¨

Mummukka

Lisätty:huhti 24, 2002

Kuukausi on kulunut siitä, kun pieni harmaa villakoiramummu matkusti kanssani Suomeen. Se oli väsynyt ja heikko ja sen mieli oli maassa, koska sen ainoa ystävä (sisar) tallinnalaisella koiratarhalla oli kuollut. Pelkäsin ettei se jaksaisi kotiin saakka.

Seuraavana päivänä lähdimme eläinlääkäriin, joka sanoi samaa kuin virolainen kollegansa; “Mummukalla oli 50 prosentin mahdollisuudet terveeseen koiranelämään, kannattaa yrittää”.

Se sai antibioottikuurin, sydänlääkityksen ja nisäkasvain joka sillä oli leikattaisiin kunhan sen kunto vain kohenisi. Kotona parturoin sen sahanpuruisia takkuja täynnä olevan turkin, jonka alta paljastui pissan polttama iho. Mutta ei hätää.

Muutamassa päivässä lääkkeet ja hellä hoito alkoivat tehota ja Mummukan hurmaavan touhukas ja itsepäinen luonne alkoi paljastua. Se komensi heti jos joku asia ei sitä miellyttänyt; viivyin vaikkapa liian kauan vessassa, jonka oven takana se päivysti. Syötäväksi sille kelpasi useimmiten vain lähigrilliltä noudettu kebapliha ja suolapähkinät, joista suola oli pesty pois. Se retuutti vaaleanpunaista nalleaan ja touhusi muiden koiriemme seassa. Se nautti loikoilusta kevätauringossa ja suurinta huvia sille tuotti ihmisten säntäily, kun se pinkaisi pihasta karkuun vilkaistuaan ensin, että varmasti joku huomaa. Iltaohjelmaamme kuului väistämättä puhdistautumisrituaali eli nenäni perusteellinen kielipesu sekä ulko – että sisäpuolelta -Yök! Elämä tuntui asettuvan uomiinsa.

Valitettavasti kasvain sen masussa näytti suurenevan hurjaa vauhtia ja se alkoi yskiä jatkuvasti. Menimme röntgenkuvaukseen. Kasvain oli levinnyt keuhkoihin ja leikkaaminen olisi vain pienentänyt Mummukan aikaa luonamme. Nyt kun se oli saanut riittävästi ravintoa myös kasvain villiintyi tekemään tuhojaan. Ehkä se olisi tarhalla elänyt pidempään? Täällä se ei vielä kärsinyt ja kaikki perheestämme olivat menettäneet sydämensä sille jo aikoja sitten.

Mummukka nukkui peiton alla kainalossani, sai ruokaa ja lämpöä kyllikseen sekä paljon, paljon hellyyttä. Se heilutti tyytyväisenä hännäntöpöään ja tapitti minua pitkään elämää nähneen viisaalla katseellaan. Mummukan silmät loistivat hetken. Neljä lyhyttä, iloisten tapahtumien täyttämää viikkoa. Naurua ja riemun haukahduksia.

Kun tänä aamuna heräsin se katsoi minua suurin, surullisin silmin. Se oli kipeä. Vaikka se oli kovin väsynyt, se lähti perääni jos vain vähänkin liikahdin. Kuljin koko päivän oma pieneni sylissäni. Viimeisen kerran ennen eläinlääkäriin lähtöä kapusimme yläkerran sänkyyn, jossa mummu oli nukkunut kanssani ensimmäisen yönsä Suomessa, ja katsoimme yhdessä hetken kaunista koiranunta.

Itken pohjatonta surua, mutta olen silti onnellinen; Mummukkani saa tänään lähteä rakastamansa ihmisen sylissä toisten haukkuenkeleiden luokse.

– Katarina –