Häkistä kulkuani seuraa
kaunis ruskea silmäpari. Joka kerta, kun katseemme kohtaa, minut valtaa
tietynlainen sääli. Koiran korvat painuvat päätä
myöten ja tuon mainitsemani silmäparin katseesta heijastaa suru.
Arvelen koiran olevan noin keskikokoa, rotuna saksanpaimenkoiraa ja jotain
muuta. Iäksi veikkaisin 1,5 vuotta. Häkin seinässä olevasta
lapusta katson, että tämä nuori uros ei ole kauaa tarhalla
ollut ja se on löydetty. Jälleen yksinäinen vaeltaja on päätynyt
koiratarhalle... Tuon kodittoman kulkurin päätän ristiä
Orlandoksi.
Kun astun häkin ovaesta sisään tulee Orlandoon elämää.
Se kasvaa silmissä säkäkorkeutta, kyseessä ei siis ole
keskikokoinen vaan iso koira. Orlandon korvat nousevat komeasti pystyyn
ja häntä lepattaa iloisen riehakkaasti ja vapautuneesti puolelta
toiselle. Pojan silmiin nousee ilo siitä, että se on huomattu.
Lenkillä Orlandon häntä nousee kauniille kaarelle ylöspäin.
Se näyttääkin erittäin arvokkaalta astellen tarhan alueella.
Voimaakin tuosta pojasta löytyy ja etenkin kohdatessamme toisia uroksia
kysytään lenkittäjältäkin voimia.
Orlandon katse on koko ajan valpas ja välillä se päättää
kumealla äänellään haukahdella näkemilleen koirille.
Lenkittäjään se ei aluksi pitänyt hirveästi kontaktia
paitsi silloin kun menimme kauemmaksi tarhan alueelta niin jopa sain isot
koirantassut olalleni ja märkiä suukkoja naamalleni. Naurahdellen
totesin, että ei kyseessä olekkaan koira, joka "ei puhu
eikä pussaa" =)
Kun vein Orlandon takaisin häkkiin niin se muuttui jälleen hiljaseksi
pojaksi, jonka korvat painuivat päätä myöten. Sen
silmiin nousi surumielisyys ja yksinäisyys, kun suljin häkin
salvan. Tuohon kilahdukseen en totu ikinä. Orlandon itku soi korvissani
ja surusilmät kummittelivat mielessäni ja se teki kipeää,
mutta silti minun oli lähdettävä pois.
Vaikka tästä tekstistä kuvastuukin syvä kiintymykseni
tähän koiraan niin silti pitää mainita myös seikkoja,
joita pitää ottaa huomioon sen tulevassa kodin ja omistajan
valinnassa. Orlando ei sovi ensimmäiseksi koiraksi ja toisen uroksen
kaveriksi siitä ei varmastikkaan ole. Tämä n. 70cm korkea
poika nauttisi varmasti elämästään mieluummin rivi-pari-
tai omakotitalossa.
Orlando sai kodin tammikuussa 2008.
Kuulumisia kodista 30.1.2008
Juuri ennen joulua bongasin Ralffin kuvan PK:n sivuilta ja kuva
mutruhuulisesta jätistä pysäytti hetkeksi kaiken. Ilme oli sama kuin
edesmenneellä rotikkauroksellani ja lukiessani kuvauksen en enää voinut
muuta ajatellakaan. Ralffin kuva tarhan oven takana korvat norppana
niskassa herättivät suurensuuren kaipuun saada tuo iso rontti pian meille,
omaan kotiin. Siinä sitten töitten lomassa lähettelin Sinille meiliä ja
joulun jälkeen olikin heti vastaus odottamassa.
Ralffia lähdimme noutamaan melkein 5-vuotiaan poikani ja äitini kanssa
pikaistetulla aikataululla, lauantaina 5.1.08. Expressinä haettu passi
taskussa tiemme löysi Länsiterminaaliin jo ennen klo 7:ää. Malttamaton Joni
hoki -joko-laiva-kohta-lähtee- noin minuutin välein :) Koirakuume oli
meillä molemmilla valtava! Minä tosin olin hermoillut siinä määrin Ralffin
suhtautumista lapsiin, että oli jo jokunen uneton yö takana. Järjellä
ajateltuna toki uskoin, ettei aina aikuisiin avoimesta suhtautuva koira voi
olla lapsia syövä peto...
Perillä odottikin Ralffi presiis sama norppa ilme naamallaan tarhansa oven
takana. Rotjakkeeseen tuli kyllä heti eloa, kun tajusi että olimmekin juuri
sen luokse tulossa. Syöttelimme ensin makkaraa vuorotellen verkon läpi ja
sisälle tarhaan mentyäni oli tassut heti minua vasten. Joniin ei olisi
voinut paremmin suhtautuakaan, nätisti nuuskutteli ja seisoi paikallaan
paijattavana. Kuulimme että Ralffi onkin kuulunut jollekin miehelle, joka
oli pitänyt neljää koiraa tehtaanvahtina ja tehtaan sulkeuduttua oli
rahdannut koirat toiseen maakuntaan hylättäväksi.
Matka meni hyvin, mitä nyt ei suostunut tulemaan taksiin eikä nousemaan
terminaalin portaita, pelkäsi niin paljon. Tulipahan kuitenkin huomattua
varsin selvästi ettei Ralffi ole pelkopurija, kun väkisin jouduin sitä
taksiin nostamaan ja terminaalissa eräs mies kantoi sen portaita ylös :)
Kotona Ralffi parkkeerasi samantein olohuoneen matolle. Meillä on
tupakeittiö ja kylppärinkin ovi on aina auki, mutta reppana ei uskaltanut
mihinkään matolta liikkua. Korvat olivat kuin liimattuna niskaan.
Seuraavana aamuna sain houkutella monta minuuttia ennen kuin Ralf
uskaltautui ulko-ovelle. Lopulta tuli matalana ryömien ja tuntui kuin se
olisi ajatellut ettei enää ulospääsyn jälkeen pääsisikään takaisin
sisälle...
Kiltimpää koiraa en ole tavannutkaan. Antaisi laittaa itsensä vaikka
solmuun ja suhtautuu super-hienosti lapsiinkin. Osaa seistä hienosti
paikallaan paijattavana ja varoo ettei vahingossakaan tönäise poikaani.
Lempeästi nuuskuttelee ja antaa pienen pieniä pusuja kielen päällään <3
Kiukuttaa ajatellakin, että näin hieno koiruus on voitu hylätä kadulle.
Parissa päivässä on Ralffissa havaittavissa selkeitä reipastumisen
merkkejä. Tänään, vain 3 päivää saapumisensa jälkeen, veteli sellaisia
onnensekopäisiä spurtteja pitkin pihaa heti aamusta ja pyyteli leikkiin
hyppien ja pomppien ettei olisi samaksi koiraksi uskonutkaan :D Varovasti
otti hampailla käsistäni kiinni, eikä todellakaan ollut epäselvää kaiken
tapahtuvan lempeän hurman vallassa :) Pitkän lenkin jälkeen oli jo
reippaasti korvat pystyssä sisälläkin ja varovasti kävi eteisessä
omatoimisesti pyörähtelemässä, loikki sohvalle pötköttämään (josta tosin
harmikseen joutui aina heti pois) ja tulipa tuo kylppäriinkin perässäni.
Sinne tuli tosin lähes ryömien korvat niskassa ja varovasti nuuskaisi
kättäni. Kiittelin ja kehuin Ralffia itsensä ylittämisestä ylenpalttisesti
ja jatkoin sitten peilin edessä valmistautumistani töihin lähtöön. Ralf
meni takaisin olohuoneeseen, jossa vinkui hiljaa. Minä tietenkin kutsuin
höppänän takaisin luokseni ja nyt tultiinkin jo huomattavasti reippaammin
korvat pystyssä. Paijauksen jälkeen asettuikin sitten siihen jalkoihini
rauhassa makoilemaan.
En tiedä mikä Ralffin koko elämäntarina on, mutta vaikuttaa siltä kuin se
olisi joskus ollut kotikoirana. Tosin tiukan kurin alla, koska matolta ei
tosiaankaan uskaltanut liikkua. Yllätykseni oli valtava, kun kaivettuani
imurin esiin ja odottamani sätkyn sijaan Ralf tulikin imuroitavaksi! Silmät
kiinni seisoi kuin tatti, eikä välittänyt vaikka nahkakin välillä venyi :D
Eikä lopettaa olisi tietenkään saanut... Lisäksi tuo luonnollinen ja lempeä
suhtautuminen lapsiin kertoisi kyllä Ralffin olleen ennenkin lasten kanssa
tekemisissä. Ralffin entisiä kokemuksia voi vain ihmetellä ja arvuutella,
mutta sydämemme tuo lempeä jätti on saanut loppuiäkseen. Jonin kanssa
vuoroin juttelemme Ralffille, että luota sinä vain meihin. Me pidämme
sinusta aina huolta emmekä koskaan hylkää. Kotisi on meidän luonamme nyt ja
aina <3
Et Sini usko miten onnessani olen tuosta karvaturrista, kiitos vielä kerran
sinulle :)
Ansku -onnesta soikeana-
