LILLI
|
Kesällä 2008 perheemme päätti hankkia koiran. Löysimmekin meille sopivia sekarotuisia pentuja apulan sivuilta. Tosin kävi ilmi, että pennut olisivat lähellä Oulua, joka on meistä kovin kaukana. Myyjä kuitenkin ilmoitti, että kuljetuskin järjestyisi, joten varasin narttupennun.
Luovutusikään oli noin kuukausi, jonka aikana myyjä laittoi minulle sähköpostitse kuvia ja videoita pennuista sekä niiden vanhemmista. Hän vastasi kyselyihini ja olimme myös muutaman kerran puhelinyhteydessä. Luovutuspäivänä sovimme tapaamisen Helsingin rautatieasemalla perjantaiksi klo 17.30. Olin paikalla sovitusti, mutta myyjää ei näkynyt missään. Yrittäessäni soittaa, puhelimeen ei saanut yhteyttä. Kahden tunnin odottelun ja ihmettelyn jälkeen oli vain todettava, ettei koiraa tule. Menin pettyneenä kotiin allapäin ja syli tyhjänä... Aloin etsiä uutta koiraa internetistä. Olihan minulla jo kaikki tarvikkeet hankittuna ja koti odottamassa jotain ihanaa koiranpentua. Soittelinkin moneen ilmoitukseeen, mutta aina pennut olivat ehtineet mennä. Sitten löysin Keltaisen Pörssin sivuilta monirotupennut; isona pienet, rokotetut ja eläinlääkärin tarkastamat.
Serkkuni sai minut ylipuhuttua niitä katsomaan, vaikka ilmoituksessa luki, että ne jäävät pieniksi. Alunperin kun olin ajatellut keskikokoista koiraa. Soitin kyseiselle myyjälle, josko niitä voisi tulla katsomaan. Menimme myyjälle sopivaan aikaan ihan porukalla pentuja katsomaan. Mukanani oli serkkuni, veljeni ja hänen tyttöystävänsä. Menimme noutamaan pentua. Annoin rahat, jonka jälkeen myyjä otti jonkun käsikoneen ja rupesi tarkastamaan koiran ihon alle laitetun tunnistesirun toimivuutta, joka vaaditaan maiden rajojen yli kulkevilta koirilta. Hän totesi, ettei se toiminut ja päätti siruttaa koiran uudelleen. Katselin hetken sitä, kun hän avasi jotain pakkauksesta ja tajusin, että jotain laitetaan nyt tuolla neulalla koirani nahan alle. Käännyin pois... Koira huusi... Mies tarkasti jälleen sirun ja sain syliini koiran, joka oli kauhusta kankeana. Otimme passin ja lähdimme. Rapussa aloin itkemään, jolloin serkkuni kyseli olinko tullut katumapäälle? - En! mutta nyt minulla on oma koira, jota olin odottanut! Olin niin onnellinen! Kotiutuminen sujui hyvin. Lilli oli lähes aina mukanani minne vaan meninkin ja se hurmasi minut, ja kaikki vastaantulijat. Pikku Lilliputtini, niin pikkuinen. Sitten serkkuni soitti ja kertoi lukeneeni netistä kaikenlaisia keskusteluja Lillin myyjästä. Menin lukemaan niitä uteliaisuudestani. Hetken luin ja painoin tietokoneeni kiinni - en halunnut tietää enempää... Kauhistutti. Pentujen taustasta, elinoloista ja terveydentilasta oli paljon surullisia ja kamalia tarinoita ja toiminta oli jatkunut Suomessa vuosia. Toivuttuani hieman järkytyksestä, menin uudelleen katsomaan mitä löytäisin - pentuja oli kuollut parvoon! Rokotukset eivät siis olisikaan ehkä kunnossa... Päätin soittaa kaupungineläinlääkärille. Eläinlääkari tiesi heti kenestä puhuin ja sanoi, että hyvä kun tulisin. Lilli oli ollut meillä 1,5 viikkoa, kun menin kaupungineläinlääkärin vastaanotolle tehostamaan rokotuksia. Kerroin hänelle myyjän omatoimisesta sirutuksesta, jolloin lääkäri irroitti kätensä koirastani ja ilmoitti, ettei asia voinut nyt jäädä tähän. Asiasta olisi tehtävä ilmoitus. Olin ymmälläni. Hän kertoi myös, että koiralleni tultaisiin luultavasti tekemään päätös eli se joko lopettettaisiin tai palautettaisiin Viroon. Olin shokissa. Aloin itkemään, rutistin koiraani sylissäni. Koirani lopetettaisiin.. Paniikissa sanoin, että jospa juoksisin tuosta ovesta nyt ja sovittaisiin, etten olisi koskaan tullutkaan. Tähän eläinlääkäri vastasi, että koirallani voisi olla esim. rabies ja silloin koko perheeni olisi vaarassa sekä lasten kaverit ja kaikki jotka ovat olleet koiran kanssa tekemisissä. Hän yritti soittaa läänineläinlääkärille, johon ei saanut yhteyttä. Lähdimme odottelemaan vastausta kotiin siinä uskossa, että Lilli todellakin jouduttaisiin lopettamaan. Istuin eläinlääkäriaseman ulkopuolella, en saanut henkeä, rintaa puristi.. Soitin miehelleni, tämä ei voi olla totta! Luulin että voisin vaan rokottaa koirani ja kaikki olisi hyvin, mutta nyt asiat ovatkin näin. Vuorokauteen en voinut katsoa koiraani silmiin. Itkin - miten kertoisin lapsille? Eihän koira ollut edes välttämättä sairas - käsittämätöntä. Seuraavana päivänä sain soiton, että läänineläinlääkäri on myös lopettamisen tai palauttamisen kannalla. Vielä odoteltaisiin elintarviketurvallisuusviraston, Eviran, kantaa. Itkin ja pyysin, jos lääkäri voisi yrittää etsiä vanhaa sirua. Sillonhan kaikki olisi toisin? Kävin asioilla koira takkini sisälläni. Kun lähdin ajamaan kotiin, päätin matkalla, ettei tämä voi mennä näin. Olinhan aamulla jo miettinyt, että onko se todellakin totta ettei rokotteen olemassaoloa voisi mitenkään tutkia... saamatta kysymykseeni parempaa vastausta kuin "Ei". Yhtäkkiä mieleeni tuli Pelastetaan Koirat ry, joiden internetsivuilla olin vuosia sitten vieraillut kodittomia koiria katsomassa. Menin kotiin ja avasin tietokoneen. Kirjoitin www.pelastetaankoirat.com ja etsin yhteystiedot -kohdan. Soitin ensimmäiselle yhdistyksen ihmiselle, jolle sai siihen aikaan aamusta soittaa. Tämä henkilö lohdutti, että he voisivat mahdollisesti auttaa ja pyysi minua soittamaan yhdistyksen varapuheenjohtajalle Katarinalle, joka asuu Virossa. Soitin ja Katarina haastatteli minua tarkasti kaikista tarinan käänteistä ja koiran terveydentilasta. Pitkään pohdittuaan ja saatuaan tarpeeksi tietoa, Katarina sanoi, että älä anna lopettaa koiraa ja hän yrittäisi parhaansa etsiä Lillille paikan, jossa sen rokotukset ja kaikki vaadittavat toimenpiteet ja terveyden tarkkaileminen saataisiin tehtyä. Kivi tippui sydämeltäni. Koiraani ei tarvitsisi lopettaa! Ihanaa!!! Lopettaminen oli tuntunut niin kamalalta vaihtoehdolta, koska koira itsessään ei oireillut mitenkään ja eläinlääkärikään ei tehnyt mitään lopettamista puoltavia havaintoja, puuttuneiden merkintöjen lisäksi. Ymmärrän toki, varsinkin nyt jälkeenpäin, että maahantuontimääräyksiä on pakko noudattaa kaikkien eläimien ja ihmisten terveyden takaamiseksi. Vanha mikrosiru ei toiminut ja niinhän sitten Lillille tehtiin päätös maahantuodun eläimen palauttamisesta tuontimaahan. Yhtenä aamuna Pelastetaan Koirat -yhdistyksen jäsen odotteli satamassa, kun laitoimme Lillin autoon matkalle Katarinan luokse. Itkin taas ja pyysin koiraani olemaan reipas tyttö: "Kohta nähtäisiin pienokaiseni." Virossa Katarina hoiti heti rabiesrokotuksen ja 21 päivän vaadittu odotusaika saattoi alkaa... Varasin samantien matkan, jotta pääsisin hakemaan Lilliäni juuri silloin, kun se pääsisi takaisin virallisesti. Sain Katarinalta Lillin kuulumisia ja kuvia sähköpostitse, jotka helpottivat sairasta ikävääni ja huolta pikkuisestani. Siellä Pikku-Lilli oli koirien, kissojen ja hanhien kanssa "lomalla" niinkuin itselleni aina sanoin... Sain kuulla usein kuinka outoa oli nähdä minua, kun minulla ei ollut sitä pientä mustaa kainalossa. Päivä, jolloin sain hakea koirani takaisin, vihdoin saapui - Loppujen lopuksi aika nopeasti. Varoittelin Katarinaa, etten sitten voisi puhua mitään, koska niin paljon itkisin, kun saisin koirani. Niin siinä kävikin; viimeinenkin ikävä ja huoli ja onni tuli itkuna ulos, kun sain koirani jälleen syliini. Lilli oli kasvanut ja kyllä se minut tunnisti, vaikka olin kovasti murehtinutkin, että entäs jos Lilli on rakastunut niin paljon Katarinaan, ettei se halua tulla enää luokseni. Lilli pussasi minua merkiksi siitä, että oltaisiin vielä se sama erottamaton pari kuin ennenkin :D Matka kotiin saattoi alkaa ja Lilli oli kaikin puolin kunnossa. Raskaan taksi-, laiva- ja automatkan jälkeen pääsimme kotipihaan. Laskin Lillin maahan ja se meni häntä heiluen tutuille paikoille haistelemaan. Kotona se oli ihan sama iloinen Lilli kuin se ei olisi missään ollutkaan, ihanaa!!! Nyt edelleen Lilli on kokokylän hurmaaja omana iloisena häntäänsä heiluttavana hyppijänä. Lilli on kasvanut on vähän sekä fyysiseti että henkisestikin ja on oikein mukava koira. Takin sisällä sitä ei enää jaksa kantaa, eikä tarvitsekkaan vaikka kuinka haluaisi. Energiaa kyllä riittää!! Kaikki on nyt hyvin eikä kukaan sitä enää minulta vie!!!
|