Vasta viime syksynä lähes neljä vuotta rakkaan Lulumme kuoleman jälkeen saatoimme alkaa ajatella koiran hankkimista.
Mietimme jo rotuja, vaikka toisaalta olin jo yli kymmenen vuotta sitten ajatellut, että olisimme voineet ottaa koiran, joka oli hylätty,
kenties pahoinpidelty, koiran, joka ei jollekin muulle ollut enää kelvannut.

Tämän vuoden alussa nuoremman poikani toive saada koira tuli yhä hartaammaksi. Eräänä viikonloppuna helmikuussa äitini kysyi,
olinko lukenut Aamulehdestä artikkelin, jossa kerrottiin Tallinan hylätyistä koirista ja suomalaisista tytöistä, jotka ovat perustaneet järjestön koirien tuomiseksi Suomeen. En ollut.

Tuosta helmikuisesta sunnuntaista kaikki alkoi. Kävimme Pelastetaan koirat ry:n nettisivuilla - ja heti oli selvää, mistä mahdollinen, tuleva koiramme tulisi.
Lähes päivittäin vierailimme näillä sivuilla, minä usein vielä keskiyöllä lasten jo nukkuessa.
Nämä asialliset ja perusteelliset nettisivut koirien kuvineen ja heidän kohtaloineen eivät voinne jättää ketään kylmäksi.

Olimme ajatelleet ensisijaisesti ihan lyhytkarvaista tyttökoiraa, mutta heitä ei juuri näinä viikkoina ollut tarhalla.
Tärkeintä oli kuitenkin saada uusi perheenjäsen, joka olisi kodin tarpeessa. Soitin Katarina Vallinille muutaman kerran.
Hän neuvoi ja selvitti asioita, suostui jopa pyyntöömme tuoda Tallinassa käydessään hänen valintansa mukaan meille koira,
jolle me sovimme, ja joka sopii meille. Tuhannet kiitokset vielä hänelle ja Mira Kurjelle.

Sunnuntaiaamuna tasan neljä vikkoa sitten näimme Neon ensimmäista kertaa: iso, musta poikakoira seisoi kadulla Miran kanssa Tampereella.
Koira oli aika iloinen, joskaan ei aluksi suostunut tulemaan autoomme ilman Miraa. Kotimatka sujui kuitenkin hyvin,
joskin Neo vaikutti pelokkaalta. Se makasi vain takapenkillä, ei syönnyt herkkupaloja ja vilkuili kummissaan ohikiitäviä puita.

Ensimmäiset kolme päivää sujuivat totuttelussa puolin ja toisin. Olimme aluksi ihmeissämme ruuan suhteen,
sillä suomalainen koiran- tai ihmisruoka ei tuntunut maistuvan. Nyt maittaa erinomisesti. Olin kyllä saanut tytöiltä neuvoja siitä,
minkälaiseen ruokaan koirat olivat tarhalla tottuneet. Ensimmäisten päivien aikana Neo aivan selvästi tutki ja ihmetteli monia asioita aivan
erilailla kuin edelliset koiramme/koirani: tietysti ihmettelevästi ja uteliaasti mutta myös pelokkaasti - nykyään vain uteliaasti.

Neo on toisaalta aika raju, jota pienempi poikani usein ensimmäisten päivien aikana säikähti.
Neolla oli tapana tarttua häntä kiinni ranteesta tai hartiasta. Nyt Neo ei enää koske häneen,
kun jaksoimme riittävän monta kertaa sanoa tiukasti "ei" (minua hän tosin retuuttaa).

Tullessan Neo osasi sanat "ei" ja "tule", joita se myös totteli. Muutamassa päivässä se alkoi ymmärtää sanoja,
joita se ei todellakaan tajunnut Suomeen tullessaan. Kahden viikon kuluessa Neon ymmärtämiä sanoja oli ainakin 20
ja nyt se tuntuu jo ymmärtävän kaiken tarvittavan! Neo vaikuttaa hyvin älykkäältä koiralta. Olemme hyvin hämmästynietä siitä, kuinka hyvän koiran olemme saaneet.
Neo on aika kiltti ja hellydenkipeä. Se tulee syliin - tai siis se, mitä siitä mahtuu - se nauttii silittelystä ja "sallii" myös halaamisen,
vaikka näyttää ajattelvan ehkä, että "rajansa kaikella". Pienemmälle pojalleni tamä kyllä sallitaan ja vastaavasti Neo alkaa nuolla hänen kasvojaan.

Olemme myös yllättyneitä Neon uskollisuudesta. Neo saattaa nuorempaa lastani kouluun, ja jopa vinkuu ikävissään, kun hän katoaa näkyvistä koulun pihaan.
Neoa voi pitää irti myös paikoilla, joissa ei ole paljon muita ihmisiä (ehkä myös "ihmstenkin "ilmoilla", mutta en ole vielä uskaltanut,
koska monet näyttävät kavahtavan Neon voimakasta olemusta ja kokoa ilmeisestikin). Olemme juoksuttaneet sitä esim. Päijänteen jäällä,
eikä se ole osoittanut aikomustakaan jättää meitä näköpiiristään, ei edes silloin, vaikka jäällä on ollut eläinten jälkiä (esim. ilves).
- Yhteisiä leikkejä Neolla on myös lapseni kanssa: molemmat kaivavat onkaloita ja pärsikvät kuralätäköissä!

Yksi liikuttava tapaus vielä tarinani lopuksi. Isäni on pahoin dementoitunut ja fyyisestikin heikossa kunnossa.
Näyttää siltä kuiiin Neo aavistaisi, että tässä on ihminen, joka ei kestä hänen leikkejään.
Neo lähestyy isääni varovasti, nuuhkii ja nuolaisee jalasta. Isäni kasvoille taas leviää hymy, kun hän koskettaa Neon turkkia.

Neon näyttää kotiutuneen hyvin. Pari päivää sitten vanhempani naapuripariskunta (koiraihmisä hekin) totesivat, että Neon
on aivan kuin toinen koira kuin niinä ensimmäisinä päivinä, jolloin he olivat Neon tavanneet edellisen kerran.
Toivottavasti Neon tuntee itsensä meillä onnelliseksi - me olemme ainakin onnellisia Neosta.