Tarhamatka 08-09.08Lauantai
Lähdimme lauantaiaamuna 09.08 kiireellä hakemaan Miiaa satamasta. Automme oli täynnä tavaraa, niin kuin jokainen tarhamatka. Pärnu mnt:lle päästyämme huomasimme kun edessämme oleva auto jarrutti voimakkaasti, sen edestä juoksi vaalea koira etujalkaansa ontuen. Onneksi auto ei osunut koiraan!
Päätimme siltä seisomalta pysäyttää auton ja mennä katsomaan koiraa. Luulimme koiran kaulassa olevan paksun nahkapannan, se oli laiha ja huonokuntoinen, häntä oli koko ajan koipien välissä, nisät roikkuivat mahan alla ja pienokainen näytti pelokkaalta. Yritimme houkutella tyttöä ruoan avulla luoksemme, mutta se vain juoksi kauemmas. Olimme jo luovuttamassa kun päätin viedä ruoat ratapölkylle, saisipa ainakin mahansa täyteen.
Koska meillä oli jo kiire, lähdin reippain askelin viemään ruokaa. Koira huomasi minut ja haistoi ruoan, se uskaltautui lähemmäksi millon minä menin kyykkyyn. Koira alkoi hotkia purkkiruokaa ja huomasin, että sen kaulassa ei olekkaan pantaa, vaan karvat olivat kuluneet pois! Tyttö oli ilmeisesti ollut todella kauan remmin päässä. Vähän väliä tyttönen nuoli anturoitaan häntä koipien välissä, ne olivat kipeät. Ojensin ruokaa kädestäni ja herkullisen ruoan tuoksu ja maku voitti pelon. Silittelin tyttöstä samalla poskista ja yritin miettiä millä ihmeellä saisin sen kiinni. Jos pyytäisin Katarinaa tuomaan autosta jonkun remmin, koira lähtisi karkuun, jos palaan itse hakemaan remmiä, koira lähtisi karkuun, jos otan vain niskasta kiinni, niin koira lähtisi karkuun... Tilanne tuntui toivottomalta!
Junan radan toisella puolella seisoi nainen, jota luulin hetken koiran omistajaksi, mutta koira ei reagoinut naiseen mitenkään, eikä nainen yrittänyt saada kontaktia koiraan. Samassa hoksasin, että minullahan on toppi päälläni. Lähdin pujottamaan toppia päältäni naisen kummastellessa hääräilyäni. Napitin farkkutakkini kiireesti ja olin ojentamassa toppia koiran kaulaan. Pienokainen tietysti säikähti tätä ja meinasi lähteä karkuun. Kerrankin tajusin mitä kannattaa tehdä ja nousin nopeasti seisomaan. Koira painautui maahan ja aneli etten löisi. Koiran säikäyttäminen ei ollut tietenkään mukavaa, mutta parempi vaihtoehto se oli kuin jättää pienokainen vaeltelemaan kipeine jalkoineen pitkin Harjumaata.
Pujotin toppini tärisevän koiran kaulaan ja lähdin taluttamaan sitä autolle. Katarina meni ensin piiloon ettei koira säikähtäisi ja minä tiukensin otettani. Eihän tyttönen olisi tahtonut astua takapenkille, joten jouduin vähän avittamaan sitä. Alkumatkan tyttönen pyrki pois, pelkäsi ja tärisi. Minä rohkaisin tyttöä, silittelin ja juttelin, halailin ja hyräilin rauhallista sävelmää. Katarina katsoi taustapeilistä hymyillen, hän ajatteli ihan samaa kuin minäkin; tämä koira on saatava Suomeen, minulle ;)
Pääsimme satamaan jossa Miia odottelikin toisen koiran kanssa. Satamasta oli löytynyt nuori isohko narttu jonka päätimme viedä myös tarhalle. Tytöt tykkäsivät toisistaan ja pusuttelivat selkänojan yli. Hiljalleen koira alkoi rentoutua ja se istahti syliini, luiseva takamus painoi reisiäni mutta en malttanut siirtää tyttöä. Hetken kuluttua sain kolme naamapesua ja sydämeni oli viety lopullisesti. Laitoimme Miian mukana tuoman punaisen pannan löysälle tytön kaulaan ettei se pääsisi karkuun.
Veimme molemmat tytöt tarhalle, missä Liina otti niistä kuvat, kirjasi papereihin tuntomerkit ja mistä olimme koirat löytäneet. Ave putsasi koiran likaiset korvat. Ketjuun ei tyttöstä voinut laittaa kaulan takia, eikä sementtipohjaiseen häkkiin anturoiden takia, joten veimme tytöt samaan hiekkapohjaiseen aitaukseen. Laittaessani vettä ym. koirille, huomasin, että löytämäni rakas seurasi kintereilläni jatkuvasti. Häntä oli koipien välissä, mutta tyttö luotti minuun omalla hauraalla tavallaan. Halasin tyttöä ja sanoin, että nyt on kaikki hyvin, sinulle ei tehdä enää mitään pahaa ja kyyneleet vierivät poskiani pitkin koiran vaalealle turkille.
Vannotin henkilökuntaa ettei tyttöä annettaisi paikalliseen kotiin, mutta tuskinpa kukaan sitä huolisikaan, tyttö oli kuitenkin arka, nisät roikkuivat, kaula oli ruman näköinen ja jalat kipeät. Tyttö oli saanut ilmeisesti ensimmäisestä juoksustaan pennut, mutta maitoa ei enää tullut. Joka kerta ääneni kuullessaan, tyttö juoksi aidan viereen ja tervehti minua omalla tavallaan, vähäeleisesti mutta selkeästi iloisena. Ehkä minä olin ensimmäinen ihminen, joka oli ollut tyttöselle hyvä. Nimesin tytön Musuksi, mikä tarkoittaa suomeksi suukkoa.
Suomeen päästyäni kerroin Teemulle mitä tarhalla oli tapahtunut tällä kertaa. Musun koskettavan tarinan kertoessani Teemu sanoi "jaahas, meillä on sitten kolmas koira". Kasvoilleni tuli hymy, mutta en uskaltanut varmistaa että tarkoittiko Teemu sitä todella. Seuraavan kerran menen tarhalle 23.08 ja Teemu tulee myös mukaani, pitää vain toivoa että Musu vie Teemun sydämen samalla tavalla kuin minunkin! Ainakaan 13.08 mennessä kukaan ei ollut edes soittanut Mususta tarhalle, toivon, että se paha ihminen, joka on yrittänyt pilata Musun elämän, ei tahdo tyttöä enää takaisin, sillä Tallinnan lakien mukaan koira olisi annettava takaisin omistajalle. Minun pientä Musua ei saisi antaa kenellekään!
Nykytilanne 04.11:
Musu tuli kuin tulikin Suomeen, meille. Se steriloitiin onnistuneesti jo Viron puolella, minkä yhteydessä huomattiin, että tytön tulehdusarvot ovat kovin korkealla. Sille annettiin kipulääkitys ja antibiootit. Korvissa ollut tulehdus hoidettiin kuntoon, anturat kuntoutuivat ja kaulaan alkoi kasvamaan karvoja.
Suomeen Musu tuli syyskuun lopulla. Neitokainen kulki autossa todella hyvin, varsinkin jos saa olla takapenkillä ilman ihmistä. Musu vietiin eläinlääkäriin, joka otti veriarvot, maksa- ja munuaisarvot sekä vielä virtsanäytteen, kaikki olivat kunnossa ja tyttönen sai tehosterokotteen kolmoisrokotteeseen. Ainoa mahdollinen vika on vasemman etujalan kyynärnivelen napsuminen. Musu ei onnu sitä, ei nuole, ei arista, mutta siellä on luultavasti joku vanha rustottuma, mikä saattaa alkaa oireilemaan, jos Musun kanssa harrastaisi agilitya tms. kyynärpäille vaativaa lajia. Normaalioloissa, pitkillä lenkeillä, kaatuneiden puiden yli hyppiessä ja kotona sohvan yli hypätessä jalka ei oireile ollenkaan.
Meillähän on kaksi urosta kotona. Kohta 9v täyttävä Karu tarhalta ja maaliskuussa meille hoitoon tullut, nyt 10kk ikäinen Muksu. Muksu on aluksi arka uusia koiria kohtaan, mutta rakastaa leikkimistä ja Karu on aina aiemmin rakastanut kaikkia narttuja, myös sellaisia jotka rähisevät vaikka meidän kotona. Karu on ollut aina täysin herrasmies, huolehtinut Muksusta, sietänyt narttujen ärisemiset ja näykkimiset aina yhtä arvokkaasti. Mieleeni ei tullutkaan, etteikö tämä kolmikko tulisi hyvin toimeen.
Ajattelin, että minulla on onni pitää itselläni 3 maailman parasta koiraa: Ikioma aarre, Karu, joka on elänyt viimeiset 4v kadulla, meidän oma vahinkolapsi Muksu, joka on oikea duracell-pupu ja piti olla vain hoidossa ja sitten vielä Musu, oma pelastamani kaunokainen.
Ensimmäinen tapaaminen meni jo heti penkin alle, Muksu säikähti Musua, perääntyi ja murisi. Karu ei edes ehtinyt haistamaan tyttöä kun oli jo puolustamassa Muksua ja Musu tietenkin säikähti poikia ja murisi... Ei muuta kuin koirat remmiin ja kävelemään, että eivät pääse toistensa kimppuun. Kaikki meni kuitenkin ihan ok. Karu sai haistaa että Musu on tyttö ja Muksu huomasi että uusi koira olikin ihan kiva!
Kotiin päästyämme Muksu ja Musu aloittivat kovan rallin: sängylle, sohvalle, lattialle, selälleen, sohvalle, eteiseen, sängylle, piehtarointi jne. Me nauroimme Teemun kanssa, kunnes Karu ampaisi toisesta päästä huonetta sängyn päälle hampaat irvessä ja Musua niskasta kiinni ärinän kera. Luulimme ensin, että Karu ei vielä tajunnut, että toiset vain leikkivät. Mutta muutamien päivien päästä tuli erittäin selväksi, että Karu ei siedä toisten leikkejä niin kotona kuin koiratarhassakaan, ainoastaan erittäin harvoin.
Ajattelimme, että asia muuttuu kyllä, kun opetamme Karulle että leikkiminen ok, että hän on silti pomo, mutta kimppuun käyminen ei ole ok.
Musu ei ollut aluksi sisäsiisti, osansa tästä sai keittiönpöydällä olleet postit ja Teemun saapas ;) Ensimmäisinä päivinä keittiön pöydältä löytyi aina joko purulelu, vetosolmu, kakkaa tai pissaa, sieltä kun näki hyvin ulos ja ties vaikka huomaisi vilauksen äipästä tai iskästä... Aluksi Musu itki aina meidän peräämme, nyt tilanne on jo rauhottunut eikä itkua enää kuulu kotoa lähtiessämme. Tyttönen tekee jo 99% hädästä uloskin. Pitää vaan aina lähteä töiden jälkeen heti ulos, eikä jäädä kupeksimaan kaiken maailman turhuuksia sisälle =)
Musu on erittäin iloinen ja energinen, se tarvitsee ehdottomasti koirakaverin, jonka kanssa leikkiä, painia ja pitää hauskaa. Musu on n. 27 kiloinen ja paini 12 kg Muksun kanssakin onnistuu hyvin, mutta hieman isompi leikkikaveri on kyllä kivempi. Musu on kaikkien ystävä, aluksi oli todella paljon opettelemista, ettei kaikkia koiria ja ihmisiä voi moikata. Nykyään lenkit menevät melko hyvin ja vapaanakin neitosta voi pitää ihan ongelmitta.
Kotona tilanne kuitenkin pahenee entisestään. Koirapuistoissa Karu jahtaa hampaat irvessä Muksua ja Musua, selättää ja menettää hermot. Tilanne kääntyi lopulta niin, että Musu on ok ja Muksu ei enää, pikku hiljaa Karu menettää hermonsa molempiin koiriin. Esim. 2.11 Karu kävi Musun päälle, kun Musu käveli liian lähellä Karua, vaikka Musu alistui maahan, Karu lopetti vasta kun pääsin väliin. Onneksi seisoin lähellä ja selvittiin vain pikku naarmuilla. Tämän jälkeen Musua pelotti ja se näytteli hampaita Karulle, Karu taas hiipi maatapitkiin koska otin sitä niskasta. Entisen elämän pahat muistot tulevat Karun mieleen todella nopeasti.
Karu on aika kookas ja se saisi Muksussa pahaa jälkea aikaiseksi. Väliin on saanut mennä useasti, vaikka Muksu vaan piehtaroi sängyllä tai murahtaa leikillään. Tilanne on johtanut siihen, että Muksu ei uskalla enää syödä Karun kanssa samassa huoneessa, ei uskalla ohittaa sitä, kulkee reppanana korvat alhaalla ja säikähtelee kaikkea. Karu vahtii päivä päivältä enemmän, tulee hermostuneemmaksi, ärisee jopa ulkona pennuille ja vieraille nartuille, ennen tuli joidenkin leikkaamattomien urostenkin kanssa toimeen.
Jos Musu on hoidossa, niin Karun ja Muksun välit palautuvat normaaliksi, näin oli myös 1-2.11 kun olin tarhalla ja Musu hoidossa. Ennen myös Muksu ja Karu painivat, mutta eivät enää Musun tulon jälkeen. Karu rakastaa leikkiä palloilla ja onkin usein selällään palloa järsien, mutta ei ikinä Musun aikana. Luulin jo, että Karu vanhenee silmissä, että menetän aarteeni, se ei jaksanut enää leikkiä, oli ärhäkkä ja koko ajan väsynyt, mutta pojaltapa lähtikin monta vuotta iästä heti kun ovi sulkeutui Musun jälkeen. Musun hoidossa ollessaan Karu oli vanha oma itsensä, leikkisä, avoin, energinen, läheisyydenkipeä jne. Ja ennen kaikkea Muksulle kiva.
Vaikka Musu onkin meillä ihan tyytyväinen, se viihtyi kuitenkin hoitopaikassaan paljon paremmin. Siellä oli 4v noutajapoika, jonka kanssa sai leikkiä ja mikä parasta, kukaan ei pomottanut, paitsi Musu, jos yritettiin astua tai tehdä muuta sopimatonta.
Musu tarvitsee siis koirakaverin, mielellään uroksen, mutta pehmeä narttukin käy. Jos narttu haastaa riitaa, niin Musu kyllä on valmis antamaan takaisin, itse se ei sitä aloita. Aluksi Musu näyttää, että sen nenän eteen ei saa hyppiä, vieraat koirat vähän pelottavat jos ne heti tunkevat kiinni, mutta jo hetken päästä voikin leikkiä vaikka tuntitolkulla. Itse kuitenkin Musu aluksi innoissaan hyppi Karua vasten ja töni sitä. Säännöissä on siis vielä vähän hiomista, mutta tyttösestä tulee vielä maailman paras, tottelevaisin ja kultaisin narttu. Musu tykkää myös lapsista, itkevää lasta rattaissa pitäisi päästä heti lohduttamaan ja leikki-ikäisten lasten kanssa pitäisi päästä juoksemaan.
Musulla ei ole havaittu allergioita, sillä on kaikki rokotukset voimassa ja perusteelliset tarkastuksetkin tehty. Musu tarvitsee kodin, missä saa leikkiä sisälläkin, saa liikuntaa ja rakkautta. Musu opettelee vasta kotielämää ja ihmisten tapoja, joten virheistä ei saa rankaista, koiraa pitää osata ohjata ja tukea. Musu annetaan mieluiten Tampereen lähistölle ja ensiksi koeajalle, minkä jälkeen katsotaan miten meni. Jos uudessa kodissa ilmenee ongelmia, Musu on aina tervetullut meille takaisin kunnes pysyvä ja hyvä koti löytyy.
Mususta luopuminen ottaa todella koville ja tuleva koti saakin valmistautua siihen, että koirasta luovutaan ison itkun kera ja kuulumisia pitää laittaa aluksi varmaan liiankin kanssa tulemaan.
Mira
Kaikki yhteydenotot Mira Kurjelle miraku@pelastetaankoirat.com
tai klo 17-21 0504631143
