Teklan omia kummeja ovat H.Rajapuro ja Marja-Leena.
Tästä tytöstä tulee mieleen jonkun vanhempi äiti tai täti, joka on koko elämänsä huolehtinut muista, antanut kaikkensa, ollut tukena, turvana, ystävänä… ja kun aikaa on kulunut ja täti on pyylevöitynyt ja väsynyt, se on väistynyt syrjään ja kukaan ei ole enää muistanut sen olemassaoloa.
Kun Tekla löydettiin, se kulki pimeässä illassa, vihlovassa sateessa yksin syrjäisellä tiellä. Kulki vain, väsynein tassuin, vailla suuntaa. Se nostettin syliin ja autoon, vietiin ehkä viime hetkellä turvaan. Koko talven se arkaili turvaisan häkkinsä nurkassa. Vielä ihmeissään ja ehkä peläten, että edessä on taas synkkä tie.
Kun päästiin kesään, alkoi Tekla-täti osoittaa olevansa oman häkkinsä matami. Kun tapahtuu jotain, mikä ei ole matamin mieleen, esim. jos toista arkaa koiraa silitetään, saattaa Tekla nostaa huulta ja murista hiljaa. Ei vihamielisyyttään, vaan koska itse olisi mielellään tuo silitettävä.
Uskon, että tämänkin tätikoiran päivät ovat vielä tulossa. Päivät, jolloin sen ei tarvitse kilpailla huomiosta ja jolloin se todella saa tuntea olevansa olemassa.
