Alexandria

Lisätty:marras 06, 2007


Narttu
Suomessa
Alexandria sai kodin marraskuussa 2007.

Kuulumisia kodista 6.4.2008

Oli elokuu 2007. Seisoin Katarinan portilla ja mua kohti juoksi tuhatta ja sataa suuri -silloin suorastaan valtavalta vaikuttanut- koira. Vähän mietitytti niinä sekunteina,että kuinkahan tulee käymään, kun ei otuksella näyttänyt olevan mitään aikomusta jarruttaa. Sitten se oli kohdalla, pysähtyi ihan mun jalkojen juureen, painui maate ja katsoi muhun häntää iloisesti heiluttaen. ‘Mun koira!’, oli hullu ajatus, joka sillä hetkellä kimposi sydämestä aivoihini.

Sellainen oli ensitapaamiseni Alexandrian kanssa. Enkä totta puhuen uskonut,että ‘mun’ koirasta koskaan tulis ihan oikeasti mun oma. En kuitenkaan saanut tyttöä mielestäni tai ehkä sydämestäni, ja lopulta mieskin sanoi, että mene ja hae se kotiin sieltä. Niinpä 24.11.2007 matkustin kotiin Tallinnasta Allu-tyttönen mukanani. Ja olin järjettömän onnellinen!

Allu on nyt ollut meillä reilu neljä kk. Kaikki on mennyt tosi hienosti, vaikka alkuun ne Voiton kanssa hiukan välejään selvittelikin. Tai lähinnä Allu teki selväksi, että hän on pomo. Onneks se sopii Voitolle ja ne on jo kuin paraskin pariskunta. Leikkivät yhdessä ja tuntuvat viihtyvän saman katon alla. Eikä Alluska liiemmin pomota Voittoa sentään. Nukkuvatkin toisinaan kylki kyljessä.:) Ruoka oli alussa Allurille se arka paikka, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää nälkäkuoleman partaalla käynnin jälkeen. Ja kovin alistuvainen tyttö oli ihmiselle; heitti selälleen tosi herkästi jos vähänkään tiukemmin komennettiin tai jos luuli/tiesi tehneensä väärin. Tuossa pääsiäisen tienoilla Allu varmaan kävi läpi jonkinlaista ‘kotiutumispainia’, koska käyttäytyi levottomasti ja hiukan äksyili Voitollekin. Samalla huomasin myös iloisen asian ulkona; Allu leikki mun kanssa! Outoilua kesti ehkä viikon-kaksi ja sitten Allu ilmeisesti totesi, että ‘kyllä, tämä on minun kotini’ ja rauhoittui. Nyt ruuasta ärhentäminen on vähentynyt ihan ratkaisevasti. Meillä on jopa luitakin lattialla eikä sotaa synny. Samoin mahan paljastelu on lähes jäänyt pois. Sitä tulee enää kun tyttö todellakin tietää olleensa tuhma -tai kun se haluaa maharapsuja! Sekin on ollut ihana huomata, miten Allura on alkanut nauttia paijaamisesta. Alkuun se aina koskettaessa hiukan jännittyi ja kuulosteli, että kosketaanko muhun todellakin niin, ettei se satu.

Allu-pieni on iso koira kooltaan,mutta sisältä se on ihan pieni vauva vielä. Toivon, että se eläisi vielä uuden pentuajan meidän kanssa, kun se aiempi ei tainnut olla onnellisen pennun elämää. Tuo koira on mulle äärettömän rakas. Kun se tuhistaa kainalossa, haluan suojella sitä kaikelta maailman pahalta! Ja tietämättään se tekee mulle juuri niin. En vaan voi olla kovinkaan surullinen koskaan enää nyt kun mulla on mun koira, mun Allu, mun iso-pieni kultatyttö omana!

Kiitos Katarina Alexandrian hoivaamisesta ja kiitos, että uskoit muhun antaaksesi sen mulle!