Tulen aina muistamaan sen, kun näin Leonin ensimmäisen kerran. Se tunne oli jotakin aivan kamalaa. Luulin että heinikossa lähellä koppiaan makaa kuolemaisillaan oleva koira....tai jos se vaikka onkin jo kuollut, sekin kävi mielessäni. Olin joskus ajatellut sitä tilannetta, että kun menen katsomaan jotakin koiraa ja se makaakin koppinsa edustalla kuolleena tai vähintäänkin kuoleman kielissä. Miten silloin reagoisin??? Purskahtaisinko itkuun ,menisinkö paniikkiin, hakisinko jonkun paikalle koiraa katsomaan vai menisinkö itse rauhallisena tarkastamaan haukun tilan.......Nyt se tapahtui, tämäkin tilanne........

Olimme saapuneet tarhalle, Maksimarketin kautta tietenkin. Olin ostanut sieltä lihaa, jauhelihapihvejä, nakkeja, possunkorvia ja muutaman puruluun. Kantamuksieni kanssa raahauduin katsomaan kultaani Kaarloa. Mulla on sitä aina ihan hirvee ikävä ja tavakseni onkin tullut käydä aina ensimmäiseksi sen luona. Antaisin sille nytkin lihaa ja nakkeja ja ennenkuin lähtisin haukkukierrokselle niin Kaarlo saisi possunkorvan rouskuteltavakseen. Nämä kaikki herkut se saisi monien sanallisien hellyydenosotuksien saattelemana. Ei se minun paljoa anna itseään koskettaa, mutta nyt saan silitellä sitä jo jonkun aikaa kaulalta, ilman että annan samalla herkkuja =) Kädestä minä sille aina herkut annan. Tuntuu ihanalta, kun se nuolee sormistani aina lihanrippeitä ja sen sellasia.

Huomasin,että Hani oli mennyt Anteron luo. En voinut kuin hymyillä täydellä naamalla tuon kaksikon nähdessäni. Antero heilutti häntäänsä niin, että pelkäsin sen lähtevän irti. Se oli pakahtua onnesta Hanin nähdessään. Hanilla oli tiedossa onnenpäivät, sillä se saattaisi Anteron Suomeen. Essi oli löytänyt sille aivan ihanan kodin, siitä minäkin olin todella iloissani. Ja kukapa ei olisi...

Kävin kaksikon luona ja palasin sitten muita koiria katsomaan. Kaarlon kopin takana oli koppi, joka näytti siltä, että siinä ei juuri nyt kukaan "asusta". Mutta tarkemmin katsottuani huomasin, että siinä kopin lähellä makaakin vaalea koira (Leon). Reppana makasi niin kaukana kopistaan kuin mitä kettinki yletti. Kävelin tuota koiraa lähemmäksi. Olin varovainen liikkeissäni, että se ei pelästyisi. Mielessäni kävi jo sekin ajatus, että jos se onkin kuollut =(
Mutta koira ei ollut kuollut. Se vaan makasi, läähätti ja tärisi. Minun tuli paha olla, kun sitä siinä katselin. Menin sen luo varovasti ja silitin sitä etutassusta. Koira nosti samantien takajalkaansa ja "antoi minulle luvan silittää" sitä vatsasta. Ja minä tietty silitin. Siihen minä kaikkine tavaroineen ankkuroiduinkin koko loppu ajaksi. Kaarloa sain katsella siinä lähellä, ja tottakai kävin sen luonakin aina välillä. Menin tuota vaaleaa koiraa lähemmäksi ja pikku hiljaa se hinautui minua lähemmäksi. Istahdin maahan ja koira tuli syliini. Kun välillä yritinkin liikahtaa niin se kiilasi itseään sylissäni kuin kertoen, että "ethän lähde pois?" Ja enhän minä voinut siitä lähteä, en voinut jättää sitä siihen maahan makaamaan, yksinään ja peloissaan. Asentoa oli välillä pakko vaihtaa ja välillä käydä jaloittelemassa Kaarlon luona, mutta sitten palasinkin jo tuon aarteeni luo. Siitä tuli aarre heti ensi hetkestä lähtien. Sydämeeni se muutti asumaan, tuolla ihanan herkällä ja pelokkaalla olemuksellaan. Sydämessäni asustaakin jo ihan mukavan suuruinen lauma karvaturreja......
Mikään syötävä ei Leonille kelvannut, ei edes raaka jauheliha. Hani kävi hakemassa sille vettä kippoon ja jollakin ihmeen tavalla saimme sen suostuteltua juomaan. Pikkasen se jo piristyikin, mutta oli silti koko ajan todella herkän oloinen. Varautunutkin se oli jonkin verran, mutta huomasin, että se nautti silityksistä. Minua se ei pelännyt vaan nautti sylissä olosta.

Hanin kanssa juttelimme samalla kun annoimme hellyyttä tuolle hellyttävälle olennolle. Mitähän sille on tapahtunut, mitähän se on joutunut kokemaan, onkohan sille tehty pahaa.......Jonkun aikaa pystyin nielemään kyyneleitä, mutta sitten en enää pystynyt välttämään itkua. Ja kun itku tuli niin se tuli kunnolla. En ole koskaan niin itkenyt tarhalla kuin tuolloin itkin. Ja koko sen ajan Leon istui sylissäni. Välillä se lakkasi tärisemästä ja hengityskin rauhoittui, mutta ne alkoi hetken päästä uudelleen.
Kävin katsomassa siinä lähellä olevia koiria, minun oli pakko päästä hiukan jaloittelemaan. Leon jäi katsomaan perääni.....

Tarhan takapihalle tullessani olin huomannut ison mustan koiran, joka istui ja katseli ihmisiä todella valppaan oloisena. Se näytti kiltiltä ja hellyttävältä otukselta. Se vinkui ihmisiä luokseen ja välillä haukkuikin jonkun sanasen. Seurailin sitä jonkun aikaa, en heti uskaltanut mennä sen luo. Katarina ei tuntenut koiraa, joten en heti uskaltanut mennä tekemään tuttavuutta. Koirassa on ihan selvästi rottista, mutta sen koko oli tanskandogin luokkaa. Ette varmaankaan enää ihmettele, että miksi halusin ensin seurata tuota jättiläistä ;) Sitten päätin, että "ei hitto vieköön, jos se haluaa mut syödä niin sitten syö!!!!!!!" Kun menin sen luo niin se oli haljeta onnesta. Annoin tuolle valloittavalle koiruudelle paljon herkkuja ja ennenkaikkea hellyyttä ja huomiota. Kiitokset, jotka siltä sain oli mieleenpainuvia. Tassun läimäytyksiä, kuonolla tökkimisiä ja kielipusuja......Kyllä koirat on sitten ihania suukottelijoita. Olin niihin jo niin tottunut, sillä minullahan on kotona oikea pusukone Tipsu =) Eikä Jamppa ja Aksukaan vähemmälle jää ;)

Tuon jättiläisen (Frodo) luota kävin moikkaamassa Alaskaa, joka tulisi kanssani Suomeen. En uskaltanut antaa sille kuin pari lihapullaa ettei se oksentaisi taksiin. Alaska on todellinen hurmuri. Koppinsa katolla se piti silmällä lähitienoota, tuntee selvästi arvonsa =)
Tapasin minä toisenkin hellyttävän koirulin. Tai hellyttäviähän ne kaikki tarhalla olevat koirat on, jokainen omalla tavallaan, mutta tämä poika oli surumielisine katseineen sitä luokkaa, että mieleen jäi eikä pois lähde!!! Tuo koira oli menettänyt joskus häntänsä ja toinen korva oli repaleinen.

Se katsoi minua silmiin todella hellyttävällä katseella, mutta silti se minua hiukan pelkäsi. Annoin sille syötävää ja kun yritin sitä koskettaa niin se perääntyi. Heti perääntymisen jälkeen se tuli kuitenkin lähelleni ja kun lähdin sen luota niin se haukkui. Palasin antamaan sille possunkorvan. Se otti sen ahnaasti, mutta pudotti maahan ja vaan nuuski sitä. Olikohan se koskaan ennen saanut possunkorvaa? Voi reppanaa......

Ihan pakko oli taas käydä Kaarlon luona....pakko pakko pakko!!!!!!! Jos koirat pystyis punastuun niin Kaarlo varmaankin punastuis. Sen verran minä sille nytkin juttelin kaikenlaisilla hellyttelynimillä. Ja herkkuja annoin sille myös. Yritin jälleen viivytellä sen luona niin pitkään kuin suinkin, mutta minun oli mentävä katsomaan myös Leonia, tuota vaaleaa mussukkaani. Leon painautui syliini ja minä pidin sitä hyvänä. Samalla katselin Kaarloa, joka jälleen kerran merkkasi koppinsa kulmaa ihmisten mennessä siitä ohi. Ihmisiä kävi siinä koirien tykönä enemmänkin ja en tiedä, että oliko se syynä vai mikä, mutta Leon meni yhtäkkiä koppiinsa eikä enää tullut sieltä pois. Olin siinä kopin suulla ja silittelin sen kuononpäätä ja jalkaa. Mitään muuta ei koirasta välillä näkynytkään siellä kopissa ollessaan. Minä pelästyin jo sitä, että jos se meni tekemään sinne kuolemaa.....Mira lupasi, että he käyvät Katarinan kanssa tarkastamassa sen tilanteen myöhemmin. Ja tuli siitäkin puhetta, että Leonin kuva laitetaan kotia etsiviin.

Leon ei siis enää tullut kopistaan, joten kävin sanomassa sille heiheit kopinsuulta. Minua itketti ja olisin mielelläni jäänyt siihen kopinsuulle istumaan Leonin ja Kaarlon läheisyyteen. Mutta lähtö oli jälleen edessä, ei voi mitään. Kaarlolle vein ison puruluun, ja sitä se näyttelikin kaikille lähellä oleville todella ylväänä ja arvokkaana. Hani kuvasi Kaarlon luunäytöstä videokameralla. Kun Kaarlo oli ensin varmistanut sen, että kaikki ovat nähneet sen aarteen niin se rupesi etsimään sille piilopaikkaa. Ja piilopaikka pitikin etsiä huolella. Lopulta se ryhtyi peittämään sitä hiekan alla ihan siihen kopin taakse. Kaarlo oli todella hellyttävän näköinen, kun se peitti kuonollaan luuta hiekan alle. Minä katselin tuota isoa, vahvaa koiraa pitkään ja tunsin suurta surua sydämessäni.....Miksi asiat ei olisi voineet olla toisin?????? Kello oli sen verran, että minun oli lähdettävä myös Kaarlon luota. Olin ollut niin ihastunut tuosta sen aarteen näyttelystä, että jälleen itketti. Mutta minun oli tuokin rakas jätettävä sinne tarhalle.......

Kävin hakemassa pannan ja remmin ja sitten hain Alaskan. Alaska oli iloissaan, kun hain sen pois. Mahtoikohan se tietää, että enää sen ei tarvitse tulla takaisin kettingin päähän. Vilkaisin tuota hännätöntä koiraa, joka oli alkanut haukkumaan. Vilkaisin Leonin kopille päin, mutta koppi näytti autiolta. Katsahdin myöskin tuota jättiläistä, joka istui koppinsa edustalla katsellen haikeana ihmisten perään. Yritin olla katsomatta Kaarloa, mutta siellä se makasi kopissaan etutassut kopin reunalla roikkuen. Kävelin Alaskan kanssa Zidanen ohi......Onneksi reissulla oli ihmisiä mukana, jotka kävivät hellimässä myös Zidanea. Olin niin toivonut, että sillekkin löytyisi jo vihdoinkin koti Suomesta.

Taksireissu sujui hyvin. Me Alaskan kanssa saatiin olla etupenkillä. Siinä vierelläni se katseli maisemia todella rauhallisesti ja kiinnostuneesti. Välillä se yritti laittaa etutassut etuikkunalle, mutta tyytyi kuitenkin istumaan penkillä vieressäni. Myös laivassa se kulki todella hienosti. Alaska ei pelännyt mitään eikä ollut millään tavoin varautunut. Jos se olikin ihmisiä kohtaan rauhallinen niin muita koiria se ei suvainnut läheisyydessään. Nähdessään peilikuvansa peilistä, se yritti käydä kiinni itseensä.....Alaska on niin upea koira, että uskoin silloin, että jahka poika pääsee kunnon koiranelämään kiinni niin muidenkin koirien läsnäolo alkaa kiinnostamaan. Alaska kun ei mielestäni ollut mitenkään riidanhaluinen. Ja sitä mieltä olen yhä edelleen....

Pitkäaikaisparkissa tapasin Alaskan perheen, nuoren pariskunnan. Kerroin heille hiukan Alaskasta, esim. miten laivareissu oli mennyt. Annoin heille myöskin Alaskan paperit sekä vaihdoin sille ikioman pannan ja hihnan. Miia kävi myöskin juttelemassa muutaman sanasen ja sitten olikin jäähyväisten aika. Olin niin onnellinen Alaskan puolesta, sillä alkoi nyt todellinen koiranelämä. Reppana oli joutunut oleen tarhalla jo niin kauan. Toivon, että sen omistajat kertoisivat pojan kuulumisia =)

Treelle mukanamme matkasivat Mette ja Antero. Hanin oli todella vaikeaa päästää Anteron hihnasta irti, se puristi hihnaa ihan viimeseen astin ja itki. Voin vain kuvitella, että miltä Hanista tuntui. Se oli saanut saattaa kultansa Suomeen ja nyt siitä oli luovuttava. Olo oli samalla surullisen haikea ja onnellinen.
Mette ja Antero olivat oikeita unelma-autoilijoita. Niin rauhallisia.....Ajatella, että mitähän nekin on joutuneet kokemaan ja silti ne pystyvät olemaan noin rauhallisen luottavaisia tälläsessä uudessa ja oudossa tilanteessa. Onhan sitä sanonta, että kyllä koira koiran tuntee... =)))) Eli ei niiden tarvinnut meitä ihmisiä ainakaan jännittää.
Essi ajoi, Tuija oli repsikkana ja meikäläinen oli takapenkillä rapsutuskoneena. Jahka minä saan vihdosta viimein autokortin ja hommattua jonkinlaisen automobiilin niin silloin onkin jommankumman otettava hoitaakseen tuo rapsuttajan rooli, Essin tai Tuijan =) En minä sitä sillä sano, sillä mikäs siinä on ollessa, kun voi takapenkillä toteuttaa koiraihmisen virkaansa ja antaa hellyyttä oikein roppakaupalla sitä tarvitsevalle. No, tyttöjen kanssa varmaankin sitten vuorottelemme niin, että jokainen voi olla vuorollaan silittelijänä =)

Treella olimme sopineet treffit linja-autoasemalle. Sieltä tultiin hakemaan Metteä uuteen kotiin. Ja tyttö pääsikin todella ihanien ihmisten mukaan. Antero osoitti fiksuutensa samalla kun Metteä luovutettiin. Me jätettiin se takapenkille odottamaan siksi aikaa, kun oli Meten luovutus. Essi jätti auton etuoven hiukan raolleen, jotta ilma kulkis autossa. Sit yhtäkkiä katsahdin viereeni ja siinähän se Anterokin oli =) Se oli kyllästynyt oleen yksin autossa ja fiksuna koirana ei ollut ruvennut haukkumaan vaan päätti tulla itse ulos oikein etuoven kautta =) Voi tuota kultaista, hellyttävää karvapeppua........

Minuakin tultiin hakemaan, joten tytöille ja Anterolle heippaheit ja autonnokka kohti Nokiaa. Antero meni Essille yökylään ;) Kun joskus myöhemmin pääsin sänkyyn niin uni ei meinannut millää tulla. Mielessä pyöri Leon, Kaarlo, hellyttävä jättiläinen, hännätön surumieli........Tunsin huonoa omaatuntoa, että en ollut käynyt monienkaan koirien luona, mutta onneksi reissulla oli muitakin hellijöitä. Jokainen koira sai varmasti osansa. Tämä nyt vaan oli se minun juttuni tällä reissulla.
Tämä reissu oli henkisesti raskas. Lohdutusta sain Miian tekstarista silloin yöllä. Miia tekstas, että olivat varanneet Leonin yhdistykselle ja lupasivat hankkia sille hyvän kodin. Seuraavana päivänä mieli oli alakuloinen. Ei tullut mieleenkään lähteä serkkulikan meikkikutsuille. Mielessä oli niin paljon muuta tärkeää ja halusin olla koko päivän omien koirieni kanssa.

-Susanne