaista ja sitten pääsimmekin vihdosta viimein tarhalle.
Kaarlon näin ensimmäisenä,ja en mä vähään aikaan oikeestaan muuta nähnytkään. Mun oli pakko vaan tuijottaa ja tuijottaa kultaani,sitä oli ollut kova ikävä. Kaarlo oli siirretty tarhan edustalla oleviin koppeihin,siitä mä sen heti näin. Se oli nyt tarhan oma vahtikoira......
Kun oltiin viety viemiset sisälle niin menin Kaarlon luo viemään sille ruokaa. Se söi tuttuun tapaansa kaiken todella hyvällä ruokahalulla,kädestäni tietenkin. Olisin mieluusti ollut sen luona vaikka kuinka kauan,mutta mun oli pakko päästä toteuttamaan myös sitä puolta itsestäni,joka haluaa oikein kunnolla paijata ja halitella ja suukotella.....Kaarlo antaa kyllä mun silitellä itseään,mutta uskoisin sen olevan eri mieltä siitä suukotus- ja halitusasiasta,harmi =( En voi sille mitään,että niin kovasti haluaisin upottaa sormeni sen turkkiin ja painaa nenäni sen otsaa vasten, ja myös suukottaa sitä kuonolle jne.

Tarhan sisäpihalle päästyäni katseeni osui erääseen mustan-harmaaseen aika nuoreen tyttökoiraan. Tuo koira, Berta, oli RR:n sivuilla kotia etsivissä, mutta jossain vaiheessa se sai kodin Virosta. Vein tuota tyttöä lenkille ja ihastuin siihen tietysti täysin. Se kulki upeasti hihnassa ja oli miellyttämisenhaluinen.....toisista koirista se ei juurikaan piitannut,sille oli tärkeintä,että sillä oli lähellä joku ihminen,joka piti siitä huolta. Kun vein sitä takas kopille,sen eräänlainen elämäninnostus laantui hiukan. Herkut sille kelpasi ja joka kerta,kun sen luokse menin niin sain oikein riemullisen vastaanoton.

Ja eikä tietysti reissua, etteikö olisi meikäläisellä ainaskin yksi lenkitettävä, joka vie eikä vikise =) Tämä vaalea,lehmänpilkut omistava haukku suorastaan vaati minua luokseen. Se tamppasi etujalkojaan maahan ja haukkui. Haukku oli kuitenkin ystävällistä eli kyseessä ei ollut mikään agressiivinen eikä pelkäävä tapaus. Nimesin koiran Pököksi, sillä sen luonteesta tuli mieleeni kotona oleva koirani, jota kutsun hellyttelynimellä Pökö tai Pökötti =)
Pökön meno lenkillä oli riehakasta,mutta siihen sai kuitenkin kontaktia. Välillä pysähdyimme hiukan rauhoitumaan,koira nojautui minua vasten ja minä vedin parit rauhoittavat....en tupakanhenkoset vaan syvät hengitykset,jotta taas jaksaisin mennä. Eikä se riemu laantunut,vaikka menimme takas kopille päin. Päätin,että tämä koira on pakko saada kotia etsiviin ja sinne sen kuva ja juttu pääsikin lopulta. Eräs Katarinan tuttu otti tämän riehakkaan koiruuden omakseen.........Pökö on nykyään Onni niminen hauva =)

Luulin selviäväni yhdellä riehakkaalla lenkillä, mutta ehei...Vemmi piti huolen siitä, että heinikot rytisee, kun lenkillä kerran ollaan. Koira on aivan mahtavan energinen, mutta kuiteskin todella ihastuttavan suloinen. Sellainen pirteä otus, jota katsellessa ei voi mököttää kukaan!!! Vein lenkille myös Dostojevskia. Vaikka se "aristeli" toista etutassuaan välillä roikottamalla sitä ilmassa niin lenkillä siitä ei tuntunut olevan minkäänlaista haittaa. Tuo koira oli todellinen ihmisystävällisyys. Kaikkia se tervehti häntä iloisesti vipattaen =)))

Erään mustan hoikan koiran nimesin Einariksi, koska se oli ihan Einarin näköinen ;) Tuo koira oli todella hellyyden tarpeessa,se nojautui mieluusti jalkojani vasten ja vikisi onnellisena. Vaikka se söi hyvällä ruokahalulla sille tarjoamani herkut niin silti se oli onnellisempi hyväilyistä. Tuo koira jäi todella hyvin mieleeni,nykyäänhän se on jossakin virolaisessa kodissa,toivottavasti hyvässä sellaisessa.

Yhessä vaiheessa kävin myös Kodan luona. Tiesin, että en voisi mennä sen luo noin vaan, en kuitenkaan pelännyt sitä. Annoin sille herkkuja kädestä ja juttelin sille rauhallisella äänellä. Se ei antanut minun koskea itseään, mutta olen varma, että jos aikaani olisin enemmän viettänyt sen kanssa niin asiat olis voinut olla toisin. Koda on sellanen rauhallisen arvokas herra, jota ei voi olla huomaamatta, vaikka se ei "pidä melua" itsestään.

Niinkuin aina ennenkin niin tälläkin kerralla aika meni todella nopeasti. Kaarlon luona kävin muutaman kerran ja lopuksi vein sille ison puruluun. Se oli taas kovin retee aarteestaan ja sitä se esittelikin ensin joka puolelle ennenkuin alkoi kaivamaan sille kuoppaa kopin vierestä. Eräs työntekijäkin jäi katselemaan tuota aarteenpiilotusta hymy huulillaan =)

Hania en nähnyt kovin monta kertaa tuolla reissulla. Parit kerrat sanottiin muutama hätänen sana toisillemme,ja sit taas tiet erkanivat. Hani oli kovin kipeä,sanoi käyneensä välillä Kaarloa katselemassa ja sitten taas luonto kutsui =((( Ymmärsin Hanin epätoivon. Tuntuis todella kurjalta, kun tulee koirien takia tarhalle ja sit ei pystyiskään tekeen niiden vuoksi mitään......

Lähdön hetki koitti ja hellät hei heit koirille. Paluumatkalla Suomeen ei tullut mukanamme yhtäkään koiraa ja joteskin se tuntui hiukan surulliselta. Olishan se kiva, että olis joku huolehdittava ja helliteltävä paluumatkalla kyljessä. Päätimme ottaa hytin ja se olikin hyvä ratkaisu. Sain tuliaiset ostettua, vaikka mieli olikin koko ajan jossakin kaukana....Ajattelin Einaria, Pököä, Kaarloa ja montaa muuta koiraa.....Väsäsimme juttuja koirista ja keksimme niille nimiä. Essi laittaisi niistä tietoja yhdistyksen tytöille.

Helsinkiin tulimme aika nopsasti. Tuija olisi halunnut jäädä tullattavien jonoon, mutta me "pakotimme" sen ajamaan ihan just siitä kohtaa, mistä tullimies näytti meidän voivan mennä =))) Ensin veimme Hanin kotiin ja sitten kohti Tamperetta. Mun piti ensin ajaa, mutta kun kaistat ei oikein tahtoneet riittää mun ajelulleni niin Tuija lupautui kuskiksi. (lääke vaikutti vielä =( ) Treella veimme ensin väsyneen Essin kotiin ja sitten oli kotiutettavana Tuija. Minä selvisin loppujen lopuksi kunnialla vanhempieni kotiin Nokialle, siitä suuri kiitos ystävälleni Tuijalle =))) En suoraan sanoen kehtaa kirjoittaa, että miksi tässä Tuijaa kiittelen, vois monelta mennä kahveet väärään kurkkuun. No, ei vaiskaan.........

Perille tulin väsyneenä ja hiukan surullisenakin. Huoli tarhalle jäävistä koirista oli kova. Onneksi äitini koira Linda on hyvä lohduttaja, sen minä otinkin sänkyyn viereeni nukkumaan. Omat koirani olivat ikiomassa kodissani K:koskella, näkisin ne vasta sunnuntai-iltana. Vaivuin uneen Kaarlon kasvot mielessäni, Pökön innostunut hakku kuului korvissani, Einarin sydäntä särkevä itku kaikui sielussani asti ja entäpä ne monen monituiset anovat katseet???? Ei niitä koskaan pysty unohtamaan, enkä haluaisikaan, vaikka pystyisinkin.....Sinne on päästävä aina vaan uudestaan ja uudestaan. Vaikka se vie koko päivän ja rahaa, olo on väsynyt ja puutunut, itkettää ja huoli on kova niin silti en voi pysyä sieltä pois. Ne kaikki koirat siellä, rakkaat ja tärkeät, pahan ihmisen hylkäämät, tarvitsevat meitä kaikkia........

-Susanne

Takaisin