Mustin tarina

Näin jälkeenpäin ajatellen on kumma juttu huomata kuinka totaalisesti jo lähes valmiiksi asti hiotut suunnitelmat voivatkin muuttua täysin. Näin kävi minun koiranottosuunnitelmieni kanssa. Ajatus omasta kumppanista oli kytenyt mielessäni siitä lähtien, kun muutin kotoa pois. Kunnes keväällä 2002 tuli tunne, että nyt on SE kesä tulossa... Koirakesä.

Kuten varmasti jokainen omasta koirasta haaveileva, vietin pitkiä toveja internetissä erilaisten koirasivustojen parissa lueskellen roduista, opiskellen koiran koulutuksen koukeroita ja sääntöjä ja muuten vain lukemassa ihania kertomuksia uskollisista koirakumppaneista ja näiden toilailuista. Olin jo rotuni valinnut ja pennun tulon varmistaminen oli enää varauksesta kiinni. Kunnes löysin tieni pelastetaankoirat ry:n sivuille.

Millaisia koiria siellä olikaan! Ja kuinka surkeaksi oma oloni kävi, kun lueskelin näiden karvaturrien kohtaloista ja niistä oloista joissa ne elävät. Toisaalta tunsin ihan pökerryttävää iloa lukiessani niistä oloista pelastettujen yksinäisten koirien uudesta elämisen arvoisesta koiranelämästä. Tunsin itseni petturiksi vieraillessani sivuilla ja "jättäen" koirat sinne ilman että autoin.

Sivuilla vieraillessani ja Suomeen tuotujen koirien tarinoita lukiessani alkoi päässäni kyteä uskomattomalta tuntuva ajatus siitä, että ehkä minun koirani ei olisikaan puhdasrotuinen spanielinpentu, vaan sekarotuistakin sekarotuisempi aikuinen iso koira. Koira, jolla ei ole ollut omaa kotia ja emäntää ties kuinka pitkään aikaan. Kenties ei koskaan. Samantyyppiset koirat olivat ensisijaisesti mietintäni alla: Mustat luppakorvaiset sakemannintyyliset koirat, kuten Selma ja Musti. Musti oli tuolloin jo kotihoidossa, ja ajattelin, että sen asiat ovat jo paljon paremmin, ja ettei poika tarvitse yhtä kiireellisesti kotia kuin vielä tarhalla olevat haukut. Myös Lenny, Winnie ja Brita nimiset koirat kiinnostivat minua paljon. Asiaa aikani mietittyä otin sähköpostitse yhteyttä Miiaan ja kyselin Winnien varauksesta. Pahaksi onnekseni neiti varattiin toiseen kotiin nenäni edestä, mutta en lannistunut. Seuraava kohteeni oli Brita, tarhalla pennut saanut belgianpaimenkoiran näköinen pirteä narttu.

Eräänä päivänä pelastetaan koirat ry:n keskustelusivulla oli ilmoitus, että mm. Mustille ja Skippylle tarvitaan kiireellisesti uudet kodit Suomesta. Luin yhä uudelleen Mustin kuvausta, ja kun yhdityksen ihmiset poikaa minulle suosittelivat, päätin että tuossa on minun koirani. Musta luppakorvainen hassunnäköinen uroskoira.

Halusin itse vierailla tarhalla ennen kuin tein lopullisen päätöksen. Kesäkuun viimeisinä päivinä aikaisin aamulla sitten istuin junassa matkatakseni kohti Helsinkiä ja Länsisatamaa liittyäkseni Varjupaikkiin menevän joukon jatkoksi. Laivamatka meni joutuisasti toisten reissulaisten kanssa jutellessa ja hiukan myös jännittäessä tulevaa päivää. Mietin, että kuinka kohtuullisen herkkänä ihmisenä tulen kestämään 4 tunnin ajan kodittomien koiraressujen katseet ja haukut. Ja kuinka jaksan odottaa siihen hetkeen, että pääsen vierailemaan Mustin kotihoitopaikassa ja tapaan ehkä tulevan koirani. Onko Musti minun koirani vai ei, mietin.

Tallinnan Maxi-marketista kävimme ostamassa koirille herkkuja, ja minä ostin tulevalle koiralleni myös kaksi isoa ruokakuppia ja kynsisakset. Matka tarhalle sujui joutuisasti ja pääsimme itse asiaan. Koirien hyvänäpitoon ja huomion antamiseen mahdollisimman monelle. Kaunis kesäpäivä antoi tarhasta paremman vaikutelman. Koirilla oli hyvä olla, kun ei ollut liian kylmä/kuuma/märkää. Kiertelin koirien luona jaellen nakinpalasia ja koirankeksejä, jotka tekivätkin hyvin kauppansa ja napsin samalla rullan täyteen kuvia. Yllätyksekseni pysyin tyynenä, eivätkä tunteet ottaneet valtaa ajatuksistani. Aika kului nopeasti ja sain hyvin realistisen kuvan tarhan oloista ja siellä asustavista koirista. Vihdoin tuli aika lähteä Mustia tapaamaan.

Tapaamisaikaa minulla ja Mustilla ei ollut kuin reilu 5 min, mutta sain huomata että se riitti mainiosti. Poika löytyi ison talon viereen tehdystä puuaitauksesta. Kuinka isolta Musti näyttikään, kun se kömpi kopista ulos katsomaan meitä. Kiipesin aitaukseen ja menin Mustin luokse. Tarhalla tuntemani mielentyyneys repesi ja kyyneleet alkoivat juosta silmistäni. Kyykistyin Mustin viereen ja se tuli heti nuuskimaan minua samalla hurmaten minut leppoisalla olemuksellaan ja komealla ulkomuodollaan. Nyt jo nyyhkytin lohduttomasti ja halasin isoa mustaa koiraa. Ei ollut epäilystäkään tulisiko Mustista minun koirani. Sopersin pojalle itkun seasta lupauksen hyvästä ja rakastavasta kodista ja kerroin hakevani sen itse Suomeen luokseni, kun matkan aika koittaisi. Sain pakottaa itseni Mustin luota pois, eikä itkusta tullut loppua. Poika jäi taakseni ja kohta se jo haukkui lohduttomasti perääni. Taakse en voinut katsoa, sillä en olisi voinut enää jättää sitä silloin. Lupasin mielessäni että seuraavalla kerralla poika lähtisi mukaani.

Kotiin päästessäni alkoivat valmistelut. Musti tulisi kotiin kuukauden päästä.

Kävi kuitenkin niin, etten itse päässyt mukaan hakemaan poikaa itse kotiin. Vaan kylmänä heinäkuisena tiistai-iltana löysin itseni Länsisatamasta puoli kymmenen aikaan illalla mukanani laukku, josta löytyi upouusi pitkä nahkahihna ja paksu iso panta. Jännitys oli lähes sietämätöntä. En vieläkään tahtonut uskoa, että Musti on todella tulossa minun luokseni, kotiin. Mutta sieltä vaan poika tuli, komeana tepsutellen hihnan päässä. Sillä hetkellä koira ei enää ollut minulle Musti, vaan Milo. Kohta jo tepsuttelimme yhdessä kohti metroasemaa ja sen jälkeen junalla kohti kotia. Milo käyttäytyi moitteettomasti niin hississä, metrossa kuin junassakin. Oudot, kovaääniset ja heiluvat laitteet vähän pelottivat Miloa, ja poika löysikin turvaa minun sylistäni ja silityksistäni. Junassa päivän jännitysten väsyttämä koira vaipui huokaisten lattialle torkkumaan.

Vihdoin kotona! Tarjosin Milolle vettä ja hiukan ruokaa. Vesi maistuikin, ruoka ei. Yhdessä kiersimme asuntoani ja esittelin pojalle sen uuden kodin. Kohta jo nukuimme molemmat sikeää unta.

Aamulla lähdimme ensimmäiselle yhteiselle lenkillemme. Uusi ympäristö ja lukemattomat mielenkiintoiset hajut saivat Milon ihan pyörälle päästään ja vähän poika vetikin hihnassa kävellessämme. Lenkin jälkeen ruokakin jo maittoi: riisiä, kalkkunan jauhelihaa ja hiukan ruokaöljyä. Näin alkoi yhteinen elämämme jokapäiväisillä rutiineilla.

Vei oman aikansa ennen kuin opin tuntemaan Miloa ja ymmärtämään sen käytöstä. Hihnassa vetäminen väheni parin viikon sisällä ja pienellä koulutuksella se loppui oikeastaan kokonaan. Toisena päivänä kotiutumisen jälkeen aloimme yhdessä opetella erilaisia juttuja, kuten istumista ja maahan menoa, sillä minkäänlaista koulutusta poika ei ollut ennen saanut. Milo oppikin nopeasti nakinpalasten motivoimana. Vapaana oloa kokeilimme ensin koirapuistossa ja sitten eräällä metsätiellä. Ja kaikki sujui hyvin. Milo tepsutteli menemään edelläni, välillä olan yli vilkaisten että tulenhan varmasti perässä. Nimensä opittuaan poika tuli, ja tulee, kutsusta heti luokse ja seuraa tarkasti liikkeitäni. Vähitellen opettelimme käyttäytymissääntöjä yksi kerrallaan, kuten luvan odottamista ennen ruoan saamista, ovesta ulos menoa vasta luvan jälkeen, hihnassa käyttäytymistä, istumista ennen tien ylitystä ja tolppien kiertämistä. Ei yhteiselomme ollut pelkästään ruusuilla tanssimista, takapakkejakin tapahtui. Kerran olin jo valmis heittämään hanskat tiskiin, mutta onneksi päätin vielä yrittää.

Ei oikeastaan ole totta, ettei Milo osannut mitään minulle tullessaan, sillä poika ainakin kerjää ruokaa kuin vanha konkari, sekä pyytää silityksiä ja rapsutuksia niin hellyyttävällä ja vilpittömällä tavalla, että on vaikea vastustaa pyyntöä. Ja kuinka paljon Milo huomiota rakastaakaan! Poika tulee luokse, laittaa pään reidelle ja tapittaa ruskeilla silmillään. Ja samalla koko takapää heiluu tarmokkaan iki-liikkujahännän tahtiin. Ja hännän tahti senkun vaan kasvaa kun luot katseesi poikaan. "Sinä ihana ihminen, annatko minulle huomiosi? Tää on parasta! Voi, silitä minua, jooko??" Eikä ole kärpäslätkää tarvinnut ostaa, sillä tämä mies jahtaa niitä oikein mielellään. Taitaa olla tarha-ajoista se selkein jäänne?

Nyt on kulunut lähes puolitoista vuotta Milon Suomeen tulosta. Ei sitä tuntisi samaksi koiraksi, jonka kävin heinäkuussa 2002 noutamassa Länsisatamasta. Kastraation ja hyvän ruoan ansiosta musta karhea turkki muuttui aika nopeasti todella kiiltäväksi ja pehmeäksi, ja mikä ihmeellisintä, väri muuttui tumman suklaan ruskeaksi kyljistä. Selän ”harjas” jäi mustaksi. Kastraation jälkeen poika pääsi vähän lihomaan, mutta nyt (tammikuu 2004) on vanhat mitat saatu takaisin ja jäntevät lihakset erottuvat komeasti jaloissa.

Ensimmäisen Suomessa olo kuukauden aikana Miloa ei ovikellot eivätkä postisedät hätkäyttäneet ollenkaan, mutta muun kotiutumisen ohella myös pienoinen vahtiviettisyys on tullut esille. Poika on aina valmiina hyppäämään kesken sikeimmänkin unen ylös ja murista postintuloa, tai ilmoittaa yhdellä terävällä, mutta kumealla haukahduksella ovikellon soinnista. Pimeällä poika on kokoajan todella valpas ja ilmaisee olemuksellaan jos jossain liikkuu ihminen. Hoipertelevat humalaiset saavat Milolta tervehdykseksi varoittavan murinan. Jänikset ja oravat kiinnostavat nykyään kovasti ja niiden perään on mukava lähteä juoksemaan. Mutta edelleen on yhtä ihanaa palata juoksujalkaa takaisin mamin luokse kutsusta.

Koiranelämän alkeita opiskeltiin nuoren valkean huskyn näköisen villin tytön Lunan kanssa. Meni aika kauan, ennen kuin yhteisillä lenkeillämme poika alkoi ottaa kontaktia Lunaan, saati sitten leikkimään. Meni myös aikansa ennen kuin Milo kiinnostui puruluista, erilaisista koirannameista, saati sitten leluista. Nykyään samassa taloudessa asuu suunnilleen samanikäinen saksanpaimenkoira uros, ja poikien yhteiselon seuraaminen on joka päivä yhtä suurta ihmettä. Kuinka kaksi aikuista isoa urosta hyväksyvät toisensa mukisematta ja kuinka yhteiselo laumassamme sujuu. Nykyään pojat jo vähän leikkivätkin – Milo makaa lattialla selällään ja kaverikoira tarjoaa kaulaansa purtavaksi, se vasta on kivaa! Myös köyttä on kiva vetää kahdestaan, mutta kaikkein hauskinta se on jos kolmantena vetämässä on jompikumpi omistajista.

Harrastamme Milon kanssa hiukan kotitottelevaisuutta sekä leikkimistä naksuttimen kanssa. Uusina päivien piristeenä toimii silloin tällöin vierailu agilityradalla, missä tämä kömpelön näköinen raskas koira kiipeää pelottomasti ja ripeästi telineiden yli ja hyppii innolla esteitä. Kun emäntä sekä koira ovat täydellisesti talvi-ihmisiä, nyt on tullut mukaan kuvioihin reen veto aisojen kanssa, sekä lumitilanteen parantuessa kokeilemme koirahiihtoa.

On joka kerta yhtä ihanaa katsoa, kun koira nauttii elämästään leikkien ja hepuleita saaden. Pitkäheinäisillä niityillä Milo menee ihan sekaisin: Juoksee täysillä ympyrää, saattaa kiihdyksissään jopa haukata takin hihani suuhun, ja yrittää saada minutkin leikkiin mukaan haukahtamalla ja heittäytymällä hetkeksi leikkiasentoon, kunnes taas pyrähtää uudelle laukkakierrokselle. Silloin sitä ei osaa muuta kuin nauraa sydämensä kyllyydestä koiran leikkimiselle elämänilolle.

Ainakin yksi koira on saanut ansaitsemansa elämän.

Takaisin