Wilman tarina

Ne saivat minut kiinni syksyn alkupuolella ja veivät sinne koiratarhalle. Valkoinen ihminen kopeloi minua joka paikasta ja antoi kivuliaita piikkejä niskaan. Sitten jouduin koppiin, jossa vietin elämäni pisimmät kuukaudet. Lunta alkoi tulla ja palelin kovasti. Joskus tuli jotain kivoja ihmisiä rapsuttamaan ja antamaan hyviä nameja. Rapsutukset ovat mun lempparia! Lunta satoi vain lisää ja lisää ja minulla oli ihan tosi kylmä, vaikka turkki lämmittääkin yleensä. En enää halunnut mennä ulos kopistani. Ulkona oli muutenkin muita isompia ja pelottavampia koiria.

Eräänä päivänä, kun aurinko oli juuri alkanut valaista koppini lattiaa, kuulin kutsun ulkopuolelta. En oikein tiennyt pitikö mennä vai ei. Kylmyys oli sietämätöntä, mutta päätin loppujen lopuksi nuuhkaista ovelta vieraita. Ne olivat ystävällisen näköisiä ja ennen kaikkea rapsuttivat minua paljon. Sitten tapahtui jotain kummallista. Ne vaihtoivat remmin kaulaani ja vetivät minut mukaansa. Olin todella hämmästynyt. Iso ryhmä ihmisiä otti minut mukaan ja vei pois tarhalta. Saavuimme piakkoin suurelle laivalle, jossa oli paljon matkustajia. Elämäni jännittävin matka alkoi!

Muutama tunti laivassa oltuamme saavuimme satamaan. Täti, joka haki minut pois tarhalta, oli edelleen mukana ja näytti siltä että olisin hänen kanssaan pidempäänkin. Pieni matka autossa vielä ja saavuimme lämpimään kotiin. Siellä oli toinenkin koira. Pelästyin sitä ensin vähän, mutta se olikin ihan kiva, vaikka puhuikin hieman omituisesti. Kävin sen kanssa ulkona ja juoksimme metsässä. Kaikkein parasta oli kuitenkin hyvä ruoka ja rapsutukset. Jokunen aika siinä meni ja vieläkin tunnelma tuntui odottavalta. Täti puhui minusta puhelimessa. Tiesin sen, koska ne sanoivat minua Mimmiksi. Viikonloppu oli juuri alkanut, kun lähdimmekin kesken kaiken paivällä ulos. Siellä oli punainen auto, josta astui ulos ihmisiä. Ne katsoivat minua ja rapsuttivat ja sitten kohta olinkin niiden autossa. Täti jäi vilkuttamaan minulle. Kiva täti!

Olin ihan hermostunut. Inisin ja pyörin takapenkillä. Lisäksi saamani ihottuma kutitti hirmuisesti. Saavuimme uuteen kaupunkiin. Ihmiset veivät minut kotiinsa. Ne sanoivat minua Wilmaksi ja jotain muuta josta en niin ymmärtänyt. Ne halivat ja rapsuttivat minua ja ottivat valokuviakin. Kun menin sisälle niiden kotiin, kurkisti pieni karvainen olento minua vähän matkan päästä. En tiedä mikä se oli, ei ainakaan koira. Ihmiset sanoivat sitä Elviiraksi. Jäin seuraavaksi yöksi eteiseen nukkumaan.

Nyt on kulunut jo yli kaksi viikkoa kun saavuin tänne äidin, iskän ja Elviiran luokse. Ne tykkäävät minusta kovasti ja rapsuttavat minua paljon. Elviira, se karvainen otus, olikin kissa. Olin joskus nähnyt niitä, ennen kuin menin tarhaan, mutta en niistä aikaisemmin oikein välittänyt. Se on ihan kiva, mutta välillä se komentaa minua, vaikka onkin paljon pienempi. Vähän sitä saa varoa, mutta sitä on kyllä hauska seurata. Joskus se hyppii ihan järjettömänä ympäriinsä jonkun narun perässä. Ihan kummallista!

Äiti ja iskä ovatkin ihan mielettömän kivoja. Saan nukkua niiden sohvallakin, mutta sängyssä en vaikka Elviira saa. Me käydään usein ulkona ja olen tutustunut uusiin koiriin. Muun muassa sellaiseen joka on kanssa tullut tarhalta. Se on vähän samannäköinen kuin minä, mutta suurempi. Minun ihottumakin on jo parempi, kun sain sitä lääkettä. Ja kaikki on muutenkin aivan mainiosti. Äiti kertoi minulle, että kesällä menemme uimaan. Mitäköhän se on? Välillä mietin pentukotiani ja silloin tulee kyynel silmään, mutta äiti ja iskä pitävät minusta hyvää huolta.

Wilma (ent. Mimmi) sai 18.1.2003 kodin Turusta.

Sivut http://www.sunpoint.net/~tappajapupu/wilma.html

Takaisin