Pikkuiseni on poissa Yhdeksän aikaan maanantaina 5.8 soitin tähänastisen elämäni vaikeimman puhelun. Soitin ja varasin Papa Giovannille matkan enkelten luokse. Edellisenä iltana olin jopa pelännyt, pelännyt kummallisella tavalla että Papa tulee sitten takaisin ja kostaa minulle, kun teen näin. Tiedän ettei se sitä tee. Tiedän että nyt on aika. Luulin etten tietäisi, mutta kuten kaikki minulle sanoivat, tiesin edellisenä iltana että nyt on Papan elämän tiimalasin hiekka kulumassa umpeen. Minun on pakko päästää Papa pois. Soitin sen puhelun, mutten voinut ottaa asiaa samalla päivälle. Sanoin kuin unessa ”keskiviikko, käykö teille keskiviikko?”. He sanoivat että se käy. Kirjoitin paperille valmiiksi rakkaani kuolinpäivän. Tuntui pahalta, vain lievästi sanottuna. Tuntui kuin sydäntäni yritettäisiin väkivaltaisesti ja itsepintaisesti repiä rinnasta irti. Tuntuu kuin minulla ei olisi enää kykyä puhua, ajatella, olla hiljaa, itkemättä. Tuntuu kuin muutamassa sekunnissa elämäni olisi romutettu täysin. Hetkeen en edes tiennyt yhtään ainutta syytä, miksi minun pitäisi jaksaa eteenpäin. Sitten taas muistin. Papa on niin pian mennyt huonoksi. Välillä kakkakin pääsee sisälle, jopa nukkuessa. Vahingossa lirautetut pissalätäkötkin ovat olleet koko ajan isompia ja isompia. Ruoka ei enää maistu, ja Papa näyttää kuihtuvan ihan silmissä. Kipuja on alkanut tulla, illat ovat tuskaisia ja itkuisia. Olen itse yrittänyt olla reipas, istunut lattialla itkevä Papa sylissä, ja lohduttanut sitä. Antanut vielä enemmän rakkautta, hellyyttä ja lämpöä sille. Ne eivät vain enää riitä, kun aika lähestyy. ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** ***** Tulen kotiin keskiviikkona 7.8 tietäen että se tulisi olemaan muistissani ikuisesti hirvittävä päivä. Käytän Papan ja Tuffin normaalisti ulkona, vietän niiden kanssa hieman pidemmän aikaa ulkona. Papa laittaa makaamaan, otan sen pään syliini ja silittelen kultaa hellästi. Se katsoo minua uskomattoman älykkäillä silmillään ja näen sen katseessa sen saman kiitollisuuden kuin koko tämän yhdessä viettämämme kahdeksan kuukauden aikana. Itku alkaa taas puristaa. Sisällä annan kaiken aikani ja huomioni jakamattomasti Papalle. Lasken tunteja, huomaan niiden vaihtuvan enää minuuteiksi… kohta tuo ihana olento lähtisi pois luotani…. Kerron Papalle kuinka suunnattoman paljon sitä rakastan ja että me varmasti tapaisimme jälleen jonain päivänä, että kohta sen olisi hyvä olla. Eläinlääkäri tulee hieman jälkeen kolmen iltapäivällä. Itku pääsee heti, kun näen hänet. Hän kertoo koko ajan minulle, mitä tekee ja miten kaikki toimii. Papa saa rauhoittavan aineen siinä omalla pedillään, sylissäni. Vielä kerran se nostaa päänsä syliini nukuttavan aineen jo painaessa silmiä kiinni. Papa nukahtaa. Meinaan jättää asian siihen, haluaisin sanoa eläinlääkärille että ei jatketakaan, vaan annetaan pojan sittenkin herätä tuosta unesta….. En kuitenkaan tee sitä, sillä tiedän että se olisi itsekästä. Eläinlääkäri antaa pistoksen, joka nukuttaa Papan ikiuneen. Halailen edelleen rakasta, paijaan ja silitän. Laitan sen kaulaan hopeisen sydämen symboloimaan sitä, kuinka se vie sydämeni mukanaan lähtiessään luotani…. Hetken kuluttua eläinlääkäri kuuntelee sydämen ääntä, se ei enää lyö… ei ikinä enää. Ja taas minä jatkan itkuani, jonka lomassa tajuan miettiväni että varmasti kohta kuivun kokoon, koska olen jo niin paljon vuodattanut kyyneliäni. Laitamme Papan pussiin, mukaan lähtee kukkia sekä minulta että Ainolta, ja viemme sen autoon. Huomaan paniikin poikasen hiipivän mieleeni, kunnes muistan että rakkaani tulee takaisin. Se ei ikinä lähtisi luotani, annoinhan sille kylmänä joulukuisena iltana lupauksen etten koskaan hylkää sitä. Se tulee kulkemaan aina mukanani. Tästä eteenpäin uurnassa, mutta voin hyvillä mielin ajatella pitäneeni Papalle antamani lupauksen; ”Äiskä ei ikinä hylkää sinua”. PAPA GIOVANNILLE Katsot suurilla, kosteilla silmilläsi minua. Näen silmissäsi vain puhtaan kiitollisuuden ja rakkauden. Katsot minua kuin sanoaksesi etten saisi surra sinua, kuin sanoaksesi että olit vasta ensimmäinen. Kuin kertoisit minulle että vielä on monta pelastettavaa. Olet urhea. Kunpa minäkin voisin olla. En ole, suru kaivaa sydämeeni syvää kuoppaa, tuska kouristaa vartaloani ja itku pyrkii väkisin ulos. Tulen kaipaamaan sinua niin paljon. Opetit minulle kuinka rakastaa, kuinka pyyteettömästi voi tulla myös rakastetuksi. Otan sinut vielä syliini. Painat pääsi sydäntäni vasten, kuten aina ennenkin. Me molemmat tiedämme että se on viimeinen kerta. Sinä et ole edes peloissasi, vain helpottunut, kuin olisit jo odottanut tätä. Tunnen suuren rakkautesi vielä. Tahdon imeä muistini syövereihin kaiken sinusta, miltä turkkisi tuntuu sormissani, miltä sinä tuoksut, miten katselet minua…. Kaiken. Painan vielä hellän suukon kuonollesi, rutistan sinut itseäni vasten ja kuiskaan, kuinka sinua rakastan. Tiedän että tiedät, kuulet sen sydämelläsi. Tuntuu kuin enkelit odottaisivat jo sinua. Ripustan kaulaasi hopeisen sydämen. Se kertoo että veit jotain mukanasi, osan minusta, sydämeni. Silmäsi sulkeutuvat ja näytät nukkuvalta, levolliselta. Itken sinua rakkaani. Tiedän että nyt sinulla on hyvä olla. Tiedänhän minä. Silti tunnen tuskaa, mikset voinut olla luonani kauemmin. Enkelit laskevat siipensä suojelevasti yllesi ja aloittavat kauniin laulunsa. Ne vievät sinut mukanaan. Ne ottavat sinulta kaiken kivun pois ja saavat sinut juoksemaan taas. Sinä taisitkin olla liian hyvä tänne, taisit olla enkeli jo eläessäsi. Ehkä sinut lähetettiin tänne, jotta minä saisin kokea ainutlaatuisen rakkauden ja tuntea pyyteettömyyden kosketuksen. Ehkä sinun tarkoituksesi oli olla kaikkien tulevien pelastettavien isä. Elämäsi luonani oli kuin lyhyt tähdenlento, mutta ymmärrän sentään olla kiitollinen jokaisesta päivästä kanssasi. Hyvää matkaa rakkaani, nähdään myöhemmin! Minna&Tuffi Takaisin