Itsevarma karvapehko

Olin tuttuun tapaan Katarinan kanssa tarhalla. Ruokimme tarhan etuosassa olevia vahtikoiria kun Katarina pyysi minua katsomaan yhteen sisätilojen ikkunasta. Näin ikkunalaudalle hypänneen pienen ja karvaisen koiran, joka tuijotti meidän touhujamme tarkkaavaisena. En kiinnittänyt koiraan sen kummempaa huomiota, koska ajattelin, että pörröinen ja pieni saa Virosta kodin nopeasti, niin kuin yleensä. Minun pääperiaatteenanihan on auttaa niitä, joita muut eivät auta.

Jatkoimme koirien ja kissojen ruokkimista kunnes tuli sisätiloissa olevien koirien vuoro. Yksi tarhan työntekijöistä, Evi, näytti meille Puujalan, nykyisen Hugon, jolta oli murrettu toinen etujalka tahallaan. Huoneen takaa kuului epämääräistä ääntä, joten kysyin mitä toisessa huoneessa on. Siellä oli sairas pentu ja vihainen koira. Halusin tietenkin mennä katsomaan pentua ja Evi päästi minut sisään. Ovella tuli vastaan samainen karvapehko, jonka olin nähnyt ikkunasta aiemmin ja unohtanut saman tien. Karvapehkolla ei ollut aikomustakaan väistää ovelta suuntaan tai toiseen. Se seisoi pontevasti poikittain edessämme, ei heiluttanut häntää, ei murissut. 

Marushan tulo Suomeen

Suomeen palattuani olin poikki ja väsynyt, niin kuin aina. Silti uni ei tullut silmään, muistelin talven viimassa värjötteleviä koiria pyöriessäni sängyssä. Mieleeni palasi yhä uudelleen Jamppa, nykyinen Jami, joka oli arka ja epäsosiaalinen vahtikoira. Vähän väliä huomasin ajatusteni harhailevan itsepintaiseen karvapehkoon, olin kummissani. Juttelin asiasta Katarinan kanssa ja ihmettelimme yhdessä mikä koirassa minua viehätti. Katarinakin tiesi erittäin hyvin päähäni iskostuneen ajatusmallin; Virosta helposti kodin saavat koirat (pienet, pörröiset) -Koirat jotka eivät ikinä saa kotia Virosta (isot "rumilukset"). Marusha ei sopinut mitenkään minun kapea-alaiseen mielitiettyjoukkioon Spartacus, Nana, Eetu, Zorro, Sangria, Jamppa ym. Lopulta päätin etsiä Marushalle kodin Suomesta, koska työntekijät eivät uskoneet sen saavan kotia paikallisilta. Ajattelimme, että koira voisi tulla minulle ensin hetkeksi hoitoon, jotta näkisimme kuinka hankala tapaus se todella on. Eihän rähisevää ja purevaa pikku pippuria voi antaa kuin sikaa säkissä.

Sain kuin sainkin mieheni ylipuhuttua muutaman päivän hoidosta. Rabiesrokotteen voimaantuloa odotellessani kiinnyin mielessäni pyörivään karvapehkoon yhä enemmän. Mielessäni välähteli ajatus "entä jos se jäisikin meille..." Otin selvää tiibetinterrieristä ja ilmeni, että se on melko vähän allergisoiva rotu. Aloitin pikku hiljaa aivojenpesuoperaation kotona. Lopulta en enää edes etsinyt kotia aktiivisesti, tietenkään sanomatta sitä miehelleni joka odotti vain hoidokkia. Mieheni alkoi oikein innostumaan ajatuksesta pikkuisten kannusten avulla ja pelkäsin että Marusha haettaisiin kuitenkin omaan kotiinsa takaisin. Mutta niin ei käynyt, onneksi!

En päässyt koiranhakureissulle mukaan ja Katarina sekä Nina lupasivat tuoda Marushan minulle. Olin todella innoissani, mahassani liiteli tuhansia perhosia, oli aivan mahtavaa olla kerrankin se vastaanottava osapuoli! Täpisin satamassa aivan samalla tavalla kuin muutkin koiria odottavat ihmiset, yritin kuitenkin hillitä itseäni, koska kysessähän oli kuitenkin vain hoitokoira. Autoin muita koiranottajia heidän omien pienokaisten ja rokotuskorttien kanssa, enkä uskaltanut edes katsoa Marushan häkkiin. Katarina oli luvannut tuoda Marushan Suomeen erityiskohtelulla, hytissä ja omassa sylissään. Mutta tyttö olikin visusti häkissä ja pakettiauton perällä. Se ei ollut ollut kovinkaan yhteistyöhaluinen Tallinnan päässä ja oli mm. maistellut Ninan kättä useampaan kertaan matkalla sisähäkistä autolle.

Lopulta rohkaisin mieleni ja uskaltauduin Marushan häkille, pieni mustavalkoinen söpöliini oli painautuneena häkin peräosaan ja koko pieni ruumis tärisi. Marusha oli huomattavasti pienempi mitä muistin. Se haisteli varovaisesti kolean viiman tuomia tuoksuja ja väisteli erittäin taitavasti minun kohti kurotettuja käsiä. Jonkin ajan kuluttua sain sen houkuteltua herkuilla häkin etuosaan, mutta remmin laittamisessa pantaan kesti yllättävän kauan. Minä, joka olen sullonut "rinta rottingilla" 50 kiloisia uroksiakin kuljetushäkkeihin ja sieltä pois, en meinannut saada otetta tähän pieneen kaunokaiseen.

Lopulta tyttö hyppäsi ensimmäistä kertaa Suomen kamaralle, katseli pelokkaana ympärilleen ja näytti epäröimättä koko hammasrivistön jos joku yrittikin koskea siihen. Minun kasvoilleni tuli hymy, koirahan oli kuin olikin minulle juuri sopiva. Minun mieltäni oli koko ajan painanut syyllisyys, että otan kotiini pienen luultavasti puhdasrotuinen karvakasan jonkun ison reppanan sijasta. Aino lupautui viemään meidät kotiin ja laitoimme Marushan auton takaosaan. Siellä se kurkki ikkunoista Helsingin menoa, kunnes päätti hypätä syliini etupenkille. Meni vain hetki ja sain taas tutun naamapesun. Matkalla satamasta Kallioon sain näitä pusuja ainakin neljä kertaa, meistä oli tullut ystävät. 

Tutustuminen mieheeni ei ollutkaan niin yksinkertaista. Marusha murisi ja räksytti, pelkäsi koko henkensä edestä, mutta pitkä pinna palkittiin ja Marusha oppi olemaan myös mieheni seurassa. Ensimmäisen viikon aikana Marushan nimi muuttui Muruksi, jonka se oppikin tunnistamaan hyvin nopeasti. Murun piti ehdottomasti rähistä jokaiselle ihmiselle ja koiralle mitä näkyville vain sattuikin tulemaan. Välillä tyttönen seisoi takajaloillaan, tempoi hihnaa ja murisi kuin hurja leijona. Siihen ei meinannut saada mitään kontaktia. Kaikki nauroivatkin, että varsinainen Muru, mutta sitä se meille oli. Miestäni se edelleen aristi jonkin verran, mutta ei enää pelännyt. Olohuoneen leveästä ikkunalaudasta tuli Murun lempipaikka, sieltä se tähysteli sisäpihan tapahtumia korvat höröllä ja nautti auringon lämmöstä. Ensimmäisen viikon aika pikkuinen joutui kokemaan vaikka mitä inhottavaa; eläinlääkärin käynti, todella pitkien kannuskynsien leikkuu, lähes huopaantuneen karvan trimmaus ja peseminen, mikä olikin ainut mukava toimenpide ja on edelleen. 

Kiinnyimme mieheni kanssa pikkuiseen todella nopeasti. Emme välittäneet lievistä allergiaoireista, itse asiassa kielsimme ne kokonaan, olihan kevät ja siitepölytkin sopivasti alkaneet leijua ilmassa. Muru oppi istumaan pyynnöstä, se ei enää rähissyt vieraille koirille eikä ihmisille kuin harvoin. Vietimme iltoja leffoja katsellen Murun maatessa keskellämme jalat oikosenaan kattoa kohti, se pusutteli naamaamme tasapuolisesti säännöllisin väliajoin. Teimme pitkiä kävelylenkkejä, minkä aikana Murun oli aivan pakko hypätä jokaiselle rotvallinreunalle, kivelle, korokkeelle tai mille vain mikä on edes hieman maanpinnan yläpuolella. Muru rakasti metroa, ratikoita ja ylipäätänsäkin kaikkea uutta ja mielenkiintoista.
 

Allergiaoireet pahenivat ja teimme todella vaikean päätöksen, aloimme etsimään omalle pikku mussukallemme uutta kotia. Jokaisessa kotiehdokkaassa oli jotain todella perustavaa laatua olevaa vikaa, tietenkin, eihän kukaan olisi kullallemme tarpeeksi täydellinen, vaikka kotiehdokkaat olivatkin todella hyviä! Itkimme mieheni kanssa ja Muru yritti lohduttaa pikku pusuillaan ja iloisella olemuksellaan. Välillä maatessani masentuneena sängyssä, Muru hyppäsi pääni vierelle ja läpsi tassuillaan sekä kynsillään naamaani niin kauan, että sai ansaitsemansa huomion ja siinä samalla minut hyvälle tuulelle. Päätimme, että yritämme vielä, ostimme ilmanpuhdistimen ja kunnon allergiaimurin, mutta niistä ei ollut kovinkaan suurta hyötyä. Henki oli koko ajan ahtaalla ja ihoa, silmiä sekä korvia kutisi allergialääkkeistä huolimatta. Murun kanssa pärjäsimme kuitenkin paremmin kuin kenenkään muun koiran kanssa ikinä.

Nykyään tilanne on se, että Muru saattaa rähähtää Vilmalle silloin tällöin, mutta tytöt tulevat kuitenkin hyvin toimeen kunhan on selkeästi omat lelut ja ruokakupit. Muru on meillä paljon ja se ei itke siskoni perään meille jäädessään, eikä meidän perään meiltä lähtiessään. Murun lähteminen on meille huomattavasti vaikeampaan kuin iloisesti autoon hyppäävälle neitoselle. Se on aina ja joka asiasta innoissaan ja tervehtii vieraita iloisesti. Luonnetta tytöltä löytyy edelleenkin. Esim. jos joku ihminen ei miellytä, niin Murun mieltä on sitten turha edes yrittää muuttaa. Se saattaa edelleen rähistä kuin samainen pikku leijona ensimmäisinä viikkoinaan ja joutuessaan jäähylle toiseen huoneeseen tempoo ja rähisee sylissä kuin pahempikin peto, mutta ei kuitenkaan edes aio purra. Muru rakastaa taistella käsien ja jalkojen kanssa, sitä voi pitää pihalla huoletta vapaana, se osaa olla nätisti yksin ja totteleekin hyvällä päällä ollessaan moitteettomasti.

Voimakaksikko rakastaa haukkua rinta rinnan jokaisen vieraan koiran turvallisen piha-aidan takaa. Muru nukkuu pääni vieressä aina minun kanssa ollessaan, se hyppää syliini heti kun edes aion istahtaa. Saan edelleen naamapesuja useamman kerran tunnissa ja häntä heiluu iloisesti jopa vessasta tullessani. Parilla viimeisellä kerralla Muru on ensimmäisenä purrut minua enemmän tai vähemmän hellästi nenästä :) Muru on minulle rakkain lemmikki koskaan ja olen ikuisesti kiitollinen sille, joka pikkuisen karvapehkon tarhalle aikoinaan jätti. Olen todella kiitollinen myös siskolleni, joka päätti antaa Murulle kodin, etten joutuisi luopumaan pikku aarteestani kokonaan. Meillä onkin todella toimiva yhteishuoltajuus, mikä ei tunnu stressaavan Murua tai Vilmaa ollenkaan. Vilma on onnellinen saadessaan olla Miian kanssa kaksin ja Muru taas onnellinen ollessaan meillä. Nykyään koirien eron jälkeen, ne tervehtivät iloisesti toisiaan ja pienet tauot tuntuvat vain parantavan koirien välejä.

Olen tutustunut tiibetinterrierin rotumääritelmään ym. ja voin todeta, että Muru on täydellinen tiibetinterrieri viimeistä luonteenpiirrettä myöten. Onneksi tyttösellä ei ole merkkiäkään tibbelle ominaisesta silmäsairaudesta ja on muutenkin täysin terve ja hyväkuntoinen. Lihaskunto kasvaa edelleen koko ajan ja hypyt saavat alleen enemmän ilmaa päivä päivältä. Muru on notkea, ketterä, omapäinen, viisas, ehkä hieman kierokin ja ehdottomasti maailman kaunein koira!

Juuri muutama päivä sitten nautimme yhteisistä lomapäivistä Valkeakoskella uiden, leikkien, nukkuen ja syöden. Näytin Murulle ensimmäistä kertaa hevosia, mitkä olivatkin aivan liian isoja otuksia. Oli ihan pakko kiertää niin kaukaa kuin mahdollista ja nopeasti ohi. Maahan pudonneita omenia oli todella mukava jahdata ja niitä pitikin kantaa jokaisen jalkojen juuren, jos vaikka saisi taas leikkiä puolen minuutin tauon jälkeen ;) Jos kutsun Vilman luokseni sänkyyn, niin Muru hyppää ääntä nopeammin mahani päälle asenteella "tämä on sitten minun valtakuntaani" mutta väistää nätisti, kun tietää, että sitä paremmalla syyllä otan Vilman vierelleni ja silittelen tyttöjä tasapuolisesti.

Olen elämäni loppuun saakka onnellinen jokaisesta pienestäkin hetkestä oman rakkaan mussukkani kanssa ja uskon myös Murun olevan sitä. Olen saanut ystävistä uskollisimman, joka ei kyseenalaista minun rakkauttani koskaan. Yhdessä ollessamme katsomme toisiamme syvälle silmiin ja hymyilemme, tiedämme molemmat, että kaikki voisi olla myös toisin. 

- Mira -

Tilanne toukokuussa 2003 Murun silmin

Hei, minä olen Muru! Mira on tänne minusta jotain jo kirjoittanutkin. Minun elämässäni on tapahtunut aika paljon muutoksia viime aikoina. Vielä marraskuussa näin Miraa paljon, mutta sen jälkeen Mira oli kateissa jonkin aikaa. Yritin kyllä katsella häntä lenkillä, mutta vastaan tuli vain joitain turhia blondeja, jotka yrittivät käpälöidä minua heiluttaessani heille vahingossa häntääni, no, kyllä ne kädet aika äkkiää kaikkosivat, kun annoin parit taitonäytteet leukojeni nopeudesta ;) Miran entistä miestä en ole nähnyt pitkään aikaan, kuulin emäntäni puhuvan jotain puhelimessa, että minun olisi pitänyt mennä Helsinkiin hoitoon, mutta minua ei huolittukaan. Luulin hänen oikeasti pitävän minusta, vaikka aluksi sitä niin epäilinkin.

Pitkän tauon jälkeen Mira haki minut hoitoon. Minut vietiin johonkin paikkaan nimeltä Tampere ja siellä oli kaksi aivan hirveää poikaa, jotka juoksivat minua heti vastaan. Luulen, että toinen oli varjupaikista, sillä sen tuoksu oli tutun oloinen. Onneksi Mira vei minut yläkertaan turvaan pojilta. Kuulin kuinka Mira selitti jollekkin vieraalle miehelle, että minä olisin välillä vähän hankala tapaus. No, täytyy myöntää että olen kyllä jos siltä tuntuu, mutta kostoksi pitkästä näkemistauosta ajattelin vähän näpäyttää Miraa ja hyppäsin suoraan sen miehen kainaloon. Meillä synkkasikin heti ja sain jopa nukkua miehen kainalossa koko yön.

Taas meni pitkä aika kun en nähnyt Miraa ollenkaan, luulen että hän taisi jäädä sinne Tampereelle. Yhtenä päivänä Mira sitten tuli silloiseen kotiini Porvooseen sen vieraan miehen kanssa, tervehdin heitä tietysti iloisesti, sillä vaihtelu tylsään arkeen tekee aina hyvää. Sitten huomasinkin, että niiden mukana oli joku aivan tolkuttoman kokoinen tumma koira. Ajattelin, että se lähtee menemään jos haukun, murisen ja räksytän oikein paljon. Mutta se koira menikin vain Miran kainaloon, siis MINUN Miran kainaloon. Siitä suuttuneena tietenkin menin Miian luokse, joka vaan komensi minua ja piti kuonostani kiinni. Se iso ja tosi ärsyttävä koira otti palloni, kävi ruokakupillani ja mielisteli ihmisiä koko ajan...

Yksi ärsyttävä koira olisi vielä mennytkin ehkä juuri ja juuri vanhan ja tylsän Vilman lisäksi, mutta ei... Mira ei varmaankaan tajua missä raja pitäisi tulla vastaan. Menin Tampereelle hoitoon, Mira olikin muuttanut, se vieras mies asui samassa paikassa. Heidän kotiin oli kiva tulla, mutta vastassa oli taas se iso koira, kuulemma Karu ja joku tosi pieni koko ajan hyppivä vieteriukko. Sellaisia sanotaan kuulemma pennuiksi, mutta tätä sanottiin Muksuksi. Minun piti pariin kertaan oikein kunnolla näyttää Muksulle ja Karulle mikä minä olen tyttöjäni. Karulle se menikin jakeluun paljon nopeammin. Päivästä toiseen jouduin kestämään niitä kahta yli-innokasta tapausta, lopulta jouduin antamaan periksi, että hekin voivat leikkiä ja olla kämpässä melkein kuin kotonaan. Jouduin antamaan parissa muussakin asiassa periksi, mikä ei ole tapaistani. Näistä asioista minulla meni kerran oikein kunnolla hermot ja päätin kokeilla miten hampaani uppoavat Teemun sormeen ja hyvinhän ne sinne upposivatkin. Ei tainnut vaan olla kovin viisas temppu, kun Teemu oli minulle pitkään vihainen. Aivan kun se olisi muka oikein sattunutkin. Vihdoin, varmaan monen viikon päästä Miia tuli hakemaan minut! Miran kahden riiviön rinnalla Vilma olikin aika unelma kaveri, se ei jaksa edes leikkiä enää, joten sitä ei tarvitse koko ajan komentaa ja minä olen sitä tosi paljon nopeampikin.

Ei mennyt kovin kauaa, kun Mira ja Teemu tulivat isolla autolla Porvooseen. He kantoivat Miian kanssa kaikki tavarat siihen autoon, pääsin livahtamaan parit kerrat rappukäytävään, missä sain pelotella naapureita, se oli kivaa! Sitten pääsinkin taas autoajelulle, mikä on lempijuttuni. Huomasin parin tunnin päästä, että me ollaan taas Tampereella. Nyt minulla on täällä uusi koti, mikä onkin mukavempi kuin edellinen ja täällä on tosi kivat metsät ihan kodin vieressä. Miraakin näen paljon useammin, mutta en oikein tiedä onko se nyt sittenkään niin hienoa, kun se selättää minua aika useasti, en oikein tajua miksi, kyllähän sitä terrierissä pitää luonnetta olla!

Niin kun jo aiemmin kerroin, että Mira ei oikein noita rajoja tajua, niin nykyään Miralla ja Teemulla käydessäni joudun kestämään niiden kahden koiran lisäksi myös kahta kissaa. Onneksi ne ovat vielä pieniä ja aika harmittomia. Olen joutunut vähän perumaan puheitani Karusta... se onkin aika kiva poika, luulen, että meillä alkaa synkkaamaan hetken päästä oikein kunnolla, koska olen heltynyt pariin pusuunkin. Siihen koko ajan kasvavaan pikku riiviöön en kyllä helly koskaan! Olen kuullut jotain että Vilma saattaisi lähteä jonnekkin kauas, käsitin ettei se tule sitten enää takaisin. Joka aamu se kuitenkin vielä makaa sängyllä eikä ole lähtenyt.