Peki (Kiltakallion Pekisteri)

Peki saapui Suomeen 18.1.2003 illalla. Poika oli ymmärrettävästi hieman arka, olihan ympärillä paljon uusia hajuja ja ihmisiä. Kotimatkalla autossa Peki istui selkä suorana etupenkillä, tarkkaillen liikennettä herkeämättä. Mitä nyt pieni matkapahoinvointi loppumatkasta hieman vaivasi mutta muuten hyvin rauhallisesti. (Lisäksi Pekillä on kova halu istua aina kuskin penkillä myös auton ollessa paikallaan, tiedä sitten miksi!)

Nyt kun on kuukausi kulunut, voin vain todeta että olen saanut hienon ja kiltin varjulaisen. Iltaisin Peki innostuu halittelemaan, tulee sohvan viereen, nostaa tassut käsivarsille ja painaa pään olkapäälle (tai vaihtoehtoisesti nuolee koko naaman märäksi parilla ”pikku lipaisulla”) =) Erityinen hellyydenosoitus Pekiltä nykyään on se, että hän tuo suurimman aarteensa, oman puoliksi syödyn luunsa ja laskee sen mun kämmenelle hännän heilutuksen kera. Siinä sitten pitäisi istua loppuilta ihana märkä luu kädessä ja yrittää näyttää yhtä onnelliselta kuin mitä herra itse näyttää =) Ensimmäisellä kerralla erehdyin moisen jälkeen heittämään luun lattialle, luulin tyhmyyksissäni että Peki halusi leikkiä sillä jne mutta herra loukkaantuikin koko loppuillaksi. Luun ”palauttaminenkaan” ei oikein onnistu sillä luu lasketaan aina vain uudestaan ja uudestaan mun kämmenelle, hännän heilutuksen säestämänä Noh, nyt sitten jo tiedänkin että se märkä luu kädessäni on vain suuri onnellisuuden osoitus. =) Ulkona Peki on oikea herrasmies. Toisten räyhäämiset on jätetty omaan arvoonsa, kertaakaan ei ole rähinöihin vastannut. (tai no myönnettäköön että kerran vastas kun toinen koira tuli suoraan kohti ilkeä irvistys naamarilla). Mutta se nyt olikin olosuhteiden pakosta ja varsin ymmärrettävää. Liukkaalla kelillä Peki katsoo tarkkaan ettei vain vetäisi liikaa, siinäkin suhteessa aito herrasmies. Pekistä on myös tullut aikamoinen hurmuri. Se on jo kuukaudessa onnistunut saamaan vankan ihailijakunnan muutamasta vanhemmasta tyttökoirusta, Peki onkin lähes ainoa uros jonka ne lähelleen päästävät. Tosin, leikkimisen kanssa on vielä hiukan hankaluutta, Peki ei ole kovinkaan leikkiväinen vaan koirapuistossakin se lähinnä keskittyy jälkien tutkimiseen ja mahdollisimman monen puun merkkaamiseen. (Viimeksi se leikki mun kanssa jahka muut koirat olivat lähteneet pois.)

Ainoa tilanne, jossa olen kuullut Pekin haukkuvan on kotia ”puolustaessa”, sisälle on turha ylimääräisten pyrkiä ellei emäntä mene ovea avaamaan. Siinä on ainakin murtohälytin paikallaan =)

Peki on osoittautunut hyvin kiltiksi koiraksi. Muutenkin on ollut ihmeen vähän mitään ongelmia, olin odottanut että edes jotain olisi mutta ei. Roskiksen penkominen jäi 1 kiellon jälkeen ja kotiin jääminen työpäivän ajaksi ei ole ollut on ongelma. Herra vain valitsi itselleen tähystyspaikan ikkunan edessä olevan lipaston päältä ja siihen loppui levottomuus. Onhan se mukavampi katsella ohikulkevia ihmisiä ja koiria kuin vain olla ja odottaa. Ensimmäisten viikkojen ajan Peki tosin avasi aina välioven, onneksi ulko-ovi oli aina takalukossa ettei herra päässyt liian pitkälle. Oven avaaminenkin tosin onnistui aina niin hienosti ettei edes oven maalipintaan tullun naarmua =)

Suihku- ja vierelletulonpelko on vähitellen jäänyt kokonaan taakse. Peki onkin saanut jo uuden lempinimen, hyppyrotta, sillä herra aina innostuessaan hyppää suoraan ylöspäin mun silmien korkeudelle aivan kuin se olisi trampoliinin päällä =) Hypyn jälkeen sitten ravataankin ympäri kämppää luu suussa ja häntä hoitaa kaikki liian alhaalla olevat tavarat lattialle. Kaiken tuon jälkeen onkin sitten hyvä kieriä selällään sängyllä ja öristä tyytyväisyyttään =)

Takaisin