Minä, Essi ja Jenni jälleen matkalla tarhalle - Ihanaa!!!!!! Helsinkiin päästessämme kurvasimme hakemaan Minnaa,joka jo kuumeisesti odotti tarhalle pääsyä. Olimme hiukan kateellisia Minnalle,sillä hän toisi sieltä tänään mukanaan uuden perheenjäsenen Vincertin =) Uusi nimikin oli jo keksittynä, Toivo.
Viron puolella menimme tietysti ensimmäiseksi Maksimarkettiin,josta ostimme asiaan kuuluvat tuliaiset tarhalle. Essi ja muut tytöt uhkasivat köyttää minut ostoskärryyn kiinni,etten olisi tyhjentänyt kaikkia jauheliha-,nakki- ja lihapullahyllyjä. Tytöt olivat kultaisia,kun ajattelivat parastani.......meikäläisen käteisvarasto ei nääs ollut kamalan kummoinen (taaskaan=)) ja takaspäin mennessä oli vielä syötäväkin jotakin. No,tulihan se ostoskärry kuitenkin ihan kukkuralleen,kun me kaikki neljä ahdoimme viemiset samaan kärryyn.
Kassajonossa tuli tokaistua muutamat huokaisut "eikö tämä jono voi kulkea yhtään nopeammin",sillä meillä oli kauhee hinku päästä katsomaan koiria.
Kävimme vielä Maksimarketin eläinkaupassa ostamassa pari hihnaa,sillä minä ja Essi oltiin unohdettu ottaa kotoa talutushihnat mukaan. Meikäläinen oli unohtanut ottaa muutakin mukaansa,esim. Kaarlolle ostetut maksalaatikot. Huoltikselta ostetut makaroonilaatikot varmaankin maistuvat pojasta ihan yhtä hyviltä....=)))))))
Vihdoinkin perillä!!!!!! Minä kohtasin näyn, joka sai minut hymyilemään. Kaarlo makasi koppinsa edustalla ja sillä oli siellä tyttöystäväkin =) Voi miten suloista......ajattelin,että kuinka ihmeessä poika suvaitsee noin lähellä reviiriään toisen koiran,mutta mitä vielä. Siellä se tyttökoira makasi Kaarlon nuuskittavana ja oli ilmeisen tyytyväinen huomiosta.
Lähdin heti viemään pojalle toisen makaronilaatikosta. Tämä vapaana tarhalla kulkeva tyttö yritti kovasti päästä apajalle,mutta pieni irvistys Kaarlon suunnalta sai tytön toisiin ajatuksiin. Kun Kaarlo oli ruokansa syönyt,annoin sille possunkorvan ja lähdin tarhakierrokselle. Possunkorvan kävin heittämässä myös tarhan kahdelle muulle vahdille,herkkunsa nekin ovat enemmän kuin ansainneet. Enkä jättänyt ilman myöskään tätä Kaarlon luona viihtyvää typyä=)
Itse tarhan puolella kulkuni suuntasin heti Brendan luokse. Sain todella iloisen vastaanoton,kaikkine hännän heilutuksineen ja suukkoineen. Brenda oli yhtä iloisella tuulella kuin viime reissullanikin. Makupalat tekivät kauppansa ja lenkilläkin käytiin.
Brendan vieressä oleva koppi oli tyhjä. Ajattelin heti,että siinä ollut Reba on näköjään saanut kodin,mutta jälkeenpäin kuulin tytön olevan sisällä. Rebaa olin edellisellä reissulla lenkittänyt,joten mieleen oli tämäkin tyttö jäänyt. En osaa sanoa,että johtuiko huokaukseni siitä,että olin helpottunut,että Reba ei ollut päätynyt virolaiseen kotiin....Tuon todettuani tunnen itseni hiukan roistoksi,joten on pakko käsi sydämellä sanoa,että kyllä Virossakin asuu eläinystävällistä kansaa,sen huomaa jo siitäkin,kuinka paljon vapaaehtoista väkeä tarhalla näkyy. He,joita itse tarhalla näen,paneutuvat todellakin koirien hyvinvointiin. Uutterasti he kuskaavat koiria lenkillä,vievät makupaloja ja ruokaa sekä huolehtivat,että koirilla on vettä. Ja toisaalta taasen niitä eläimiin julmasti suhtautuvia roistoja on täällä Suomessakin.
Trojaa en tarhalla nähnyt=)))))) Siitä olin erittäin onnellinen,sillä tyttö oli sillä hetkellä Suomessa ihan ikiomassa kodissaan. Sen kopissa oli narttu,jolla tissit roikkuivat todella pahasti. Tyttö oli todella rauhallinen ja erittäin hellyydenkipeä. Tein tähän sydänkäpyseen paremmin tuttavuutta istumalla sen luona lihanpaloja antaen ja sille jutellen. Silitin sitä kaulalta ja korvien takaa ja se nautti kovasti. Me kävimme myös lenkillä ja se piristikin tuota tyttöä selvästi.
Kun tätä juttua kirjottelen niin voin helpotuksekseni todeta myös tuon tytön (RR:n sivuilla ollut Saara) asustelevan tällä hetkellä Suomessa. Joku on saanut itselleen todella herttaisen koiran=)))
Eräs narttu, jota lenkitin, oli todellinen hassu tapaus....Kun Minna otti minusta kuvaa niin nimesin samalla tämän koiruuden Ulpukaksi,vaikka oikeastaan se nimi ei ollenkaan kuvannut tätä typykkää. Tämä narttu oli nuori sakemannisekoitus ja jossain vaiheessa olen varma,että sen kuva oli kotia etsivissä. Nuoruuden intoa siis löytyi tästä koirasta,vaikka muille jakaa eikä ole siis ihmekkään,jos tämä kaikille niin avoin koira on saanut kodin.
Jos tämä edellinen koira suorastaan vaatimalla vaati minua luokseen niin siitä en ollut varma seuraavaan koiratyttöön tutustuessani. Koira haukkui minulle heti,kun lähestyin sitä. Annoin sille possunkorvan ja menin katsomaan siinä lähellä olevaa koiraa. Palasin kuitenkin tämän tytön luokse,sillä jokin siinä veti minua puoleensa. Koira haukkui minulle taas,mutta päätin yrittää tehdä tuttavuutta. Ja pianhan se luottamus olikin saavutettu. Koira otti minulta makupaloja kädestä ja seuraavassa hetkessä se olikin jo sylissäni. Tämä koira oli joteskin "jännä" tapaus,sillä se haukkui ihmisille,kun ne tulivat lähelle,vähän niinkuin siihen tyyliin,että "en tiedä mitä aiot,joten on parasta hiukan puolustautua". Mutta jo hetkisen ihmiseen tutustuessaan se jo oli todellinen syliin änkeäjä.
Kun olin aikaani viettänyt ensin narttujen puolella niin päätin mennä katsomaan seuraavaksi uroksia. Sieltä sainkin heti ystävän,nimittäin mustan ihanan vanhemman herran, Koistisen. Koira oli yhtä hymyä, kun sen luona vietin aikaani. Käytin sitä lenkillä ja huomasin, että sen etutassuissa oli kynnet kasvanut tosi pitkiksi =( Ne eivät tuntuneet kuitenkaan menoa haittaavan, vaan päinvastoin; koira suorastaan tuntui nuortuvan lenkille päästessään. Todellinen nautiskelijakin tämä herra oli. Rapsutuksia se olisi ottanut vastaan,vaikka maailman tappiin asti ja herkut meni heti parempiin suihin,kun niitä sille annoin.
Ystäväni Koistinen,
Aivan tarkkaan en tiedä missä ystäväni tällä hetkellä olet.
-Susa
Koistisen luota menin tarhan takaosaan, josta silmiini oli pistänyt eräs musta koirauros, jolla oli hauskat vaaleanharmahtavan väriset varpaat.
Kaikkien ystävä Vintiö-Vintska piti huolen siitä,että paluumatkalla Suomeen ei kenelläkään ollut paha mieli. Tottakai,jokainen meistä tunsi jälleen,kuinka osa sydäntä jäi sinne jonnekkin,mutta nyt me ei sitä ehditty ajatteleen. Vintiö oli todellinen touhottaja. Turha luullakkaan,että se pelkäisi autolla kulkemista tai,että se voisi siellä pahoin??? Ehei,päinvastoin,se rakasti autossa matkaamista,ja sen teki entistä hauskemmaksi se,että se sai kulkea mun ja Jennin sylissä ja vieressä ja milloin missäkin =) Suu täynnä koirankarvoja me ahtauduimme laivan alimpiin kerroksiin,sinne missä koirahytit oli. Ajatella,jos Vintiö olis päässyt sinne missä suurin osa ihmisistä oli? Se olis taatusti haljennut onnesta......Essin sylissä matkannut Siru oli myös todellinen enkeli koiraksi. Se hurmasi ihan kaikki. Ja Toivo (Vincert) teki Minnaan koko ajan vaan suurempaa vaikutusta,se oli erittäin rauhallinen ja sopeutuvainen. Se huomattiin,että jo sillä pienellä matkalla se leimautui Minnaan syvästi.
Suomen puolella pitkäaikaisparkeilla me "jouduttiin" sanoon heiheit Vintiölle, joka matkasi uuteen kotiin. Myös Sirua tultiin sieltä hakemaan. Kun kurvasimme autolla matkaan,huomasimme,kuinka Siru matkasi uuden emäntänsä sylissä saaden välillä helliä halauksia osakseen. Se sai meidät hymyilemään......
Kaikkia varmaankin kiinnostaa,että mites Toivo ja Onni?????? Ne olivat toisensa nähdessään kuin eivät koskaan olisi eri paikoissa asuneetkaan. Ja nyt ei enää kukaan ajatellut, että mikähän juuri Toivossa Minnaa viehätti,sillä sehän muistutti paljolti Onnia. Minä ihastuin Onnin villahousuihin=) Tuon kolmikon kulkua me vähän aikaa seurasimme,kun olikin jo aika lähteä kohti Tretta. Jenni ajoi,Essi oli takapenkillä ja minä istuin "pelkääjän paikalla". En voinut olla ajattelematta Vintiötä. Oli todella outoa matkata autossa ilman,että syli ei ole melkein koko ajan täynnä koiraa=) Vintiöstä tuli kamuni,sitä muut reissuporukassamme olleet naureskelivatkin. Me jaettiin kaikki,sämpylät,namit ja jopa Cocistölkki=)
Kotiin vihdosta viimein päästyäni aloin jakeleen haukuille tuliaisia. Tuliaisiksi ostettu lelu oli kyllä entisensä,siitä Vintska oli laivamatkalla pitänyt huolen=) Lakupiiput kelpasivat jokaiselle,siitä riittäisi muutamalle päivälle herkkua.
-Susanne
22.05.04
Minnalla oli ennestään kotonaan suomalainen rescuekoira nimeltään Onni, joten tuo nimi, Toivo, oli vaan entistäkin enemmän sopiva Vincertin uudeksi nimeksi.
Laivalla tämä porukka tietystikin kävi meriaamiaisella,eihän se päivä muuten lähde kunnolla käyntiin. Tarinat kulki pääasiassa aiheessa "koirat",mutta kyllä me muutakin juteltiin. Tulipa siinä paremmin tutustuttua Jenniin ja Minnaan,tämähän oli vasta toinen kerta,kun olimme samalla tarhareissulla.
Jenni oli huomannut tuon koiran niskassa jotakin. Kun katsoin sen niskaa varovasti niin huomasin, että se oli pahasti tulehtunut tai jotain. Oliko sillä reppanalla pidetty kuristuspantaa vai millä tavalla sen iho oli mennyt rikki??? Huusin Essiä katsomaan tuota koiraa. Tyttö alkoi ensin haukkua,mutta rauhoittui,kun sille puheli rauhallisella äänellä. Tarhalla ollut Veera(?) toikin pian tytölle pannan,sillä sillä oli ollut kaulassaan pelkkä ketju. Veera jutteli minulle sujuvasti englantia. Harmi, että en kaikkea osannut itselleni tulkata, mutta sen ymmärsin, että lääkärin hoitoa koira tulee saamaan. Myöhemmin päivällä huomasin,että sen niskaan oli suihkutettu jotakin vihreää ainetta,onkohan se jotakin puhdistussuihketta vai??????
Tuo tyttö on vissiinkin sivuilla nimellä Lollipop,toivottavasti joku oikaisee asian,jos olen erehtynyt.
Mutta sen tiedän, että se paikka saa sinut tuntemaan itsesi vapaaksi kaikista kivuista ja säryistä.
Et tunne enää nälkää etkä janoa, et joudu olemaan yksin.
Sinne on niin moni muukin matkannut silloin kun voimat ei ole enää riittäneet elämíseen.
Sinut saatettiin ikiuneen, koska olit niin sairas.
Sitä minä itken ja sitä minä nauran, että sain tuntea sinut edes hetkisen aikaa.
Sydämessäni tunnen suunnatonta tuskaa, sillä olisin halunnut olla vierelläsi
lähtiessäsi viimeiselle matkalle.
Nyt sinua ajtuksissani saattelen matkaan, rakas ystävä.
Silitän korvien takaa, painan kasvoni kaulaasi
vasten ja kuiskaan: "Hyvää matkaa". 
Koira oli tosi arka,se ei tullut luokseni,vaikka tarjosin sille jauhelihaa. Heitin sitä sille lähemmäksi ja se alkoi heti syömään sitä maasta. Istahdin koiran luokse ja päätin voittaa sen luottamusta edes hiukan. Koira tuli vähän väliä lähemmäksi,mutta kädestäni se ei suostunut palaakaan ottamaan. Juttelin sille rauhallisella äänellä ja yritin jälleen ojentaa sille kädestäni ruokaa. Aika kului,ja minä istuin tuon sydämeeni muuttaneen pojan luona. Huomasin sen vesikipon olevan tyhjä,joten lähdin hakemaan sille vettä. Kun tulin täyden vesikipon kanssa takas kopille, tuli tuo uusi ystäväni heti katsomaan tekemisiäni. Minun oli liikuttava todella rauhallisin liikkein,sillä kaikki vähänkin äkkinäiset liikkeet pelästyttivät ystäväni. Myös lentokoneen ääntä se hiukan hätkähti. Joku on ollut julma tuolle ihastuttavalle olennolle,enkä voinut kuin niellä kyyneleitä,jotka väkisinkin pyrki silmäkulmaan. Voi miten peloissaan se välillä minua katseli,mutta kuitenkaan se ei pyrkinyt luotani poiskaan. Pikkuhiljaa ajan kanssa se alkoi tulla lähemmäksi minua. Ja yhtäkkiä se tuli aivan lähelleni ja painoi kasvonsa käsiini. Nyt se oli päättänyt,että minuun saattoi ainakin hiukan luottaa. En tekisi sille pahaa vaan olisin ystävällinen. Minä rapsuttelin sitä ja pidin muutenkin hyvänä. Koira selvästi nautti kosketuksistani ja ajattelinkin,että olikohan se koskaan saanut kokea ystävällistä huolenpitoa? Oliko se kaikki kosketus,mitä se oli saanut niin kipua tuottavaa????
Tämän minä olisin halunnut viedä turvalliseen paikkaan, sellaiseen, jossa se saisi rauhassa alkaa luottaa ihmisiin ja siihen,että meissäkin on niitä hyviä tyyppejä. Mutta minun oli jätettävä tämä ystäväni tarhalle. Sitä ei siellä satutettaisi,mutta varmasti turvattomuus ja yksinäisyys olisivat sille jokapäiväistä elämää. Annoin sille suukon kuonolle ja vielä kerran silittelin sitä korvien takaa. Siitä se niin kovasti nautti. Minun oli pakko tehdä lähtöä ja ennenkuin menin tarhan portille,katsahdin siihen vielä olkani takaa. Hermanni (sillä nimellä sitä kutsuin) oli noussut koppinsa katolle ja katseli perääni. Nyt tuli itkukin,se teki lähdöstäni entistä vaikeampaa.
Sänkyyn päästessä olin aivan puhki,siitä olin onnellinen,että näin taas omat rakkaat haukkuni. Ihan kuin olisimme olleet pitempäänkin erossa. Koirat tarhalla tietysti askarruttivat mieltäni,mutta tieto siitä,että kohta taas mennään takas,rauhoitti mieltä.
Voi että sitä Kaarloa,toivottavasti sen tyttöystävä ei laita poikaa nukkumaan taivasalle..........Huomasin muutaman kerran,että tämä tytteli kävi Kaarlon kopissa aivan liian kotoiseen tapaan =)))))))
Takaisin