Maron

Lisätty:tammi 22, 2014
n. 3 vuotta
Uros
Suomessa

Kuulumisia kodista 13.3.2017

Maro-rakas on tänään ollut kotona 2 vuotta! Nopeasti se aika menee 😊 Nyt on vuoden sisällä pojan laumakin kasvanut kahdella koirakaverilla, joten vipinää ja vilskettä riittää viiden karvakorvan kanssa 👍🌹💞🎂

Vanhoissa kuvissa Maro on Giurgiun kunnallisella tarhalla tammikuulta 2014. Kolmisen vuotta ehti poika viettää tarhalla kunnes n. 6-vuotiaana sen onni kääntyi ja me löysimme toisemme :)

Kolme uutta kuvaa ovat nyt kuluneelta vuodelta <3

Kiitos Katarina Laiho ja Katarina Vallin, jälleen kerran :)

Tarhakertomus 01/2014

Tapasin Maronin ensi kertaa 2013 vuoden elokuussa Giurgiun kunnallisella koiratarhalla. En voi kertoa tarinaa, miten se kiinnitti huomioni kaikkien koirien joukosta erityisyydellään. Joudun sen sijaan häpeäkseni kertomaan miten yritin itku kurkkua kuristaen parhaani mukaan vältellä koirien apua anovia katseita kiertäessämme ylibookattujen häkkirivistöjen väleissä. 500 apua kipeästi tarvitsevaa, joista meidän oli määrä valita mukaamme pari…

Olimme jo lähdössä, kun yllättäen toinen tarhan eläinlääkäreistä halusi näyttää meille oman suosikkinsa. Hän johdatti meidät häkin luo jossa oli useita suurempikokoisia koiria ja muistan arvailleeni hetken mikä juuri niistä voisi olla se suosikki. Lääkäri kyykistyi häkin eteen ja yksi uroksista erkani välittömästi joukosta. Se työnsi kuononsa häkin verkonraosta ja tiesi saavansa viettää lyhyen hetken ainoan ihmisen kanssa, johon se sillä hetkellä luotti.

Eläinlääkäri kutsui minua lähemmäs ja kun ojensin kättäni, Maron murisi ja käänsi katseensa takaisin lääkäriin, minua se ei ollut näkevinäänkään enää. Lupasin eläinlääkärin pyynnöstä yrittää etsiä sille kotia, mutta samalla mietin, että vaikka pystyisimme joskus Maronin tarhalta ottamaan mitä ihmettä me muka tekisimme ison uroksen kanssa, joka tuntui olevan selvästi niin yhden ihmisen koira.

Näin Maronin taas ohimennen lokakuun matkallani. Se pysyi hyväkuntoisen näköisenä suosikkiasemastaan johtuen, mutta edelleenkään sillä ei ollut mitään halua ottaa kontaktia vieraaseen ihmiseen.

Marraskuun lopulla – taas Romaniassa. Meille oli järjestynyt tilaa MAP:iin sen verran, että pystyisimme ottamaan muutamia koiria kunnalliselta tarhalta taas turvaan, mutta en edes ajatellut Maronia. Juttelin pikaisesti puhelimessa kunnallisen eläinlääkärin kanssa ja hän ilmoitti, että saadaksemme koiria meidän pitäisi ottaa ensin kaksi koiraa, jotka olemme varanneet. Soitin hämmentyneenä Magdalle ja kysyin ketä me olemme varanneet?? Magdalla ei ollut aavistustakaan, mutta neuvoteltuamme hetken päädyimme lupaamaan, että otamme ”varatut” koirat. Pääasia, että joku pääsee turvaan.

Lähdimme tarhalle ja pyysin eläinlääkäriä näyttämään mukaamme lähtevät koirat. Hän vei meidät ensin suurikokoisen ja hyvin huonokuntoisen epilepsiaa sairastavan uroksen luo, jonka jälkeen hän pysähtyi Maronin häkin eteen ja osoitti ”tuo”. Käännyin matkalla mukana olleen Merjan puoleen ja sanoin PRKL, tuo koira ei ole kovin yhteistyökykyinen, mitä hittoa me nyt tehdään? Jupisten itsekseni seurasin eläinlääkäriä tarhan ”toimistolle” koirien adoptiopapereiden tekoa varten. Näin mielessäni pahimmat kauhuskenaariot tulevasta ja olin lähes varma, että kohta saan vähintään puremia.

Palasin yhden tarhan työntekijän kanssa noutamaan poikia häkeistään. Epilepsiapojan kannoin sylissäni autoon, koska se ei suostunut liikkumaan, mutta Maron sitä vastoin lähti innokkaana ja reippaana itse kiirehtien ulos häkistään. Se sai mikrosirunsa ja seuraava etappi oli saada se autoon. Muistan epäröineeni hetken ennenkuin kaappasin sen syliini, käänsin vain kasvojani varmuuden vuoksi kauemmas koirasta ja sanoin; ”nyt poika lähdettiin uuteen elämään, koitetaanko tulla keskenämme toimeen”. Merja odotti jo auton takaosassa toisen koiran kanssa ja laskin Maronin viereeni etupenkille. Poika seisoi hetken varovasti, kuin miettien mitä nyt tapahtuu. Se laskeutui istumaan, katsoi tarhalle päin ja kääsi yhtäkkiä katseensa suoraan minuun. Hetken mietittyään Maron ojensi tassunsa jalkani päälle ja siinä hetkessä jotain suli sisälläni. Hymyilytti, itkettikin, olin saanut uuden ystävän :)

Ajomatkan aikana Maron tarkasteli hyvin kiinnostuneena ympäristöään kääntyen välillä pyytämään silityksen. Se oli kuin olisi matkustanut koko elämänsä autossa. Perillä MAP:ssa se otti tyynesti vastaan haukkukuoron ja yhtä tyynen rauhallisesti se otti siirtämisensä uusien koirien keskelle. Osa vanhoista asukeista ei ollut yhtä innokkaita ison ja itsevarman uroksen sijoittamisesta kotihäkkiinsä. Jouduimme vaihtamaan sen paikkaa muutaman seuraavan päivän aikana sillä osa koirista koki Maronin uhkana. Yhdessä häkissä sen kanssa samanikäinen -ja kokoinen narttu ei sallinut sitä yhtään vaan hyökkäsi pojan kimppuun. Karjahdin saadakseni riidan loppumaan ja Maron siirtyi välittömästi viereeni vaikka narttu olisi halunnut tulla haastamaan uudelleen riitaa. Juuri tämä ominaisuus tuntuu olevan tyyppillinen Maronille, se ei kyseenalaista ihmisen päätöksiä ja tuntuu janoavan yhteistä aikaa ja tekemistä oman ihmisensä kanssa.

Kun Maron sai olla toisten koirien kanssa se ei haukkunut ollenkaan edes yhtyäkseen muiden koirien kuoroon, mutta kun jouduimme siirtämään sen hetkeksi karanteeniaitaukseen yksin, se alkoi ilmaisemaan ikäväänsä toisten seuraan. Saatuaan taas kaverin poika rauhoittui. Maron on leikkisä ja vahva uros. Se on aina valmis painiotteluun ja leikkihammasteluun. Se ei aloita riitoja, mutta vastaa kyllä, jos joku alkaa pokkuroimaan sille.

Poika, joka ei alkuun herättänyt suuria tunteita, raivasi muutamassa päivässä tiensä lähtemättömästi sydämeeni välittömyydellään ja tasapainoisuudellaan ollenkaan vähättelemättä siinä sivussa sen suukkojen vaikutusta sekä tapaa tulla ihan kiinni ja kainaloiseksi hellyyttä saadakseen.

Maronilla on mitä luultavammin saksanpaimenkoiraa geeneissään, ikää sillä on kolmisen vuotta ja se on säkäkorkeudeltaan noin 55 senttiä ja painoltaan vähän yli 20 kiloa.

Maron sai oman kodin maaliskuussa 2015.