Mysterio tarvitsee ehdottomasti kodin, jolla on sille aikaa ja iso sydän. Mysterio on nuori ja sopeutuisi varmasti yhtä hyvin, kuin mitä esim. Nana, Afrodite ja Roosa ovat sopeutuneet, kunhan vain pääsee oikeaan kotiin. Ei pienten lapsien kanssa, sillä lasten korkeat äänet, nopeat liikkeet ym. saattavat pelottaa pikkuisen entisestään.

Tulevan kodin pitää tulla tutustumaan koiraan tarhalle, että varmasti on tiedossa, miten paljon töitä joutuu tekemään, mikä on taatusti kyllä sen arvoista.

Mysterio ei ole kovin iso, arviolta n. 20 kg.

Lisätietoja:
Mysterio on reipastunut tarhalla ollessaan aika paljon ja uskaltautuikin jo viimeksi jopa pienelle lenkille.
Pikkuinen ei kuitenkaan uskaltanut ohitella rähiseviä uroksia, vaan kulki turvallisessa seurassa
aidan vierusta pitkin. Nyt Mysteriolla on ainakin yksi ihmisystävä ja seuraavan luottamuksen
voittaminen on varmasti jo helpompaa."

Marraskuu 2003:

Katselin kauan kopin pimeään suuaukkoon. Näkyi aavistus kuononpäätä, kuului ketjun hiljainen kilahdus. Käänsin katseeni pois, laskin käteni maahan ja odotin. Odotin pitkään, polveni puutuivat ja kylmyys hiipi sormiini. Tunsin jo epätoivoa: "Eikö Mysterio tule. Eikö tule edes kopista ulos". äkkiä tunsin kevyen kosketuksen kädessäni, niin kevyen että se olisi voinut jäädä huomaamatta. Katsoin koiraa varovasti, sivusilmällä. Se oli niin kaunis! Kuin suklaanruskea kettu. Hitaasti, niin hitaasti Mysterio salli minun koskettaa itseään. Turkki oli pehmeä. Palelin ja sydämeni hakkasi. "Mysterio tuli, se tuli sittenkin!" Kun kiinnitin remmiä Mysterion pantaan koko koira vapisi ja jännittyi kireäksi kuin jousi. Itkin, ei koira voinut olla tällainen, näin arka, kuin se pelkäisi elää. Käveltiin yhdessä aidan viertä, ihan vähän matkaa vaan. Enempää ei Mysterio uskaltanut. Painautui jalkaani vasten ja katseli ympärilleen häntä koipien välissä. Varovasti nostin Mysterion syliin ja kannoin sen kauaksi Tarhasta. Olisin halunnut kantaa sen kotiini asti. Istuimme maassa rinnakkain ja olimme yhdessä hiljaa. Kaunis rakas koira, ystäväni. Mysterio ei kävellyt Tarhalle, kannoin sen. Pitelin jännittynyttä vartaloa omaani vasten. Sydämeni sanoi minulle ettei tämä koira voinut jäädä tänne, ei enää hetkeksikään pidempään kun on pakko. Nyt odotan että Mysterio pääsee luokseni kotiin. Se tulee kotihoitoon, harjoittelemaan koirana oloa, syömään hyvää ruokaa ja nukkumaan lämpimään. Me harjaamme takkuisen turkin ja opettelemme juoksemaan metsässä. Meillä on sitten aikaa etsiä se oikea koti, ne oikeat ihmiset. Ne joille Mysterio voi lahjoittaa värisevän koiransydämensä omaksi, ainiaaksi.

Essi

Tammikuu 2004

Mysterio saapui meille kotihoitoon myrskyisänä yönä joulukuussa 2003, ennen joulua. Väsynyt, likainen ja nälkäinen luuviulu. Sama koira joka oli koskettanut sydäntäni niin suuresti Tallinnassa. Jännitimme mitä muut eläimemme tulokkaasta tuumaisivat. Jännitimme turhaan, kukaan ei tuumannut mitään, jokainen kävi vuorollaan haistelemassa tulokkaan (kissat ja koirat) ja totesi sen vaarattomaksi.

Mysterio käytännössä nukkui pari ensimmäistä päivää. Uni oli niin syvää, että kissat eivät viitsineet hypätä vaan kävelivät makaavan koiran yli. Myös syöminen oli aluksi ongelma, Mysterio ei uskaltanut syödä. Keksimme että jos kaikki ovat poissa huoneesta ja on pimeää, niin silloin rassukka uskaltaa syödä. Onneksi tätä ei kestänyt kun pari päivää, jotka Mysterio melkein kokonaan muutenkin nukkui. Ulos lähtö oli myös aluksi vaikeaa, heti kun otti hihnan käteen koira juoksi olohuoneen kauimmaiseen nurkkaan piiloon. Siitäkin tavasta päästiin eroon muutamassa päivässä, kun Mysterio tajusi että hihna tarkoittaa mukavia asioita. Näistä hankaluuksista huolimatta yhtään "vahinkoa" ei ole sisälle tullut.

Joulu tuli ja oli luonnollista, että kolme koirankuonoa tökki kättä kinkun toivossa, sen kahden sijaan. Rupesimme puhumaan "Uusi koira tarvitsee uuden nimen kun on uusi elämäkin". "Kolme koiraa menee siinä missä kaksikin". "On se niin ihana, heiluttaa jo häntääkin". "Aava on hyvä nimi, eikö olekin?". Silloin tiesin että meille on tullut kolmas koira, Mysterion kodin etsintä on ohi. Aava oli tullut kotiin.

Aava on nyt ollut kotona parisen viikkoa. Eläinlääkärissä on käyty ottamassa rokote ja suorittamassa huolellinen tarkastus. Kaikki on alipainoa lukuun ottamatta hyvin. Painoa on jo tullutkin lisää ja joka päivä lihakset kasvavat. Turkki on pesty ja huolellisesti harjattu. Ulkoilu sujuu hienosti hihnassa vetämättä, mitä nyt välillä vähän kavereiden kanssa täytyy riehutella. Enää Aava ei oikeastaan pelkää mitään, tullessaan pelkäsi kaikkea ja kaikkia, ulkona ja sisällä. Mitään eroahdistusta ei ole havaittavissa, mutta onhan täällä tietysti aina muita eläimiä Aavan kaverina.

Ollaan harjoiteltu sitä vapaana juoksemista, minkä Aavalle Tallinnassa lupasin. Ja voi sitä iloa kun saa vapaana juosta ja riehua uudessa lumessa Cocon ja Luminan, uuden laumansa kanssa! Varsinkin Luminasta (ex-varjulainen myös) ja Aavasta on tullut hurjat paini- ja riehukaverukset. Ei voi kun ihmetellä sitä elämäniloa mikä Aavassa on, sitä luottamusta ihmisiin ja sitä nopeutta millä se sai meidät kaikki rakastumaan itseensä ja ennen muuta sitä kiitollisuutta mitä koko perheemme tuntee siitä että Aava rakastaa meitä takaisin.

Essi ja perhe, eläimet sekä ihmiset

Aava on nyt ollut osa meidän perhettä jo reilut puoli vuotta. On pakko kertoa vähän kuulumisia.. Aava on todella erikoinen ja meille niin rakas koira. Erikoinen siksi koska Aavassa on niin monta puolta. Toisaalta lempeä sohvaperuna ja toisaalta hurja, villi "metsästäjä". Tullessaan Aava oli ulkonäöltään susimainen ja luonteeltaan pidättyväinen ja arka. Nyt on muuttunut niin ulkonäkö kuin luonnekin. Talvikarva on lähtenyt, tai sitä on lähtenyt koko kesän aivan uskomattomia määriä. Miten voi yhdessä koirassa olla niin paljon karvaa! Susimainen, villi ulkonäkö on muuttunut hullunkuriseksi, varsinaiseksi koiramaailman Mikki Hiireksi. Luonne on edelleen vieraita kohtaan hiukan pidättyväinen, mutta omalle perheelleen Aava on mitä lempein ja rakastettavin otus.
Lenkillä Aava on pirteä ja vaatii paljon liikuntaa. Monet asiat on yhdessä ihmetelty. Monista hauskoista tapauksista mainitsen pari. Kun Aava ensimmäisen kerran näki ison järvenselän se yritti lähteä pintaa pitkin kävelemään. Ilme oli tyrmistynyt kun vesi nousi kohti mahaa sitä mukaan kun Aava käveli järveen. Pienen totuttelun jälkeen Aava sitten oppi tuijottelemaan pinnan alla näkyviä kaloja ja valon heijastuksia. Uimaan Aava ei kuitenkaan ole mennyt.
Aavassa on hurjaa metsästäjää joka ilmenee aina silloin tällöin omistajallekin jännittävällä tavalla. Jos metsästä, kohtuullisella etäisyydellä ulkoiluttajasta, löytyy hirviä, on Aavalle suorastaan kunnia asia ajaa ne kohti onnetonta laumanjohtajaa. Laumanjohtaja parka (=allekirjoittanut itse) joutuu ottamaan jalat alleen kun pusikosta rytisee kohti yksi tai useampi hirvi. Voin kertoa että läheltä katsottuna hirvi on todella kookas eläin! En tiedä mitä Aava haluaisin minun niille tekevän, mutta aina onnistuneen "hirvi metsästyksen" jälkeen koira suorastaan hehkuu onnellisena. Tässä välissä on hyvä mainita että kaksi muuta koiraani juoksee hirviä karkuun kaukana edelläni.

Aava haukkuu melko harvoin. Sen äänimaailma on kuitenkin hyvinkin laaja, urahduksia, murahduksia, vinkunaa, vikinää, ulvontaa ja erikoista ulinaa mitä se pitää silloin kun on kovin kiihtynyt. Esim. kun rusakko yllättäen juoksee tien poikki ja Aava on omaksi pettymyksekseen kytkettynä hihnaan. Oman lauman lisäksi Aava kyllä tulee muiden koirien kanssa toimeen, mutta jonkun verran valikoidusti. Kaikista se ei pidä. Riitaa se ei haasta mutta ei vaan ole kiinnostunut. Muutenkaan Aava ei etsi uusia tuttavuuksia, ei ihmisistä eikä koirista. Pidättyväinen mutta niin ihana koira joka säästää suurimmat ja hellimmät rakkauden osoitukset omalle laumalleen.

Nyt parannellaan kipeää jalkaa (Aava astui ilmeisesti lasiin), sitten päästään taas metsään juoksemaan..hirviä etsimään..
Mukavaa syksyn alkua kaikille.

Essi