Nikita on uusi nimeni! Minut löydettiin Tallinnan kadulta harhailemasta elokuun alussa vuonna 2001 ja päädyin pakettiauton kyydissä koiratarhalle. Tarhalla minulle annettiin oma kaulapanta, oma koppi ja ihan oma kuppi. En tiedä olinko tästä onnellinen, tuskin! Reviirini kutistui hyvin pieneksi. Olinhan tottunut kuljeskelemaan pitkiäkin matkoja vapaana Tallinnan kaduilla. Onneksi tarhalla oli muitakin koiria koppeihinsa kytkettyinä ja olihan siellä mukavia ihmisiäkin. Kesä oli todella kuuma ja kärsin veden puutteesta, mutta aina silloin tällöin minuakin muistettiin. Tarhalle käyskenteli kaksi naista, jotka puhuivat omituista kieltä (suomea?). Myöhemmin ymmärsin, että naiset ovat tarhalla töissä. Joka aamu he saapuivat polkupyörillä tarhalle ja pitkin päivää naiset harhailivat ympärillämme. Toinen naisista nappasi minusta kuvankin ja myöhemmin sain tietää, että uusi emäntäni (toinen naisista) oli antanut minulle perivenäläisen nimen - Nikita. Hmm...kaunishan nimi on ja istuukin minulle, vai mitä? Eräänä päivänä toinen naisista ryhtyi tutkimaan turkkiani. Luultavasti nainen äkkäsi kapin ihossani (ja kyllä se kutittikin) ja sitten lähdettiinkin vielä saman päivänä eläinlääkäriin. Lääkäri määräsi minulle lääkettä ja totesi samalla, että on minulla kapin lisäksi krooninen korvatulehdus. Sinä päivänä kaikki muuttui elämässäni! Siitä päivästä lähtien minusta on todella välitetty ja huolehdittu! Ja mikä parasta, 30.9.2001 muutin uuden emäntäni kanssa Suomeen ja sain uuden kodin, uuden isännän ja vielä uuden kaverinkin!!! Nikita on koirani nimi! Nikita löydettiin Tallinnan kadulta elokuussa 2001 ja tuotiin tarhalle. Olin tulloin tarhalla vapaaehtoistyössä ja kiinnitin heti huomioni omasta mielestäni kauniiseen koiraan. Olen koko elämäni ihaillut saksanpaimenkoiria ja Nikitassa tuota rotua on ainakin 70 %. Nikitalla oli paha kapi ja kummasakin korvassa krooninen korvatulehdus, johon lääkäri määräsi lääkkeet. Nikitan kylkiluussa on myös rustottuma, luultavasti joku on potkinut tätä reppanaa joskus. Lääkitsin Nikitaa pari kertaa päivässä ja kävimme joka päivä lenkillä. Näin Nikita tottui minuun ja minä Nikitaan, enkä voinut kuvitellakaan lähteväni takaisin Suomeen ilman omaa kultapoikaani. Suomeen tulimme yhdessä 30.9.2001 ja siitä asti Nikita on ollut oma pienoisemme. Alussa mieheni vastusti Nikitan ottamista. Meillä kun jo oli koira ja kaksi kissaa kotona. Myös narttukoiramme (Muska) suhtautuminen uuteen koiraan epäilytti. Muska on melkoinen despootti! Mutta kaikki meni kuitenkin oikein hyvin! Vieläkin Muska komentelee Nikitaa, mutta toimeen tulevat kuitenkin. Nikita on maailman ihanin koira, varsinainen "halinalle", oma mussukka. En olisi kiltimpää ja suloisempaa koiraa voinut mistään saada! Kiitos siitä! Murheenani kuitenkin on, että Nikita saattaa olla jopa 10-vuotias, enkä haluaisi millään rakkaastani luopua, en vielä! Haluaisin vielä monta vuotta rakastaa, helliä, rapsuttaa ja halia Nikitaa. Toivon, että saamme Nikitan kanssa vielä elää monta yhteistä ja onnellista vuotta yhdessä!!! Marianne. Takaisin kuulumisiin