NANA

Tämä tarina ei ala varmastikkaan samalla tavalla kuin muut koirien tarinat... mutta tapansa kullakin koiralla löytää oma pelastajansa. Minulla on aina tapana rakastua niihin surkeimpiin tapauksiin, niihin joita muut eivät huoli. Niin kävi myös Nanankin kohdalla. Minä ja Nana tutustuimme Tallinnan koiratarhalla syyskuussa 2001. Olimme Katarinan kanssa jälleen koirien hakumatkalla ja tällä kertaa yövyimme Annella ja Mariannella Sakussa, että ehtisimme auttaa tarhan koiria enemmän. Takanamme oli henkisesti ja fyysisesti raskas päivä. Olimme mm. ruokkineet ja juottaneet koirat sekä vieneet yhden nuoren uroksen eläinlääkärille ihovaivojen takia (tämä koira sai myöhemmin kodin Virosta). Tarhan henkilökunta järjesti meille päivän päätteeksi illanistujaiset, jossa maistelimme niin suomalaisia kuin eestiläisiäkin perinnejuomia. Jossain vaiheessa iltaa Marianne otti puheeksi pentuaitauksessa olevan koiran, mikä joutuisi luultavasti piikille. Kyseessä oli keski-ikäinen narttu, joka oli ollut tarhalla jo kaksi vuotta. Sanoin Mariannelle etsiväni koiralle kodin, johon hän vastasi ettei sitä kukaan huoli kun on niin tavallisen näköinen. Luulin muistavani koiran erittäin hyvin ja tokaisin itsevarmasti "lyödäänkö vetoa?". Marianne ei ottanut haastettani heti tosissaan ja kysyi, että pentuaitausten ensimmäisessä häkissä olevasta koirastako? Minä totesin, että kyllä, se rotikan näköinen narttu, jolla on pentu. Marianne väitti koiran olevan kaikkea muuta kuin rottwailer ja minä en tietenkään antanut periksi. Lopputulos oli se, että Marianne lupasi yhdistyksellemme 500 mk, jos löydän koiralle kodin ennen joulua, muutoin Katarina (!) joutuisi maksamaan Mariannelle 500 mk.

Seuraavana aamuna lähdimme tarhalle ja halusin mennä katsomaan tätä kuuluisaa vedonlyönti -kohdetta ensimmäisenä. Marianne naureskeli kävellessään perässäni, hän tiesi mikä minua odotti. Pentuaitauksen ensimmäisessä häkissä oli saksanpaimenkoirasekoitus pentunsa kanssa. Sanoin Mariannelle, että eihän tuo ole rotikkasekoitus ja Marianne vastasi "Ei niin, se on tuossa viereisessä häkissä...". Me olimme kuitenkin lyöneet vetoa ensimmäisen häkin koirasta, enkä viitsinyt / kehdannut perua erittäin pontevasti esittämääni haastetta. Olimme jo kääntymässä pois häkeiltä, kun Katarina keksi koiralle nimeksi Nanan. Katsahdin koiraan ja se todella näytti heti ensisilmäyksellä Nanalta. Marianne käski minun mennä tutustumaan koiraan. En meinannut suostua, koska Nana saattaisi puolustaa pentuaan täysin vieraalta ihmiseltä. Marianne kuitenkin vain aukaisi häkin oven, työnsi minut sisään ja sulki oven perässäni. Siellä sitä sitten oltiin. Nana luikahti ensimmäisenä koppiinsa, ei se siis ainakaan hyökännyt hampaat irvessä päälleni. Pentu tuli tekemään tuttavuutta saman tien, se hyppi syliini, järsi kenkiä ja sormia. Nana kierteli ja kaarteli häkin toisella syrjällä. Sen häntä oli koipien välissä ja se melkein ryömi maata pitkin. Olin ihan hiljaa paikallani ja ojensin käden, Nana piiloutui taas koppiinsa. En halunnut kuitenkaan luovuttaa. Istuin kyykyssä, käsi matalalla ojossa. Jonkin ajan päästä Nana uskaltautui nuuhkaisemaan sitä. Se tarkkaili minua ja tuli hieman lähemmäs. Yletyin jo silittämään sen kaulaa. Kohta Nana jo tarjosikin minulle hännäntyveään, minkä rapsutteli sai Nanan koko vartalon hytkymään hännän mukana. Minun piti lähteä ruokkimaan koiria ja hyvästelin Nanan. Menin sen häkin ohi vielä pari kertaa sinä päivänä ja Nana odotti toiveikkaana lisäsilityksiä häntä heiluen, niihin minulla ei kuitenkaan ollut aikaa.

Meni n. kuukausi ja lähdimme Katarinan kanssa jälleen tarhalle. Nanalle ei ollut löytynyt kotia. Harvan koiranottajan toivelistalla on miehiä pelkäävä, roteva, leikkaamaton ja keski-ikäinen saksanpaimenkoirasekoitus. Nanan pentu oli saanut kodin Virosta ja Nana oli siirretty häkistä koppiin. Olin varma, että se ei muistaisi minua, mutta toisin kävi. Ruokin koiria siellä osassa tarhaa missä Nanakin oli. Yhtäkkiä huomaan Nanan istuvan vierelläni kiltisti omaa annostaan odottaen. Silitin sitä ja kävelin sen kopille laittamaan ruoka-annoksen sen omaan kuppiin. Tarhalla työskentelevät miehet huomasivat Nanan olevan vapaana ja tulivat laittamaan sen kiinni. Nana piiloutui koppiin ja miehet joutuivat onkimaan sen keppien avulla kopista. Jatkoin ruoan jakelua. Meni hetki ja taas Nana oli vierelläni. Sen panta oli niin vanha ja kulunut, että kettinki ei pysynyt siinä kiinni. Päätin viedä Nanan lenkille. Se ei ollut päässyt tarhan sisäpihalta kertaakaan kahteen vuoteen. Nana veti kuin höyryjuna, se haisteli pikavauhdilla kaikki kivet ja ruohotupot. Noin 15 minuutin tutkimusmatkan jälkeen Nana väsähti ja pysähtyi. Silittelin sitä ja annoin koiranmakkaraa, viimeistään tässä vaiheessa olin totaalisesti menettänyt sydämeni Nanalle.

Aikaa kului ja Nanalle ei löytynyt varmaa kotia. Monta ehdokasta kyllä oli, mutta ne peruuntuivat kaikki vuorotellen. Tarhalla käydessäni vietin Nanan kanssa aina aikaa niin paljon kuin mahdollista, vein sen kävelylle ja ruokin kunnon ruoalla. Hillityn ja rauhallisen koiran alta alkoi paljastua iloinen luonne. Nana jopa kerran hypähti kankeasti ja nuolaisi naamaani, nauroin sille kyyneleet silmissä ja melkein tuntui että sekin nauroi. Aloin olla todella epätoivoinen, koirien lopetukset uhkasivat loppu vuodesta ja Nana olisi varmasti yksi piikitettävistä. Jos minä ja mieheni ei oltaisi allergisia kaikille eläimille, olisimme ottaneet Nanan itsellemme. Tai ainakin minä olisin ottanut ja puhunut mieheni ympäri... Kukaan tuttava ei voinut ottaa Nanaa hoitoon siksi aikaa että se saisi pysyvän kodin ja hoitolaankaan sitä ei voisi viedä. Siitä sitten alkoi keskustelut kotona, monen itkun jälkeen mieheni lupasi, että Nana saisi tulla päiväksi hoitoon. Minun oli suostuttava tähän, en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi jos Nana olisi joutunut piikille.

Joulukuun alussa suuntasimme Katarinan kanssa tapamme mukaan tarhalle. Olin maailman onnellisin kun sain viedä Nanan pois sieltä kylmästä kopista. Lähdin hakemaan Nanaa, joka oli kuin eri koira. Se hyppäsi minua vasten häntä heiluen eikä edes meinannut piiloutua koppiinsa. Se odotti kiltisti paikallaan kun laitoin sille valjaat. Nanan silmät loistivat ja sen ryhti nousi n. 10 cm kun lähdin taluttamaan sitä kohti autoa. Nana meni nätisti kuljetuskoppiinsa ja söi matkapahoinvointilääkkeen yhdellä haukulla. Minua vähän jännitti, että miten Nana käyttäytyisi laivalla. Meillä oli hytti varattuna ja halusin Nanan ehdottomasti sinne. Yllätyksekseni Nana kiipesi portaat kuin vanha tekijä, katsoi vaan välillä päälleni että mihin suuntaan mennään. Minä ja Nana pötköttelimme vierekkäin koko laivamatkan sängyssä. Välillä Nana asetti tassunsa minun mahaani vasten ja työnsi minut kylmästi kauemmaksi, se halusi enemmän tilaa. Siinä se arka koira nyt valtasi sänkyä minkä ehti ja painoi päänsä syliini.

Ensimmäisen yön olimme Nanan kanssa kaksin, se nukkui rauhallisesti sänkyni vieressä. Seuraavana päivänä vein sen eläinlääkärille tarkastukseen. Minua jännitti matka pieneläinklinikalle, sillä Nana näkisi raitiovaunuja, linja-autoja ja ties mitä. Mutta Nana oli jälleen rohkea ja luottavainen. Ison auton tullessa vastaan se meni jalkojeni taakse turvaan, mutta käveli kuitenkin koko ajan eteenpäin. Eläinlääkärissä Nana tarkastettiin läpikotaisin ja punnittiin. Painoa sillä oli 35 kg. Nana antoi leikata kynnet ja tutkia korvat ilman ongelmia, se todettiin täysin terveeksi. Iltapäivällä mieheni saapui kotiin siinä uskossa että Nana lähtisi samana päivänä. Yhden perheen piti tulla hakemaan Nana, mutta yllätys yllätys, sekin peruuntui. Pienten neuvotteluiden jälkeen Nana sai jäädä meille. Meni päivä ja miehelleni alkoi tulla allergiaoireita jotka pahenivat koko ajan. Nanalle ei ollut muuta paikkaa, enkä olisi sitä mielelläni mihinkään päästänytkään. Hiljaa mielessäni toivoin että oireet häipyisivät ja saisin pitää Nanan itselläni, mutta turhaan.

Otin yhteyttä Päivän Peilissä tutustumaani "Satusieppoon" joka sai järjestettyä Nanalle tilapäisen hoitopaikan. Siellä hoitopaikassa Nana on vieläkin. Perheen Rasmus -koira ja Nana tulivat heti toimeen keskenään ja Nana ihastui perheen naiseen. Nana pelkäsi edelleen miehiä, mutta vähenemässä määrin. Nyt Nana on ollut heillä 1½ kuukautta ja kaikki on mennyt hyvin. Nana ei enää etsi pysyvää kotia, vaan "tilapäishoito" kestää Nanan loppuelämän. Nana ei pelkää enää miehiä, se on pirteä, iloinen, itsevarma ja rohkea. Tätä kirjoittaessani odottelen Nanaa kyläilemään uuden omistajansa kanssa. Minulla on pala kurkussa ja sydämeni pomppoilee, minua pelottaa muistaako Nana minua enää ja miten se reagoi tullessaan ensimmäiseen turvapaikkaansa. Tämä on varmasti minulle vaikeampaa kuin Nanalle, eihän se minulta lähtiessäkään itkenyt perääni, mutta minä itkin sen perään sitäkin enemmän. Nana tulee olemaan minulle aina maailman tärkein koira.

- Mira -


Nana omassa kodissaan 2004:

Takaisin