¨

Ado

Lisätty:maalis 15, 2002


Uros
Suomessa
Päivä oli 16.3.2002, kun elämäni suurin haave täyttyi: Sain oman koiran! Koira (isolla K:lla) odotti minua Tampereen rautatieasemalla pienen ja surkean näköisenä häkissä. Se oli matkustanut koko päivän; Ensin Tallinnasta Helsinkiin ja sieltä Tampereelle. Sain väsyneenä tuijottavan pennun syliini ja niin alkoi yhteinen matkamme. Heti ensimmäisenä yönä selvisi, että pennulla oli ripuli; Raukka oli varmaan tosi järkyttynyt kaikesta uudesta ja oudosta. Ripulia kesti melkein viikon verran, mutta niin siitä vain selvittiin ja uusi elämä alkoi oikein toden teolla.

Pikkuinen oli nimetty Sampaksi Samppa Lajusen mukaan, koska se oli kuulemma ihan samanlainen taistelija. Halusin kuitenkin vaihtaa nimen, koska tunnen aika monta ihmis-Samppaa. Niinpä suloinen pentu sai nimekseen Ado (lausutaan ihan suomalaisittain). Englanniksi se tarkoittaa touhua, melua ja hälinää, jota (kuten myöhemmin kävi ilmi) uudesta perheenjäsenestä löytyi vaikka muille jaettavaksi. Ado kotiutui nopeasti, huolimatta kahden itsetietoisen kissan vastarinnasta. Sen verran kovasti kissat loukkaantuivat uuden vauvan saapumisesta, että hyökkäsivät kerran penturaasun kimppuun yhdessä tuumin ja koiralta repesi korvasta pala. Eipä sekään vaan tahtia haitannut!

Adosta tuli nopeasti luottavainen ja sosiaalinen, vaikka miehet olivat ihan vähäsen pelottavia (Nekin muuttuivat mukavammiksi, kun muutin poikaystäväni kanssa yhteen.) Hellyttävän ulkokuoren sisältä löytyi pikkuinen riiviö ja hyvin terävät hampaat, jotka tuhosivat monen monta asiaa… Vaikka muuten Adon kanssa meni hienosti ja kaikenlainen oppi meni nopeasti perille, yhtä asiaa Ado pelkäsi kuollakseen: Yksinjäämistä. Se oli aina kauhun paikka, ei millään pieni pää halunnut ymmärtää, että mamma tulee varmasti takaisin. Pelkoonsa pieni sitten huusi ja tuhosi paikkoja. Kenkiä meni varmaan kahdet viikossa, lisäksi kirjaston kirjoja, kännykkä, silmälasit, yksi sohva, astioita ja ties mitä muuta… Mikään ei tuntunut auttavan, vaikka oli yritetty opetella yksinoloa pikkuhiljaa ja vaikka miten päin. Lopulta aloin herätä kouluaamuina kaksi tuntia tavallista aikaisemmin ja yksinkertaisesti väsytin rakkaan riiviöni niin, ettei se jaksanut päivisin kuin nukkua. Ja niinpä sekin ongelma väistyi, hitaasti mutta varmasti.

Kaikenlaisia kommelluksia Adon kanssa on sattunut… Osa niistä on johtunut yksinkertaisesti siitä, että Ado on niin ikävöivää lajia. Ehkä kaikista hauskin tapahtuma sattui, kun Ado oli noin puolen vuoden ikäinen. Meillä oli tapana käydä hoitamassa kauppa-asiat läheisessä Prismassa ja kerran päätimme ottaa Adon mukaan. Jätimme sen kaupan ulkopuolelle koiraparkkiin ja lähdimme kaikessa rauhassa ostoksille. Jossakin vaiheessa kuulimme kuulutuksen: “Ulkona olevan koiran omistaja, ottakaa välittömästi yhteys neuvontaan…” Jotenkin aavistin, että kysymys ei voi olla kenestäkään muusta kuin Adosta ja pudotin ostoskorin niille sijoilleen. Juoksin neuvontaan minkä jaloistani pääsin ja sieltä minut neuvottiin ulos: “Siellä ne pitelevät sitä koiraa.”
No ulkoahan koira löytyi, keskeltä nuorisojoukkiota, puolen metrin pätkä hihnaa kaulassa ja aivan tyytyväisen näköisenä (Taisi olla vaan kivaa, kun oli paljon rapsuttavia käsiä). Ilmeisesti Ado oli lähtenyt etsimään meitä, mutta oli eksynyt vähän harhateille: Nuoret olivat löytäneet sen McDonald’silta ruokaa kerjäämästä… Onneksi kaikki päättyi hyvin, eikä Ado lähtenyt sen kauemmas huitelemaan. Olisi voinut käydä pahastikin. Sen koommin koiruus ei ole kauppareissuille mukaan päässyt, silloin tällöin vain oman pienen lähikaupan pihaan voi jäädä odottamaan.

Kolme kertaa olen joutunut soittamaan myrkytyskeskukseen Adon tutkimusretkien jälkeen… Kerran se sai suuhunsa pyykinpesuainetta, ja silloin kyllä tosissaan säikähdin. Ilmeisesti se oli syönyt sitä tosi vähän, koska mitään oireita ei ilmaantunut. Kahdella muulla kerralla poju söi lääkkeitä. Ensimmäisellä kerralla meni minun antibioottikuurini väärään osoitteeseen, ja seuraavalla kerralla se söi paketillisen omia pahoinvointilääkkeitään. Niitä annettiin Adolle silloin matkapahoinvoinnin voittamiseen, ja ilmeisesti se ajatteli, että jos syön nämä, niin eipä tule enää autossa paha olo. Onneksi molemmat lääkkeet olivat niin mietoja, että niitä olisi pitänyt syödä kilokaupalla, ennen kuin mitään sivuvaikutuksia olisi ilmennyt. Että selvittiin säikähdyksellä näistäkin!

Nykyään Ado on iso ja reipas poika (ja tosi energinen). Se on aina valmis toimintaan ja tahtoo osallistua kaikkeen. Ado pääsee usein myös matkoille mukaan. Matkapahoinvoinnista se kärsi ihan pienenä, mutta se saatiin sitten kuriin kun opittiin ruokkimaan koira oikein ennen matkaa. Ado rakastaa autoja yli kaiken. Itse asiassa niin paljon, että jos esimerkiksi parkkipaikalla joku korjaa autoa ja ovet ovat auki, Ado tahtoo mennä autoon sisälle. Joskus se on herättänyt hieman hilpeyttä… Myös paikallisbussit ovat tosi ihania: Pysäkille pysähtyneisiin busseihin Ado tahtoisi mennä myös! Kaikista rakkain harrastus on kuitenkin vapaana juokseminen. Harmi, että se ei ole enää nykyään sallittua. Käymme sen sijaan silloin tällöin koirapuistossa, jotta tavattaisiin vähän muita lajitovereita. Adolla on myös tyttöystävä, 1,5-vuotias Ruska, joka on myös sekarotuinen. Ruska on Adolle tosi rakas, eikä sen nimeä voi sanoa ääneen Adon kuullen aiheuttamatta teatraalista kohtausta (Ado on muuten aika hyvä näyttelijä- osaa ainakin esittää maailman pienintä ja nälkäisintä koiraa tosi tehokkaasti!) Toinen hyvä koiraystävä on vanha vehnäterrieriherra Nyyti. Adolla on myös kaksi oikein erityistä ihmisystävää: Hansku ja Heidi. He ovat Adon “vakituisia” hoitajia. On lottovoitto, kun on kahdessa eri kaupungissa ihminen, joka on koiralle tuttu ja hoitaa sitä hyvin. Ado tykkää heistä molemmista tosi kovasti ja on aivan innoissaan menossa hoitoon silloin kun on tarvis.

Adolla on kotona kaksi kissakaveria, maatiaiskissat Lumo ja Iivana. Koiruliini on tottunut kissoihin, niitä oli minulla kaksin kappalein jo koiran tullessa taloon. Nämä nykyiset kissani ovat koiran mielestä hirveän mukavia kavereita ja niitä voi välillä vaikka vähän kiusata kun ovat aika paljon pienempiä. Iivana-kissa ei Adosta juuri välitä, sille saa tehdä mitä vaan, mutta Lumo on vähän diiva: Jos Ado joskus liikaa innostuu, se saattaa lyödä tassulla kuonolle. Adolla on kotona muitakin eläinystäviä: Akvaario (josta Ado on joskus juonut salaa) ja torvimyyrä Anselmi. Anselmi on jo vanha ja sokea, eikä enää siksi pääse häkistään ulos. Kotoaan käsin se seurustelee Adon kanssa, ja niillä tuntuu olevan aivan erityinen suhde. Anselmi on aika äänekäs otus, ja se huutelee Adolle aivan erilaisella äänellä kuin meille muille. Ilmeisesti se ei Adoa pelkää ja tietää ettei koira tee sille mitään. Olen tosi onnellinen, että juuri Ado on minun koirani. Vaikka ei sen kanssa ole helppoa ollut, en vaihtaisi sitä pois koskaan. Kaikkine kummallisine tapoineen se on maailman kultaisin koiranpoika ja täysivaltainen perheenjäsen. Joskus vain tuntuu siltä kuin minulla olisi talo täynnä pieniä lapsia… Täytyy kyllä myöntää, silloin tällöin kyllästyttää lähteä lenkille säällä kuin säällä ja jatkaa ikuista siivousprojektia päivästä päivään. Mutta kaikki tämä on maksettu minulle takaisin jo monin kerroin hännänheilutuksena ja elinikäisenä luottamuksena.

Kiitos Ado!

Maria (17.02.2005)