¨

Aleksei

Lisätty:maalis 14, 2004

“Aleksei on n. 3-4 vuotta vanha kääpiökokoinen poika, joka on melko arka. Tuntuu vähän pelkäävän tungettelevaa ihmisen käytöstä, ja haluaisinkin itse ottaa ensimmäisen askeleen tutustumisessa. Ei kuitenkaan käyttäydy agressiivisesti vaan menee kauemmaksi kun arastelee ja antoi kaikesta huolimatta katsoa hampaatkin.”

Alex on vähän aikaa sitten Suomeen tullut pieni Aleksei n. 4-5 vuotta. Nyt poika etsii uutta kotia, koska ei tule perheen kissan kanssa toimeen eikä osaa olla yksin kotona, vaan potee eroahdistusta yksin jäädessään. Alexille etsitään kotia jossa ei myöskään ole pieniä lapsia, sillä Alex saattaa olla terrierimäisen ärhäkkä ollessaan eri mieltä ihmisen kanssa jostain asiasta, eikä siis pelkää nappasta sormesta. Osa nappaisu-“ongelmasta” johtuu siitä että Alex tarkkailee koko ajan ihmistä, josko saisi otettua vallan, isännän paikan talossa. Alex tarvitsee siis kodin, joka ei pelkää pikku-ukon dominointiyrityksiä (jotka vähenee selkeästi heti kun ihminen aktiivisesti torjuu ne) ja selviää eroahdistuksesta. Alex ei tuhoa, vaan haukkuu yksin jäädessään. Muuten Alex on mitä mainioin pikku kaveri, josta kärsivällisyydellä ja ajan kanssa saisi mitä ihanimman koiraystävän itselleen.
10.09.2005 On syyskuinen yö, enkä saa nukuttua. Niin moni koditon koira valvottaa minua, minulla on kova huoli. Katson sohvalla makaavaa Alexia, ja päätän kertoa sen tarinan.

Aleksei_maa04ALEX- ONGELMAKOIRA Tarhalla
Tapasin ensimmäisen kerran Alexin tarhalla helmikuussa 2004. Se oli sisätiloissa Trendi-mäyräkoiranartun kanssa. Se pelkäsi minua kun yritin tutustua siihen, katsoa hampaita, silittää. Se meni mukanani olleen pikkusiskoni jalkojen alle piiloon. Nimesin sen Alekseiksi, viimeisen Venäjän keisariperheen nuorimmaisen, verenvuototautia sairastaneen Aleksei Romanovin mukaan. Siinä oli jotain samaa herkkyyttä kuin kerrotaan nimeään kantavassa Alekseissa olleen. Ja se oli pieni.

Alex sai oman kodin maaliskuussa ja olin tyytyväinen kuin minkä tahansa koiran kodin löytymisestä ollaan. Alex ei kuitenkaan ollut mikään minun erityinen rakas. Ei vielä silloin. Olin satamassa luovuttamassa koiria, ja muistan kun mieheni kysyi minulta kotiin menomatkalla että mikä se pieni terrierityyppinen uros oli. Alex oli jäänyt mieleen.

Uudelleensijoitus

Tulimme hyvin pian tietoisiksi että Alexilla, joksi sen tarhalla keksitty nimi oli lyhennetty, on ongelmia, sillä oli eroahdistusta (haukkuu yksin jäädessään), dominoi ihmistä, ei tule toimeen urosten kanssa, suhtautuu vihamielisesti vieraisiin ihmisiin, nappaa kädestä pantaa laitettaessa jne jne. Koitimme neuvoa parhaamme mukaan, ja Alexin silloinen koti yrittikin kovasti. Kunnes pääsiäismaanantaina minulle tuli hätäinen soitto, johon vastasin vaikka emme hoidakaan koira-asioita pyhinä. Alexin koti halusi koirasta eroon heti, Alex oli purrut omistajaansa käteen. Hän oli hyvin hätääntynyt ja ilmeisesti shokissa, koska terriereillä on lukkiutuva purenta ja jos käden vetää pois, siihen tulee pidempi haava kuin jos kättä ei suusta vetäisi pois. Niinpä lähdimme mieheni kanssa matkaan heti. Melkeinpä käytännöllisesti katsoen pääsiäsiaterialta J.

Meitä odotti kerrostalon ulkopuolella minulle entuudestaan tuttu pieni koira, ja omistaja, joka selvästi pelkäsi koiraansa. Alex vaistosi heti että jotain on tekeillä ja kun lähestyimme sitä, se alkoi käyttää hampaitaan, puolustautuakseen. Meille selvisi heti ettei Alex ole dominoiva, vaan pelkopurija. Mieheni joutui lähikosketuksiin Alexin hampaiden kanssa, ja selätti sen. Tämä pieni pakkaus laittoi niin hirveästi vastaan kuin saattoi ja huusi pelosta. Ja sitten minä aukaisin epähuomiossa oven, koska hätäännyin, kun tämä pieni olento huusi kuin sitä olisi tapettu, vaikka oikeasti se piti saada tajuamaan ettei pureminen missään tilanteessa ole sallittua, koska siinä ei rauhoitteleminen auttanut. Seurasi Alexin lyhyt karkumatka, joka päätyi meidän autoomme.

Hoidossa…

Ajoimme kotiin ja otimme toiseen autoon omat koiramme, kolme urosta, joista yksi on varjukoira Taata, sakemannimme Vikon ja vihikoiramme Sulon sekä pikkuisen varjunarttumme Tuffin, ja suuntasimme koirapuistoa kohti, jossa omat koiramme saisivat tutustua irti ollessaan Alexiin ja se niihin.

Kun avasimme pakettiauton oven, jossa Alex oli, se tuli suoraa päätä käteen kiinni (joka oltiin osattu varustaa hanskalla tällä kertaa), vaikka olisi voinut paeta kauemmas auton perälle. Ei voinut tilanteesta huolimatta muuta kuin ihailla tämän pienen koiran rohkeutta täysin vieraassa ympäristössä. Tajusimme hyvin pian ettei tämä pieni olento tulisi olemaan kovinkaan helppo.

Tutustuminen omiin koiriimme sujui hyvin, mitään ongelmaa ei ollut, Alex oli kai niin kauhuissaan kaikesta jo kokemastaan sille illalle, ja omat uroksemme tulevat toimeen muiden urosten kanssa, kunhan ne tutustutetaan niihin oikein. Jopa Tuffi oli hiljaa, komentamatta Alexia, vaikka yleensä on kovinkin ärhäkkä laittamaan poikia ruotuun J. Niin siinä ilta vaihtui yöksi, kun istuttiin eteisen lattialla siedättämässä Alexia meihin. Se seurasikin todella tarkkaan kun paijasimme omia koiriamme ja tuntui ihmettelevän etteivät nuo kaksi teekään kaikille “pahaa” J.

… ja sitten ikuisuushoidossa

Hyvin pian oli selvää ettei Alex sovellu ihan minne vaan, ja melko lailla alkoi olla selvää ettei tuo pikkuinen mies lähde meiltä enää minnekään. Ainoa ongelmani oli se että olin ottamassa melkein sokeaa löytökissaa, ja Alex ei siedä kissoja, ja minun oli hyvin, hyvin vaikea tehdä päätöstä kahden eläimen välillä, jotka molemmat tarvitsivat omaa ihmistä. Lopulta päädyin Alexiin, ja onneksi myöhemmin tämä “minun” kissani sai oman kodin, missä sen on parempi olla kuin minun luonani.

Elämää Alexin kanssa

Nyt on n. 1,5 vuotta kulunut siitä kun Alex tuli hampaat irvessä elämäämme ;), ja kun tuota nukkuvaa pientä olentoa katsoo, ei voi muuta olla kuin onnellinen että näin kävi. Näin oli tarkoitettu. Alex vietti ensimmäiset päivänsä mieheni, isinsä kanssa töissä eroahdistuksen takia, mutta selvisi ettei sitä ahdista yksinjääminen ollenkaan neljän lajitoverinsa kanssa.

Sanotaan että rakkaalla lapsella on monta nimeä, näin Alexillakin, Axu, Kaunis Poika, Pötväkkä Poika, Bodari Poika, Paksu-Axu, Väijy, Falck, Akseli (ja Tuffi Elina J), Aleksanteri Suuri jne. Alex on meidän pääsiäispoikamme, jonka kanssa alku ei todellakaan ollut helppo. Monet, monet kerrat se on pitänyt sekä isin että minun, mamman, selättää milloin minkäkin asian takia, ja hampaiden kosketuksilta ei olla säästytty. Selättäminen sinänsä on hyvin valitettavaa, koska koen että se on koiran äärimmäistä alistamista, mutta Alex ei ole aina jättänyt valinnanvaraa. Muistan kerrankin kun se koirapuistossa jalkansa loukattuaan ei antanut minun tutkia itseään vaan kävi suoraa päätä käteeni kiinni. Se piti kättäni suussa hyvin lukkiutuneessa otteessa, ja vaikka käteeni kuinka sattui ymmärsin olla vetämättä sitä väkisin suusta pois ja toisella kädelläni onnistuin saamaan otteen sen niskasta. Tilanne laukesi kun Alex ymmärsi ettei tule pääsemään otteestani ennen kuin irroittaa omansa. Useamman minuutin ajan me kuitenkin kökötimme kylmässä lumisessa maassa odottaen kumpi antaa periksi ensin.

Suuri persoona

Alex ja kissat

Olen useasti sanonut, että Alex on opettanut minulle enemmän koirista kuin mikään/kukaan toinen. Alex on niin suuri persoona että kutsunkin sitä usein Aleksanteri Suureksi. Yleensä koiria tietyissä tilanteissa voi hieman ennakoida vaikkei niitä kunnolla tuntisikaan, koska niillä on jokin looginen tapa selviytyä erilaisista tilanteista. Alexista ei voi koskaan tietää. Hyvä esimerkki on suhtautumisesta kissoihin.

Alexin ensimmäinen koti kertoi, että Alex oli purrut hänen kissaansa häntään niin pahasti että se piti amputoida. Me emme siis uskaltaneet päästää sitä lähimaillekaan kissoja. Kunnes- jouduin yllättäen ottamaan kaksi kissaa tarhalta hoitooni, kun niiden hoitopaikka peruuntui ja ne olivat jo autossani Suomen puolella tarhamatkan jälkeen. Soitin kauhuissani miehelleni että nyt minulla on kaksi kissaa autossani ja olen matkalla kotiin. Olin pelosta jäykkänä, kun tajusin että meidän pitäisi päästää Alex kosketusetäisyydelle kissojen kanssa, sillä meillä ei ollut riittäviä eristysmahdollisuuksia.

Olin varma että Alex käy suoraa päätä kissojen kimppuun kun se haistaa ja näkee ne. Mitä vielä! Alex kävi tyynesti haistamassa suljettua kissaboksia, jossa kissat olivat turvassa ja alkoi heiluttaa häntää. Seuraavaksi kissat otettiin syliin ja näytettiin Alexille. Silloinkin se oli ystävällisen kiinnostunut, mutta tuntui paremmin kuin hyvin ymmärtävän että kissojen tassut ovat piikikkäät ja niitä kannattaa varoa.

Kissat jäivät meille ikuisuushoitoon J, ja kävi ilmi että Alex ei vihaa kissoja, vaan pikemminkin rakastaa niitä, ainakin jos ne sattuvat olemaan tyttöjä J.

Alexin pesä

Alex otti ensi hetkestä lähtien meidän sängynalusen omaksi paikakseen. Todella luulimme että se oli vain mukava nukkumapaikka, mutta Alex olikin vallannut sen pesäkolokseen. Sinne se yhä vielä tänäkin päivänä kantaa kaiken, minkä kokee tarpeelliseksi ja tärkeäksi. Sinne löytää tiensä niin luut, lelut, nuoltavaksi annetut tyhjät margariinirasiat, vieraspatjasta irti purrut vaahtomuovipalaset kuin minun yövaatteeni, jos se vain saa ne jostain siepattua. Onpa joskus aamutossukin hiirenhiljaa siepattu, kun olen hetkeksi jättänyt sen jalastani. Pesään on pääsy kielletty suurimmalta osalta perhettämme. Me ihmiset, minä ja mieheni emme missään tapauksessa saa tunkeutua sinne (kenties siksi kun Alexin ollessa pihalla, siivoamme aina pesää ylimääräisestä rojusta J), eikä perheemme muut urokset. Sen sijaan kissat; Amanda ja Nala sekä Tuffi ovat aina tervetulleita Alexin pesään.

Alex ja kissanpentu

Kerran meillä oli yhden yön kissanpentu hoidossa ja sain jälleen oppia uutta Alexista. Pikkukisu oli esitelty Alexille ja se oli suhtautunut siihen hyvin välinpitämättömästi, yllättävää kyllä, kun ottaa huomioon Alexin rakkauden kissoihin. Leikin pikkukissan kanssa makuuhuoneessa kun se yhtäkkiä juoksi sängyn alle, Alexin pesään. Säikähdin hirveästi, sillä kuten jo aiemmin kerroin, Alex ei suvaitse pesäänsä kaikkia ja se vapaus on sille sallittu. Pikkukissa kuitenkin otettiin sinne hyvin vastaan. Myöhemmin illalla olin koneella ja Alex tuli tapansa mukaan jalkoihini makaamaan. Kyykistyin juttelemaan Alexille, ja todella hämmästyin, kun se alkoi murista minulle. Hiljaa ja varoittaen sen kurkusta purkautui ääni, joka sai minut perääntymään hieman. Sitten huomasin sen. Pikkukissa oli Alexin takana…

Alex ja “vauva”

Ostin koirille muutamia pehmoleluja leikkikaluiksi ja yksi näistä oli valkoinen kissaa esittävä lelu. Tämän Alex otti omakseen (yllätys!) ja sitä se varjelee kuin kalleinta aarretta. Alex kuljettaa vauvansa pesään ottaen siitä kiinni äärimmäisen hellästi ja joskus jopa hoitaa sitä nuolemalla. Silloin tällöin muut koiramme saavat jostain siepattua tämän lelun, ja silloin Alex on hyvin huolissaan. Se hiipii lähistölle muka huolettoman näköisenä, mutta kun vauva jää hetkeksi oman onnensa nojaan, syöksyy Alex salamana paikalle, nappaa vauvan lempeästi suuhunsa ja juoksee pesäänsä J. Imuria Alex pitää suurimpana uhkana vauvalleen ;), tällöin se saattaa vaihtaa vauvansa turvapaikkaa useita kertoja imuroinnin aikana sitä mukaa kun imuri liikkuu edemmäs.

Alex ja napoleon-kompleksi

Toisinaan tuntuu että Alex “kärsii” pienestä koostaan kuten Napoleon aikanaan J, ja että kaiken muun tulee olla suurta. Alex esimerkiksi haluaa syödä yhtä isosta kupista kuin muut koirat, luiden ja lelujen pitää myös olla riittävän kokoisia. Vaikka Tuffi onkin pieni, Alex rakastaa sitä, mutta selitän asian myös Tuffin suurella egolla J. Mutta vinttikoiranarttuihin Alex yleensä hullaantuu. On hyvin koomisen näköistä, kun reilu 30cm korkea, töppöjalkainen, pitkärunkoinen Alex yrittää kosiskella uljasliikkeistä, pitkäjalkaista ja itseään monta kertaa suurempaa vinttikoiranarttua ;)…

Alex ja vieraat ihmiset

Kun vieraat ihmiset tapaavat Alexin ja heille kertoo Alexin tarinan, saa osakseen epäuskoisia silmäyksiä, vaivaantuneita hymyjä; ihmiset eivät vain yksinkertaisesti usko että tuo pikku pötkylä, joka tulee heitä iloisesti häntä heiluen vastaan, pyrkii syliin ja suukottamaan, on joskus ollut sellainen ongelmapakkaus kuin se on ollut. Mutta kaikki on vain silmänlumetta. Alex ei luota siltikään vieraisiin ihmisiin, itse asiassa se luottaa vain minuun ja mieheeni. Se on kaksi kertaa joutunut olemaan hoidossa, tai sillä tavalla että hoitaja, Alexille hyvin tuttu, on tullut kotiin hoitamaan koiriamme. Ensimmäisellä kerralla Alex ei suostunut tulemaan pesästään pois, ei käymään ulkona, ei mitään, toisella kerralla se ei suostunut syömään ollenkaan. Alex on antanut meille, minulle ja miehelleni kaikkensa; rakkautensa, luottamuksensa, sydämensä, ongelmansa ja lojaaliutensa. Se ei jousta niissä pätkääkään, se ei ole sama Alex jos me emme ole näköpiirissä.

Alex nykyään

Kuten edellä kerrotusta ilmenee, Alex on mitä mainioin pikku-kaveri, mutta sillä on myös omat puutteensa. Se ei esimerkiksi osaa leikkiä sillä tavoin että muut koirat ymmärtäisi sitä. Alex nimittäin murisee, heiluttaa häntää, työntää päänsä etujalkojensa väliin maahan ja puskee tällä tavoin kohti toista, leikkiin haluamaansa koiraa samalla rapaten etujaloillaan maata J. Meille varjusta tullut nuori Igor-poika tosin alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään ettei Axu pahalla tätä tee, muttei vielä ole keksinyt tapaa miten tähän leikkiin kutsuun tulee vastata J.

Alex on myös jäärä, mikäli jokin asia ei sitä miellytä, se ei tee sitä. Se saattaa livahtaa ulos, mennä jonnekin piiloon ja olla hiiskumatta siellä, kun se ei halua tulla löydetyksi. Tämä ei muuten ole ongelma, sillä Alex ei lähde karkuteille, mutta silloin kun pitää lähteä jonnekin, joko koirien kanssa tai ilman, ei paljon naurata kun Alexia pitää etsiä tuntikaupalla.

Alex menee myös usein pihalla jonnekin ahtaaseen paikkaan ja haukkuu lakkaamatta sieltä muille koirillemme, jos ne ovat ulkoilemassa pihallamme. Sitä ei saa hiljenemään millään, eikä sitä voi mennä ottamaan pois, ainakaan ilman ettei kädet olisi taas verillä.

Mikäli Alex satuttaa itsensä jollain tavoin, tassuun tulee vaikkapa haava, sitä on lähes mahdoton hoitaa. Se saattaa antaa katsoa kipeää paikkaa, mutta kun yrität alkaa hoitamaan sitä, ovat sen hampaat salamannopeasti kädessä kiinni. Myöskään minkään apuvälineiden, puhdistusainepullon, pinsettien, punkkipihtien, pumpulin, paperin… kanssa sitä on turha lähestyä. Korvatkin pitää puhdistaa pelkällä sormella. Normaalitilanteessa, kun mikään paikka ei ole kipeä, Alexilta saa pyyhkiä silmät paperilla tai pumpulilla. Kynsisaksiin yritimme totuttaa Alexia vuoden verran, tuloksena yksi (!) ainoa leikattu kynsi, joten tätä nykyä leikkaamme kynnet väkipakolla.

Muutama kuukausi sitten koimme Alexin kanssa pahan taantuman, sitä kesti pari- kolme kuukautta ja aloimme jo olla epätoivoisia. Valvoimme mieheni kanssa öisin jutellen, mitä meidän pitäisi tehdä. Taantuman aikana Alex alkoi yhtäkkiä käydä käteen kiinni niissäkin tilanteissa, missä se ei ole enää nykyään turvautunut hampaisiinsa. Se saattoi hermostua hyvin pienestä, normaalista asiasta. Vaikkapa siitä että sitä estettiin livahtamasta pihalle, otettiin autosta syliin kantaakseen se sisälle tai kuivattiin tassuja. Useamman kerran se hyökkäsi minua kohti purrakseen käsiini, mikäli en perääntyisi. Tällöin istahdin alas, ja aloin rauhoitella, leperrellä sille ja työnsin käteni etäisyydelle, josta voisi purra jos haluisi. Yleensä se ei halunnut, vaan tuli syliini ja kaikki oli taas hetken aikaa hyvin.

Voisi kuvitella että Alex yrittää dominoida meitä, mutta asia ei ole niin. En tiedä, onko koirilla diagnosoitu olevan mielenterveysongelmia, mutta jos minun pitäisi lähteä arvailemaan, luulisin Alexin olevan maanis-depressiivinen. Meidän taantuma meni sillä ohi, että rakastin Alexia kahta kauheammin, ymmärsin sitä vielä enemmän, käsittelin sitä vielä lempeämmin. Tuossa se nyt makaa minun jaloissani tätä kirjoittaessani ja meillä on taas hyvä kausi meneillään. Ja…

….mikään ei ole niin palkitsevaa kuin havahtua yöllä siihen että Alex tökkii peittoa päästäkseen sen alle jalkoja tai rintakehää vasten nukkumaan tai herätä aamulla siihen että Alex tulee suukottamaan. Silloin tietää että Alexille on tulossa hyvä päivä.

Minna