Kävelen Virunmaan tarhalla katsellen uusia koiria, kun katseeni kohtaa kopin vieressä makaavan isoon karvaiseen möykkyyn. Ihmettelen hetken, mikäköhän tuo oikein on ennenkuin menen "möykyn" luo. Maassa makaa hyvin apaattisen oloinen koira ja mietin onko sillä kaikki kunnossa. Laskeuduin kyykkyyn ja yritän houkutella koiraa luokseni, mutta en saa vastakaikua osakseni. En halua sitä sen enempää häiritä ja lähden muiden koirien luokse. Jostain syystä katseeni kuitenkin palaa aina vain tuohon "möykkyyn".

Tarhan omistaja tulee kertomaan tästä "möykystä". Hän sanoo, että se on hieman ujon oloinen ja ettei kuivaruoka maistu sille. Siitä saan idean, koska minulla on mukana purkkiruokaa. Menen taas "möykyn" luo, kyykistyn ja tarjoan ruokaa sille. Koira nostaa päänsä ja varovasti alkaa syömään. Mietin hiljaa, voi sinua reppanaa... Tässä vaiheessa kuvittelen koko ajan, että kyseessä täytyy olla tyttökoiran (ei tuollaista kauneutta voi olla pojissa, vaikka kauneus onkin katsojan silmissä). Yritän taas tehdä tuttavuutta, mutta koira ei halua. Alan keräämään kertakäyttölautasia pois ja yhtäkkiä tunnen ison märän nenän kädessäni. Pikkuhiljaa tämän nenän omistaja hivuttautuu lähemmäksi ja hetken päästä huomaan, että olen saanut syliini tuon salaperäisen "möykyn". Tässä vaiheessa Katarina on kertonut minulle, ettei kyseessä ei ole tyttö vaan poika. Hieman nolona joudun myöntämään, että niinpä onkin ja nimeän mielessäni möykyn Pocoksi.

Päätän lähteä Pocon kanssa vähän jaloittelemaan, mikä onkin jokseenkin haasteellista. Ei niinkään liikkelle lähtö vaan hihnan laitto, Poco kun vain istua jöröttää milliäkään liikahtamatta. Vihdoin saamme ketjun vaihdettua hihnaan, Pocon ollessa hieman epävarma, mutta koko ajan kuitenkin äärettömän kiltti. Nopeasti Poco kuitenkin tajuaa pääsevänsä lenkille ja voi sitä iloa, kun koiran ryhti muuttuu hetkessä ja se nostaa häntänsä koipien välistä. Se kulkee vetämättä harkiten tarkkaan minne astuu tai menee, mutta ei ole kuitenkaan mikään jääräpää. Se tuntuu vain olevan sellainen mietiskelijä-tyyppi. Poco ottaa kontaktia tosi paljon ja vähän väliä se katsoo ruskeilla silmillään suoraan silmiin kysyen menemmekö oikeaan suuntaan. Lenkillä on mukana myös vanhempi uroskoira, johon Poco suhtautuu hyvin kunnioittavasti. Liian pian joudumme kääntymään takaisin tarhalle ja tunnen jo nyt syvää rakkautta tätä poikaa kohtaan, joka on ihanan hellyttävä, suloinen ja lempeä kaikkineen ominaisuuksineen.

Toivon niin kovasti, että Poco saisi kodin, josta sen ei tarvitse enää ikinä lähteä ja jossa sitä rakastetaan juuri sellaisena kun se on.

Poco on säkäkorkeudeltaan yli 65 senttiä ja tällä hetkellä laiha muhkean turkkinsa alla.

Poco sai kodin lokakuussa 2008.